Mejämestaruus 10.6.2018

Helteen helliessä meitä liikaa ja joutuessani kuumuuden vuoksi kieltäytymään sunnuntain mejäkoe-paikasta, muistin etten ole edellisestä kokeesta kirjoittanut mitään. Meillä oli täällä Rovaniemellä pumien mejän rotumestaruus 10.6.2018 Mukkajärven maastoissa. Kunnon koeselostukset tulevat seuraavaan Pumit-lehteen, joten tyydyn kirjoittamaan vain omien koirien suorituksista lyhyesti.

Mika joutui urakoimaan kokeessa, ei pelkästään koetoimitsijana, vaan suostuttelin hänet osallistumaan sekä Nupun että Armaksen kanssa kokeeseen. Siinä missä hän joutui talsimaan tuplamäärän jälkiä niin minä sain huolehtia kokeen ruokapuolesta ja viihdyttämään Pulmua koepaikalla. Aino jäi suosiolla äitini seuraksi nauttien ainokaisen asemasta. Se oli mm. kannatuttanut itseään neljänteen kerrokseen ja arvatenkin osannut vaatia myös muita palveluksia itselleen.

Emme ehtineet ennen koetta jäljelle kuin yhden kerran sitten edellisen syksyn ja se valitettavasti näkyi koesuorituksissa. Treenijäljet menivät jokseenkin huonosti hiukset päästä irroittavassa tuulessa, vaikka molemmat koirat pääsivätkin jälken loppuun omin voimin. Armaksen avoimen luokan suorituksessa näkyi kuitenkin vielä epävarmuus siitä, mitä sen pitäisi olla tekemässä ja Nupulla pyöritytti jälki hieman liikaa.  Nuppu kuitenkin oli luokkansa kolmas ja voitti rotumestaruuden. Voittajaluokassa kilpaili kaksi pumia ja avoimessa kolme. Armas jäi tässä kokeessa vielä ilman tulosta. 

Minua hieman jännitti laukauksensietotesti, koska emme sitä ole varsinaisesti ikinä treenanneet Armaksen kanssa. Se on kuullut ampumista vain koepaikalla autossa odotellessaan, mutta ei ole ikinä reagoinut siihen saati ilotulituksiin tai ukonilmaaan. Tunsin suunnatonta ylpeyttä katsoessani kokeeseen osallistuvia pumeja rivissä ampumisessa, mutta erityisesti minua lämmitti katsoa Armasta. Puuhun jätettäessä Armas jäi rennosti istuskelemaan eikä sen ilmekään värähtänyt kun laukaus kuului. Armaksella oli kokeessa myös ensimmäistä kertaa ikinä  vieraita ihmisiä kulkemassa jäljellä sen perässä, eikä se niistäkään ollut moksiskaan. Tästä on siis helppo jatkaa treenejä.

Nupun seuraava koe on todennäköisesti heinäkuun lopussa ja Armas toivottavasti pääsee ensi vuonna kunnolla koehommiin. On hieman liian rankkaa osallistua kahden koiran kanssa kokeeseen.

Muurolan mejäkoe 5.-6.8

Vietimme Muurolan metsästysmajalla viime viikonlopun. Mika nautti metsässä rämpimisestä ja minä keittein lauantain nakkikeittoa jälkien tekijöille ja sunnuntain toimin kokeen sihteerinä. Kokeen järjesti tällä kertaa Lapin Mäyräkoirakerho. Avoimessa luokassa oli kolme kilpailijaa ja voittajassa viisi. Verenä oli puhdas hirven veri. Tulosjakauma oli erilainen kuin edellisenä viikonloppuna, mutta Muurolan maastoissa oli tällä kertaa taas poroja liikkellä. Porot koituivat Nupunkin muutoin hyvän suorituksen kohtaloksi.

Nuppu oli edennyt hyvin jälken suuntaisesti ja katkokulman se oli rengastanut vasemmalle kiertäen. Se vaikuttaa tulleen sille nyt tyypilliseksi tavaksi työskennellä verettömällä osuudella. Olisin ajatellut sen ihmisjälkeä ajaneena ottavan katkolla ihmisjälken, mutta se työskenteleekin oikeaoppisesti rengasten, eli samoin kuin olisi järkevää tehdä oikealla haavakkojäljellä. Makausten merkkaaminen on edelleen Nupun heikko kohta, mutta tuolla merkkaamisella olisi silti tullut ykköstulos ilma harmittavaa hukkaa. Sorkka oli taas kiinnostanut riittävästi. Nelosjäljen tehneet olivat nähdeet miten muutama poro oli lampsinut kolmosjäljeltä tielle. Toki varmempi koira olisi selvinnyt tuoreista poronjäljistä, mutta Nuppu on muutenkin nyt kovasti innostunut poroista. On se ykköstulos välillä niin pienestä kiinni!

Paikallinen karju

Kerhonmestaruus mejä 30.7

Nuppu osallistui Mikan kanssa Rkk ry:n mestaruuskokeeseen viikonloppuna. Olin itse sihteerin roolissa sunnuntaina. Kokeeeen oli ilmoitettu kuusi voittajaluokan ja kolme avoimen luokan koiraa. Maastot olivat hyväksi havaitut Mukkajärven alueen metsiköt, joissa tälläkin kertaa oli jonkin verran riitahavaintoja. Metsä oli ollut täynnä paarmoja, mäkäriä ja sääskiä. Lauantaina oli ollut jälkien teon aikana niin rankka sade, että piilomerkkeinä olleet tarratkaan eivät olleet enää meinanneet tarttua puihin. 

Voittajaluokan koirille tuomarina toimi Heikki Ryynänen. Mika ja Nuppu pääsivät jäljellä kolmantena ja heti jäljen jälkeen sain soiton Mikalta, että hän tuo Nupun pikapikaa metsästysmajalle minun syynättäväksi, koska Nuppu oli jäljellä kävellyt suoraan käärmeen päälle. Ei siis ollut tietoa oliko käärmes purrut koiraa vai ei. Onneksi koirassa ei näkynyt purujälkiä ja se oli edelleen ihan oma itsensä kun räpelsin sitä läpi ja liikutin sitä. Loppupäivä meni kuitenkin huolestuneena Nupun vointia kytäten ja sihteerinhommia naputellen. Muuta siinä ei ehtinyt juuri miettiä. Ei edes mahdollista tulosta.

Kyykärmeen kohtaamisesta ja paarmojen puremista huolimatta Nuppu oli jäljestänyt kelvollisen ykköstuloksen ja voitti KM pronssia. Itse kokeessa sijoitus oli jaettu viides sija. Kokeessa leivottiin kaksi jälkivaliota ja Nuppukin on nyt yhden ykkösen päässä tuosta tavoitteesta. 

Koejäljellä ikää 21 tuntia 25 minuuttia

Ehdimme edellisen kokeen jälkeen treenata kerran tuoreen lyhyen jäljen, jonka tarkoituksena oli tehdä makaukset ja sorkat mieleisiksi tarkistaa. Sorkan kohdalla tuloksen perusteella treeni kannatti. Tällä kertaa kokeessa oli käytössä, ensimmäistä kertaa meille, peuran sorkat, jotka olivatkin kerrassaan söpöjä kaikessa makaaberiudessaan. Seuraava koe onkin jo tulevana sunnuntaina ja treenit taitavat tälläkin kertaa jäädä ihan vain sorkan nuuskutteluun.

Mejäkauden aloitus

Sillä aikaa kun Aino on kasvatellut mahaansa Nuppu on ahkeroinut.* Meillä piti olla vuoden ensimmäinen mejäkoe toukokuussa Torniossa, mutta koe peruttiin lumitilanteen vakauden vuoksi. Saimme 11.6. pidettävään kokeeseen paikan ja ehdimme käydä kerran tekemässä harjoitusjäljen mökillä, jossa lumi on aina tiukempaan kiinni kuin muualla lähiseutua. Treenijälki oli kutakuinkin 500-600 metriä. Alla videoa treenijäljestä, jossa neljän minuutin kohdalla alkaa mielenkiintoisin osio, eli katkokulma.

Koe pidettiin Mukkajärven maastoissa. Olin lupautunut koeviikonlopuksi keittiöhommiin Mikan ollessa vastaava koetoimitsija. Lauantaina jälkipäivä alkoi klo 10.00 ja kotona olimme ilta seitsemän jälkeen. Sunnuntaina herätys oli julmasti klo 04.30, sillä minun piti olla koepaikalla klo 06.00 keittämässä aamupuuro koeväelle ja laittamassa muutakin aamupalaa pöytään. Päivä jatkui siitä sitten ruokia kokkaillessa ja välillä Armaksen kanssa treenatessa ja ulkoillessa.  Viikonloppu oli siis työntäyteinen meille kaikille. Nuppu suoriutui Mikan kanssa erittäin hyvin omasta osuudestaan, jäljestäen mallikkaasti. Valitettavasti kaadolla Nuppu vain nuuhkaisi sorkkaa ja jatkoi matkaa, eli sen kaatokäyttäytyminen oli vain yhden pisteen arvoinen ja silloin ykköstulokseen ei ollut mahdollisuutta. Pisteitä tuli kaikkiaan 39/50 eli ykköstulos oli käytännössä yhden pisteen päässä. Makauksia jäi myös välistä, mutta edelleenkin katkokulmat ja motivaatio jäljen ajamiseen oli kohdallaan. Kokeen tulostaso kertoi, etteivät muutkaan olleet päässeet vielä kunnolla treenaamaan. Nupun sijoitus oli 3/7 ja kokeen kymmenestä koirasta vain kaksi voittajaluokan koiraa saivat ykköstuloksen. Kotiinviemisiksi saimme söpön pienen pokaalin. Kummasti noilla käyttökokeiden muistoesinellä on enemmän merkitystä kuin muilla pokaaleilla ja kiiltavillä.

Nuppu on nyt ilmoitettu kolmeen, ellei jo peräti neljään seuraavaan mejäkokeeseen. Toivotaan, että jostain saadaan koepaikka. Seuraavissa treeneissä pitää nyt ottaa makauksia ja tehdä sorkasta erityisen mielenkiintoinen. Suunnittelin piilottavani treeneissä makauksille nameja (joko sellaisenaan tai pieniin rasioihin piilotettuina, mutta se edellyttää suhteellisen tuoretta jälkeä ettei mikään eläin ehdi syödä herkkuja. Onneksi ei haittaa vaikka välillä teemme tuoreempiakin jälkiä. Koejälki, jonka Nuppu nyt ajoi, oli reilut 21 tuntia vanha. Olisi joskus mielenkiintoista kokeilla missä Nupulla menee jäljen iän yläraja, mutta sitä en vielä tämän koekesän treeneihin sotke. Kokeilevaa treenausta ehtii myöhemminkin.

* Nupun muista kevään ja alkukesän riennoista pitänee tehdä ihan oma postaus, vaikka uutisevat vähän jälkikäteen sitten tulevatkin.

Oi ihana elokuu, onneksi olet muisto vain..

Armas

Meidän elokuumme oli kiireinen, siis oikeasti kiireinen. Ei ollut pelkkää kiireen tuntua vaan daedlineja, määräpäiviä, lähtemisiä, tulemisia ja muistamisia. Kaikkea sellaista mitä minä "huomenna" ihmisenä kavahdan ja kammoksun. Kirjoitin viimeksi Norjan reissusta. Sen jälkeisen elämän kirjaan nyt tylsästi yhtenä hengästyttävänä pötkönä. Huomasin muuten, että jätin raportoimatta Piteån näyttelyn heinäkuun loppupuolelta, mutta sieltä tulee kuvapostaus myöhemmin. Varsinaisesti siitä näyttelystä ei juurikaan jäänyt kerrottavaa jälkipolville. Norjasta kotiuduttuamme minulla alkoi heti taas työt ja seuravana viikonloppuna oli vielä vuosilomapäiviä jäljellä, mutta siitä se kiire sitten alkoikin.

Aino

12.-13.8 oli mejäkoe, jonka Käyttökoirat ja Mäykyt järjestivät yhdessä. Mika vietti lauantain metsässä tekemässä koejälkiä ja minä töissä. Sunnuntaina suuntasimme kahdella autolla ja kolmen koiran voimin Muurolaan koepaikalle klo 06.30. Minulla alkoi työt klo 13, mutta ehdin onneksi kantaa korteni kekoon ja siivota metsästysmajaa vuokraa vastaan omalta osaltani. Nupun suoritus ei ehtinyt alkaa ennen kuin jouduin lähtemään viemään Ainoa ja Armasta kotiin työvuoroni edestä. Laukaisusietotestin pääsin kuitenkin seuraamaan ihan pelipaikalta ja Nuppu oli siinä taas itselleen tyypillinen, eli sisuuntui ampumisesta ja rullasi hännän tiukkaan kippuraan selän päälle. Lapsensa torkkuivat viereisessä autossa eivätkä ilmeisesti edes huomanneet mitään erikoista äänimaailmassaan.

Muurolan koemaastot ovat todella kivikkoisia sekä riista- ja ihmisrikkaita. Paikallisten mukaan alueella pyörii myös karhu ja ilves. Viimeksi löysimme Nupun kanssa siellä jäljeltä poronraadon ja sitä ennen väistelimme maastopöyräilijää ja mopopoikia. Tällä kertaa jäljillä oli pyörinyt porotokka ja thaipoimijoita. Tämän lisäksi tuuli oli varsin voimakas ja pyöritteli hajuja ympäriinsä. Syystä tai toisesta Nuppu oli tehnyt jäljellä stopin ja lopulta tuomittu kolmeen hukkaan, eli tulosta ei tällä kertaa tullut. Lopulta vain muutama koira oli saanut kelvollisen tuloksen kokeesta. 

Muurolan koe oli meille tämän vuoden viimeinen ja kahden puuttuvan tuloksen metsästämistä jatkamme ensi vuonna. Nyt on käsillä kuumeinen kalenterin selaus ja sopivien koepäivien miettiminen ennen puhelimeen tarttumista ja tuomareiden hätyyttelyä. Tässä vaiheessa vuotta sitä toivoisi, että ei olisi näin syvällä koiratouhuissa. Saisi vain epätoivoisesti metsästää koepaikkoja miettimättä mitä kaikkea pitää tehdä ennen koepäivää.

Nuppu

Nuppu tuli tosiaan meille kotihoitoon heti Norjan reissun jälkeen. Oli mielenkiintoista taas elää 24/7 kolmen koiran kanssa pitkän tauon jälkeen. Nuppu ensimmäisenä yritti laittaa lapsena ojennukseen, mutta Armas kertoi sille marssijärjestyksen. Alkuun se piti Nuppua hieman tiukemmassa kurissa, mutta jo ensimmäisenä yönä Nuppu pääsi nukkumaan muiden kanssa sänkyyn. Muutamassa päivässä Nupulla jäi Ainon tarpeeton kyykyttäminen pois ja se vaikutti olevan varsin tyytyväinen Armaksen alamaisuuteen. Oikeastaan en ole nähnyt Nuppua aikoihin niin tyytyväisenä laumassa mitä se tuon kaksi viikkoa meillä oli. Armas osoittautui järjeväksi pomoksi eikä mitään ylimääräistä kukkoilua esiintynyt. Oli hienoa huomata, millainen aikuinen uros pumipojastani oikein on kasvanut. Tässä omassakin laumassa tullut nähtyä niin hyviä kuin huonoja johtajakoiria. Viimeksi Mimmin aikaan oli näin tasapainoinen lauma.

Maanantai 14.8 koitti ja muistin unohtaneeni varmistaa ryhmänäyttelyn pokaalit. Onneksi aikaa oli vielä hyvin ja pokaalit löytyivät niin kuin ne olimme alustavasti kesäkuussa keskustelleet. Porotilauksenkin tein jossain välissä. Maantaista alkoi keskiviikkoon kestänyt yöputki ja heti torstaina aamun valjetessa suihkaisimme autolla Jyväskylää, josta Nupun iloksi otimme äitini kyytiin.

Perjantaina alkoi sitten minun ja Ainon Tallinnan (20.-21.8.) reissu. Onneksi Christine, joka omistaa mm. A-pentueeni isän, lähti meille kaveriksi Feher-serkun kanssa. Reissu meni hyvin, hauskaa oli ja hyvää ruokaa ja juomaa riitti kohtuudella. Tallinnassa oli kaksi kv-näyttelyä. Lauantaina Aino oli pn2 varacacibilla ja sunnuntaina pn2 saaden sertin ja cacibin. Saimme siis mitä halusimme ja Ainon uudeksi titteliksi vahvistettiin EE Ch, eli Eestin muotovalio. Nyt on myös cacibit kasassa, joten pääsen rustaamaan Ainon C.I.B hakemusta. Tuntuu mahtavalta, että nyt on yksi tavoite saavutettu. Periaatteessa meillä ei olisi Ainon kanssa enää mitään tarvetta käydä kehissä, vaan pääsemme keskittymään nyt ihan muihin juttuihin.

Aino

Feher

Sillä aikaa kun me olimme Tallinnassa kävi Mika Prahassa kaupunkilomalla ja Armas oli Järvenpäässä tätini luona äitini hoidossa. Armas oli ollut kuin kala vedessä sille lähes vieraiden ihmisten kanssa ja oli totellut äitiäni kuuliaisesti. Erityisen kohtelias se oli ollut portaissa kulkiessa ja oli kiltisti varmistanut, että hihnan toinen pää pääsee portaat turvallisesti alas. En tiedä muistaako Armas sitä, miten äitini loukkasi kätensä ulkoilluttaessaan pentuja niiden ollessa ihan pieniä, vai onko se luonnostaan niin kohtelias häntä kohtaan. Minun kanssani Armas mielellään menisi välillä pää viidentenä jalkana ellen muista ohjeistaa sitä toisin. Tallinnan reissu muuten päätti minun kesälomani kolmannen osan ja aloitti näyttelyviikon.

Pumit saivat tietenkin tuliaisiksi Prahasta Myyrän, kummallekin omansa.

Napapiirin Elo-Show (28.8) piti minut kiireisenä koko viikon. Olin tosiaan taas näyttelyn puheenjohtajana ja palkintovastaavana sekä värväsin talkoolaisia tapahtumaan kirjoittaen vetoavia kirjeitä ja viestejä jäsenillemme. Alkuun vaikutti epätoivoiselta saada ihmisiä liikkeelle, mutta lopulta riittävä määrä ihmisiä oli kasassa ja saimme taas tehtyä yhdessä varsin kivan tapahtuman. Tosiasiassa huomaa, että näin loppukesästä ihmisillä alkaa olla takki tyhjä koko vuoden aktiivisen talkoilemisen jälkeen. Itselläni on myös samankaltaisia tuntemuksia, vaikka tiedän niiden taas karisevan talven aikana. Silti realistina piti kunnolla alkaa miettiä mikä on järkevää ja monta näyttelyä jaksamme vuodessa pakertaa. Kivaa se kuitenkin on mukavien ihmisten kanssa. Sitä ei voi lakata ihmettelemästä miten tyhjä kenttä on puolessa vuorokaudessa valmis näyttelyalue ja näyttelyn jälkeen kaikki saadaan muutamassa tunnissa ahdettua takaisin konttiin. Tämän tapahtuman jälkeen täytyy vain todeta, että meillä oli mahtava näyttelytiimi kasassa viikonlopun ajan, vaikka välillä vastoinkäymisiä tuli eteen niin, että teki vain mieli enää nauraa.

Tällä kertaa olin ollut niin viisas, että jätin omat koirani ilmoittamatta näyttelyyn. Olen joutunut toteamaan että omassa näyttelyssä ei mitenkään ehdi kunnolla keskittyä aamun valmisteluihin ja koirien viimeistelyyn kehäkuntoon. Tällä kertaa pääsin kuitenkin käväisemään kehässä, sillä esitin Mirjamin puminartun Nastan. Minun oli tarkoitus loihtia Nastan turkkiin se kuuluisa viimeinen silaus, mutta juuri ennen kehää sähköt lakkasivat toimimasta kanttiinista ja minun piti käydä ratkomassa ko. ongelmaa. Ehdimme kuitenkin kehään ja Nasta esiintyi somasti VSP:ksi ja sai ties kuinka monennen sertinsä. Sunnuntaina illalla, kaiken talkoilun jälkeen, jalkani huusivat hoosiannaa ja tuntui, että voisin vain nukkua. Onneksi seuraavana päivänä työputki jatkui ja arki soljui mukavasti  kohti tasaisempaa syyskuuta.

Nasta

Ykköstulos!

Nuppu kävi Mikan kanssa mejäkokeissa sunnuntaina minun kärvistellessä työvuorossa tuloksia odotellen. Kaksilahkeinen oli toki jo viettänyt koetoimitsijana lauantain metsässä, sääskien ja mäkäröiden syötänä, jälkiä tehden. Nuppu oli tehnyt koepäivänä itselleen tyypillistä työtä ja tulokseksi tuli voittajaluokan 1-tulos, sijoitus 3/6 ja Rovaniemen Käyttökoirat ry:n mejä voi-luokan kerhonmestaruus pronssia. Nyt tuntuu, että olemme konkreettisesti kiinni tavoitteessamme. Viimeistelytreeniä tähän kokeeseen emme sitten ehtineet tehdä, mutta onneksi alla oli kaksi hyvää jälkeä tälle kesälle. Miten olenkaan ylpeä karvanaamoistani!

Sportracker oli mitannut tienlaidasta takaisin tienlaitaan jäljen pituudeksi 1550 metriä, joten itse koejälki oli ainakin sen reilun 1400 metriä. Katkokulma oli ensimmäisessä kulmassa. Seuraavaa koetta varten onkin taas muistettava tehostaa noiden makauksien ilmaisua sekä tehdä kaadosta entistä merkityksellisempi. Tällä hetkellä Nupulle jäljen ajaminen on tärkeämpää kuin sieltä löytyvä hirven sorkka. 

Lomalaisen puuhastelut

Lauantaina alkoi kesälomani ensimmäinen osa, jonka suunnittelin tulevan viikonlopun koiranäyttelykiireitä silmällä pitäen. Tuntuu mahtavalta olla lomalla, siis ihan oikeasti lomalla. Edellinen loma oli viime elokuussa. Viime kesän lomailin urakalla kun oli pitämättömiä lomia, kertyneitä lomia ja uusia lomapäiviä pidettävänä ennakkoon. Olin siis käytännössä vain heinäkuun töissä. Työt onneksi jatkuivat, mutta talvilomaa ei sitten ollut pidettäväksi. Onneksi tammikuuhun asti oli pelkkää yövuoroa ja pitkiä vapaita, jotka tuntuivat käytännössä lyhyiltä lomilta. Tammikuusta sitten olen tehnyt kolmivuorotyötä ja loman tarve on tuntunut jo hieman takaraivossa. Nyt sitten nautiskelen ansaitusta lomasta reilun viikon ja vapaat päälle. Heinä-elokuussa ja syyskuussa sitten lisää lomailua. Minusta tällainen vapaa tuntuu niin paljon paremmalta kun sen on ansainnut työnteolla, kuin olisi vain jouten noin alvariinsa tekemättä töitä. Nekin vapaat olen joutunut kokemaan silloin kun on ollut työvuorottomia viikkoja.

Keskiviikkona satoi lumipeite maahan säikäyttäen minut ja orvokkini. Onneksi lumi katosi iltaan mennessä. Ehdin kuitenkin kokeilla miksi kesäkenkiä ei kannata käyttää talviolosuhteissa. Sain asiaan niin sanotusti horisontaalisen näkökulman.

Äiti ja tytär samanlaisessa kuosissa

Perjantaina pääsin lomatunnelmaan yövuorosta selvittyäni. Käväisin sorkkaostoksilla ja suuntasimme mökille. Ensitöiksemme teimme Nupulle voittajaluokan teemalla 800metrin jäljen. Jäljen piti olla mökkimallia, mutta vapaasti suunnistaen "tuolla on tie ja tuolla suo"-tyylillä jälki ei ulkoisesti ollut sitä mitä piti. Nuppu jäljesti jäljen seuraavana iltana selviytyen siitä lähes täydellisesti vaikka jälki oli yli 24 tuntia vanha. Viimeinen makaus ennen kaatoa jäi rinteessä hieman sivuun, mutta muuten Nuppu kulki tasaisen varmasti jäljen päällä. Sorkkakin kiinnosti nyt hieman enemmän kuin viime kerralla. Katsokulma oli niin kaunista katsottavaa että ihan liikutuin. Nuppu oli itseensä hyvin tyytyväinen ja paistetteli kehuissa.

Nupun ajama jälki (reilu 800m)

Ainon jälki oli lyhyt veren vähyyden vuoksi. Se tehtiin lauataina aamupäivällä ja ajettiin Nupun jäljen jälkeen. Ikää sillä oli kuusi tuntia. Aino oli selkeästi väsynyt, mutta toinen osuus ja makaus sekä viimeinen kulma olivat kaunista katsottavaa. Sorkka löytyi ja kiinnosti kovasti. Harmittaa ettei verta riittänyt Armaksen jäljelle, mutta toisaalta ilmoittauduin sen kanssa nyt pk-jälkiryhmään. Teen Armaksen kanssa muutaman ihmisjäljen ennen verijäljen aloittamista tälle kesälle.

Aino jäjestämä jälki (n300m)

Ostin kokeeksi kuivattuja peuran sorkkia ratkaisemaan hirvensorkan kylmäketjuongelman. Minulla on enää kolme sorkkaa pakkasessa, joista yksi on ollut pari päivää sulana ja pakastettu uudelleen. Normaalisti käytän treeneissä pintasulaa sorkkaa, jonka huuhtelen roskista ja pakastan uudelleen. Mökkiolosuhteissa viikonlopun aikana tämä kylmäketju katkeaa ja valitetettavasti sorkka alkaa heti pilaantumaan, vaikka sitä säilyttäisi maakellarissa. Peuran sorkka on varsin piiskuinen verrattuna hirven jalkaan, mutta toivon sen ajavan asiansa satunnaisessa käytössä, kun kuitenkin pääsevät pääasiassa makustelemaan oikeita sorkkia.

Jälkien vanhenemistä odotellessä ompelin Ainolla ja Nupulle mökkipannat. Armaksella sellainen jo onkin ennestään kumiankkakuosilla. Noiden pantojen lukot ovat heppoisia, mutta niiden tarkoitus onkin vain pitää tunnistelätkä menossa mukana, silloin kun ulkoilevat tontin ulkopuolella vapaana. Äitini vanha Singeri teki hyvää työtä, sen jälkeen kun onnistuin polkemaan sitä pelkästään oikeaan suuntaan. Polkukoneissa ei ole "pakkia", mutta niin vain se turhan kepeästi hurraa toiseenkin suuntaan.

Sunnuntaina oli sitten aikainen paluu kotiin, sillä olin lupautunut mätsäriin tuomaroimaan pennut. Koiria oli ilmoittautunut sopivasti, joten ehdin pitkään ja hartaasti käsittelemään pennut. Minusta mätsärin tarkoitus on opettaa nuorille koirille, että esiintyminen ja käsiteltävänä oleminen on siedettävää ellei peräti kivaa. Tämän vuoksi mm. hampaat tutkin kaikilta useammin kuin kerran ja kaikki sinkkuroivatkin rauhoittuivat mukavasti käsittelyyn. Pentujen arvostelu ja järjestykseen laittaminen on hankalaa ja toisaalta myös epäreilua, sillä kaikki ovat kuka missäkin kehitysvaiheessa ja ikähaitari on suuri. Koitin taas löytää ikäisekseen erityisen hyviä liikkujia ja iloisia esiintyjiä. 

Kuva: Veera Pallari

Verijälkeä pumiporukalla

Ainonen

Meillä viikonloput ovat olleet varsin vilkkaita, ja viime viikoloppu ei poikennut kaavasta. Perjantaina saimme odotetut vieraat Kajaanista ja Iistä, eli Miia ja Uula sekä Mirjami ja Kirka saapuivat mökillemme. Ennen mökin valtausta kävimme metsässä vetämässä veristä sientä perässämme muutaman jäljen verran, sillä lauantaina oli viikonlopun kohokohta. Olin onnistunut järjestämään rotuyhdistykselle mejäkurssin, jossa meitä kuutta koirakkoa oli kouluttamassa mejätuomari Marika Ahola, joka on yksi parhaista mejäosaajista ja kouluttajista Pohjois-Suomen, ellei peräti koko Suomen, alueella.

Uula

Uula

Koska koirapaikat olivat rajalliset jäin odottamaan ensin kaikki muut halukkaat pumistit, ennen kuin laskin omat koirani mukaan kurssivahvuuteen. Omistani kurssille mahtui lopulta kaksi, joista Nuppu oli luonnollisesti ensisijainen valintani kisaavana. Mietin pitkään Ainon ja Armaksen välillä, mutta päädyin ottamaan Ainon kurssikoirakseni, koska Armas oli vielä hieman kiinnostunut Nupun juoksun rippeistä. Päätökseen vaikutti tietenkin sekin, että hyvä haltija halusi ennemmin mökkikaverikseen päivän ajaksi Armaksen, jota ei tarvitse vahtia sen ollessa aina siellä missä sitä ruokkiva ihminenkin.

Kirka

Kirka lähdössä jäljelle

Pumivieraat mahtuivat ilmeisen sopuisasti saunamökkiin ja olimme heti lauantai-aamuna virkeinä jälkihommissa, vaikka perjantai-ilta meni hieman myöhäiseen saunomiseen kaikkineen. Nuppu pääsi aloittamaan kolmantena koirana voittajaluokan harjoitusjäljen yhdessä ohjaajansa kanssa. Jäljen Nuppu oli suorittanut itselleen tyypillisesti vauhdikkaasti ajaen. Treeniohjeeksi saimme harjoitella jatkossa yli vuorokauden vanhoja jälkiä sekä tehdä sorkkaa kiinnostavammaksi koiralle. Aloitukseen pitäisi keskittyä, koska siitä lähtee aina turhaan piste pois ohjaajan antaessa koiran lähteä liian vauhdikkaasti jäljelle. Lisäksi oli ilmeisesti käyty keskustelua siitä, miten Nuppua pitää ja kestää jarruttaa jäljellä. Ilman sitä, sen kanssa saisi juosta jäljen alusta loppuun. Nuppu nimittäin palkkautuu sen verran hyvin itse jäljestämisestä, että se ajaa jälkeä melkeinpä raivokkaasti.

Ainolle teimme suhteellisen tuoreen jäljen, joka oli lopulta suunniteltua lyhyempi, koska lumien sulamisvedet olivat jääneet lojumaan metsään muodostaen satumaisen kauniin lammen. Aino onneksi hillitsi vedellä lotraamishalunsa ja suoriutui jäljellä paremmin kuin olin edes uskaltanut toivoa. Se jäljesti varsin tarkkaan välillä ajautuen voimakkaasta tuulesta johtuen jäljen sivuun, mutta selvitti hienosti itsensä aina takaisin jäljelle käyttäen ilmavainua. Periaatteessa, vaikka se jäljesti nokka matalana niin, se käytti jäljellä pääasiassa ilmaivainua. Sorkan se haistoi jo kaukaa, mutta malttoi mennä sinne jälkeä pitkin. Sorkka kiinnosti kovasti ja Aino jo kaivoi ruokalappua esiin päästessään sorkalle. Myös makaukset Aino merkkasi hyvin. Saimme ohjeeksi tehdä reilusti vanhempaa jälkeä (nyt oli noin 3 tuntia vanha) ja kokeilla jättää makaukset pois kulmista, sillä kulmien suuri verimäärä saa hajun leviämään laajalle ja aiheuttaa ilmavainuisessa koirassa turhaa laajaa haahuilua. Kulmatyönkentelyä pitää siis treenata. Lisäksi kouluttaja-tuomari ohjeisti käyttämään jäljillä maltillisesti verta, koska suurempi verimäärä leviää laajemmalle alueelle ja aiheuttaa turhan laajoja kaaria ja hapuilua jälkityöskentelyssä. Vauhti oli sopiva eikä sitä saa tulla yhtään lisää.

"Hau-kotus"

Treenipäivä oli onnistunut, vaikka tuuli oli melkoinen. Onneksi ilma oli sopivan viileä eikä itkoita ollut yhtään. Oikein harmitti, ettei täällä Rovaniemellä ole pumiseuraa jälkihommiin, vaan kaikki treenikaverit ovat kauempana. Onneksi pystyy järjestämään aina silloin tällöin näitä yhteistreenejä. Oikeasti, mikään ei ole mukavampaa kuin treenata samanmielisten ihmisten kanssa ja vieläpä oman rodun kesken.

Mejäviikonloppu

Nuppu ja Mika olivat viikonloppuna mejäkokeissa Mukkajärvellä. Heidän ahertaessa minä nukuin kuola poskella yövuoron jäljiltä. Iltapäivällä minäkin sitten toinnuin koepaikalle. Edellisenä päivänä oli satanut vettä ja mäkäriä oli ollut metsä mustana. Koepäivä koitti viileänä ja tuulisena, eli ötökät eivät ihan joka paikassa kupanneet mejäilijöitä verettömiksi. Olin valinnut huolella Nupulle hyönteismyrkyn, siis sellaisen mikä ei tuoksuisi yhtään ja Mika oli sen myrkyttänyt aamulla hyvissä ajoin. Tuuli pisti Nupun pyörimään jäljellä tavanomaista enemmän. Tosin sille on aina ensimmäinen suora vaikea, koska se starttaa jäljelle niin kovalla vauhdilla, että meinaa polttaa itsensä loppuun ennen ensimmäistä kulmaa. Yleensä jos siitä selvitään niin koe menee hyvin. 

Tällä kertaa yksi hukka tiputti palkintosijaa ja makauksen merkkaamista täytyy treenata ajatuksella. Olen kuitenkin enemmän kuin tyytyväinen kakkostulokseen, sillä parisko ei harjoitellut yhtään sitten edellisen kokeen. On ylipäätään hienoa saada tulos voittaluokasta ei-perinteisellä mejärodulla. Nyt löytyi jarrua hihnan yläpäästä ja arvostelun ensimmäinen lause oikein lämmittää mieltä. Aikaisemmissa kokeissa lähtöjämme on kuvailtu "hätäisiksi". Kaadon ilmaisun treenaaminen on tuottanut tulosta ja siitä Nuppu sai täydet pisteet. Tälle vuodelle yritämme vielä päästä muutamaan kokeeseen, mutta koepaikkojen saaminen on hyvin epätodennäköistä. Jahka pahin mäkäräsuma hellittää jatkamme myös Ainon ja Armaksen kanssa mejätreenausta. Tällä hetkellä ei tee mieli viettää yhtään ylimääräistä aikaa pusikoissa. Viimeksi muistan olleen näin kamalasti verenimijöitä silloin kun Nuppu oli pikkupentu.

Voiko saksalaislapsi olla enää söpömpi?

Mejäkoe 7.6.2015

Nuppu ja Mika aloittivat yhteisen koeuran suoraan voittajaluokasta. Ehdimme käydä yhdellä harjoitusjäljellä ennen koetta. Treeneissä jälki oli 20 tuntia vanha ja vettä satoi kaatamalla. Noiden treenien tavoitteena oli nähdä miten Nuppu selviää verettömästä osuudesta ja sen se hoitikin hienosti, vaikka ensimmäisellä osuudella löysi oman jäljen makauksen tilalta jonkun toisen vanhan jäljen makauksen. Sorkkakin löytyi ja kiinnosti treeneissä.

Koepäivänä satoi myös vettä kiitettävästi. Nuppu oli lähtenyt jäljelle vauhdikkaasti, mutta sekä koiralta että isännältä oli unohtunut jarrutella. Nuppuhan tarvitsee ja kestää voimakastakin jarrua, jolloin sen työskentely muuttuu tarkaksi. Koejälki oli 22 tuntia vanha ja tuomarina Eino Jämsä

"Nuppu aloittaa vauhdikkaan etenemisen jäljellä maavainua käyttäen. Etenee suorilla osuuksilla vauhdikkaasti. 1. kulma ja katkos yli, palaa 1. loppuun ja aloittaa paluujäljen, hukka. Aloitetaan uudelleen 2. osuuden alusta, edetään jälleen vauhdilla, 2, kulma oikaistaan, edetään vauhdilla yli 3. osuuden edeten määrätietoisesti pois jäljeltä, hukka. 3. osuus vauhdilla kulma yli jatkaen etenemistä ilman, että osoittaa paluuta, hukka. Koe keskeytetään. Jälki edetään kuitenkin loppuun ja sorkalle tullaan käen kukkuessa. Sorkkaa haistelee." VOI0

Eniten jännitin kokeessa sitä, miten Nuppu lähtee uuden ohjaajan mukaan, mutta Nuppu tuntui vain olevan tyytyväinen ohjaajan vaihdoksesta. Nuppu oli koko illan silminnähden erityisen onnellinen isännästään ja aina tämän saapuessa Nupun näköpiirin alkoi pikkuinen kippurahäntä heilua hillittömästi. Nupulla oli siis ollut erityisen hyvä päivä. Seuraavia treenejä ja kokeita mietitään jo kovasti.

Minun tehtäväni oli sunnuntaina toimia kokeen emäntänä ja asustaa keittiössä ruokia valmistaen. Aino ja Armas olivat sivistyneesti yksiöissään tarkkaillen mökin tapahtumia. Usva kieltäytyi pysymästä kevythäkissä ja oli tyytyväinen saadessaan olla keittiössä ja viihdyttäessään ihmisiä tuvassa. Keittiössä Usvaa veti puoleensa jääkaapissa ollut taivaallisen hyvä makaronilaatikko, jota se onnekseen sai myös kotiin vietäväksi. Leksu viihtyi yllättävän hyvin autossa eikä saanut kovinkaan paljon imettyä auton irtaimistoa häkkinsä sisuksiin. Leksa on monissa asioissa lahjakas, mutta sen ehdoton bravuuri on tavaroiden tuhoaminen autohäkin läpi. 

Luukku nro: 21

Vuosien varrella on tullut kokeiltua eri koiriin liittyviä harrastuslajeja ja pohdiskelin aikanikuluksi mikä onkaan minulle mielekkäin harrastus loppujen lopuksi. Toki koiran ominaisuudet aina ratkaisevat sen, mitä kulloinkin niiden kanssa treenaan, mutta taustalla on myös omat mieltymykseni. Koirarotua miettiessä minulla oli alusta asti kirkkaana ajatuksena, että haluan harrastaa koiran kanssa kaikkea mahdollista. Tämä osaksi sinetöi roduksi pumin, ja on iso syy siihen miksi rotu ei ole vuosien varrella vaihtunut mihinkään. Pumista kun on kaikkeen mahdolliseen.

Toko oli ensimmäinen virallinen laji mihin tutustuin. Toko oli tuolloin käyttökoirien koulutustarjontapaletissa luonnollinen valinta perustottelevaisuuden jälkeen. Muistan kerran perustottisryhmään mennessä uuden kouluttajan kysyneen kuka haluaa kisata tokossa. Nostin käteni tietämättä edes kunnolla mihin olin menossa. Nyt tokoiluvuosia on kertynyt seitsemäntoista. Yhdenkään koiran kanssa en ole vielä päässyt kokeeseen asti, vaikka ensimmäiselle, eli Mimmille ehdin kouluttaa alokasluokan liikkeet ja osan avonkin. Tokosäännöt ovat muuttuneet moneen kertaan vuosien kuluessa. Vakaasti olen kuitenkin päättänyt, että tämän seuraavan sääntömuutoksen jälkeen käyn kilpailemassa.

Tokossa minun heikkouteni oli alkuun kamala kisajännitys enkä sen vuoksi uskaltanut ikinä Mimmin kanssa ikinä uskaltautunut kisaamaan. Sitten vaihtui treenikoiraksi Usva. Sen kanssa tein jonkin verran alon liikkeitä. Ongelmaksi muodostui kuitenkin junnaaminen liikkeiden opettelussa. En siis päässyt edistymään kun en osannut hyödyntää koiran ominaisuuksia, eli sitä miten lisätä vaikeutta ja vaativuutta samalla pitäen koiran motivaation huipussaan. Hautasin kisahaaveet ja keskityin Usvan kanssa lajeihin joissa sillä oli luontaisia lahjoja, siis joissa se työskentelee pääsääntöisesti itselleen. Nupun kanssa aloitinkin liikkeiden opettamisen EVL:stä ja tällä vauhdilla kisojen korkkaamiseen menee tovi. Nuppu on kyllä innokas ja kuuliainen oppilas. Ainon ja Armaksen kanssa otin sitten erilaisen lähestyminen lajiin ja niiden kanssa tuntuu että kisaaminen on oikeasti mahdollista.

Kouluttajia meillä on ollut vuosien varrella monenlaisia, siitä ensimmäisestä, joka ilmestyi kentälle vain muutaman kerran sellaisiin jotka elävät lajille ja ovat todella taitavia sekä kouluttamaan että kisaamaan omalla koirallaan. Toko on kuin pitkä matematiikka lukiossa, sen eteen pitää haluta nähdä vaivaa. Meiltä se ei ainakaaan onnistu ikään kuin vasemmalla kädellä sinnepäin huitoen.

Agilityn aloitin Mimmin kanssa vuonna 1998. Tuolloin alkeiskurssi koostui puoliksi perustottelevaisuudesta ja puoliki esteiden suorittamisesta. Alkeiskurssi meni hyvin siihen asti kunnes koira piti päästää irti. Sitten olikin hauskaa enää vain koiralla. Meidät laitettiin samaan ryhmään muiden toivottomien tapausten kanssa ja kouluttajat olivat huonosti motivoituneita auttaman ryhmäläisiä. Tai heillä ei vain ollut tarvittavaa tietoa ja taitoa viedä koiranohjaajia eteenpäin. Arvata saattaa, että kato kävi ryhmän sisällä. Minä kuitenkin sisuunnuin sen verran, että päätin laittaa koiran ns. ruotuun. Samalla tuli korjattua koiran paukkuarkuus. Mimmin kanssa päästiin kisaamaan vuonna 2000. Ensimmäiset vuodet meni koiran pelleillessä radalla, sen jälkeen Mimmi sai lihasperäisen trauman selkäänsä. Tuolloin ei vain puhuttu lihasjutuista ja kisasin kipeällä koiralla tietämättä miksi hypyt eivät kulje. Tiedon lisäännyttyä saatiin koira kuntoon, mutta kipumuistikuvia sillä silti jäi hyppäämisesta. Mimmin kanssa oli mukava kisata loppuun asti. Se oli ihanan "oikukas", mutta samalla myös taitava ja helppo ohjattava. Usvalla oli lajiin lahjoja ja radalla se oli tulta ja tappuraa. Pahaksi onneksi minulta vain meni ensin nilkka leikkauskuntoon ja sitten selkä. Lainaohjaajan kanssa loppui kaikki kesken Usvan loukattua itsensä. Nupun kanssa agility on kesken ja Ainon ja Armaksen kanssa ihan aluillaan.

Vuonna 2000 aloin itse kouluttamana lajissa ja lopetin sen 2009 oman motivaation loppuessa. Olen aina tykännyt ongelmakoirista ja saan itselleni eniten niiden kanssa työskentelystä ja tämä pätee myös agilityssä. Motivaatiotani kouluttajana söivät ongelmattomat minikoirat, joiden kohdalla koin että en saanut annettua niille mitään. Tietyssä mielessä kritisoin agilityssä sitä, jos kouluttajat vaativat saada valita ketä kouluttavat, mutta toisaalta ymmärrän heitä hyvin. Kaikki perustuu vapaaehtoisuuteen ja sitä antamisen iloa syö motivaation ja oman innostuksen puute. Jokainen kouluttaja tykkää erilaisista koirakoista tai roduista.

Olin siis käytännössä pois aktiivisesta agilitymaailmasta, eli ryhmässä treenaamisesta ja kisaamisesta, pari vuotta. Siinä ajassa laji muuttui kovasti. Nyt olen taas viimeiset pari vuotta roikkunut ryhmässä ja yrittänyt saada kiinni kaikista uusista tuulista. Viimeksi kisasin vuonna 2012. Paljon täytyy tehdä itseni kanssa töitä, ennen kuin lähden taas kisaamaan. Sitä kohti kuitenkin koko ajan mennään. Agility on ollut siitä mukava laji, että sitä on voinut tehdä koko ajan omassa tahdissa. Nupun kanssa, kun se on nopeasti kiihtyvä, päätin opettaa ensin tekniikan matalassa vireessä. Toimi hyvin. Armaksen kanssa olen samassa tilanteessa. Koira on superlahjakas, mutta kuuma. Aino tykkää tehdä ja osaakin jotan, mutta sillä ei ole veljensä tappomeininkä esteillä. Armas ahmii agilityä siinä missä Aino tekee sievää työtä syömäpuikoilla.

Oman loukkaantumisen jälkeen ymmärsin paremmin kipeitä agilitykoiria. Tein agia kipsi jalassa ja se ei paljoa hidastanut juoksemista, mutta selän mentyä opin varomaan ohjaamisessa tiettyjä liikeratoja. Rentous ja notkeus katosivat jonnekin, kun piti varoa milloin käy niin kipeää että jalat lähtevät alta. Agilitystä katosi se liikkumisen riemu ja jäi jäljelle jäi vain koiran kanssa yhdessä tekemisen ilo.

Peltojäljellä

Pk- ja pepa/peko tulivat kuvioihin vähän eri aikoina. Meillä oli kerhossa minun mukaantulon alkuvuosina suuren hajaannuksen aikakausi eli pk-toiminta irrottautui omaksi kerhokseen. Muistan kaverin houkutelleen minut agikentälle pepa treeneihin. Mimmin kanssa kävimme muutaman kerran tekemässä hakua pepatreeneissä, ainakin luulen sen olleen sitä. Myöhemmin kävin hakukurssin Usvan kanssa ja treenasimme hetken ryhmässä. Vuonna 2003 alkoi ystäväni elvyttämään kerhon pk-toimitaa ja suuntasin innolla Usvan kanssa mukaan. Vauhti oli ihan mieletön, tuntui kuin olisimme treenanneet jatkuvasti. Usva oli jäljen puolesta kisakuntoinen, mutta tottelevaisuus tökki, lisäksi siitä tuli erinäisten tapahtumien jälkeen paukkuarka. Mimmin arkuus oli toisenlaista ja se säilytti toimintakykynsä, eli se oli helppo kouluttaa pois. Usvan arkuus lamaannutti koiran ja se sulki minut kokonaan niissä tilanteissa ulkopuolelle. En siis saanut vietyä sitä enää samaa läpi kuin Mimmin, koska paukkuarkuutta olisi pitänyt lähestyä siedättämisen kautta. Sopivasti ongelman ilmaannuttua pumeilta lähti myös pk-kisaoikeudet. Pk-lajia harrastin sitten kokeden järjestämisen muodossa. Edelleen jos minulle ehdotetaan pk-kokeiden pitoa niin innostun heti mukaan. Pk-harrastuksessani oli parasta meidän treeniporukka, joka hioitui hyvin yhteen. Samanlaista ryhmähenkeä ja toisten koirien eteen työnskentelyä en ole kohdannut muissa lajeissa. Pelastuskoirajuttuja treenasin myös, mutta totesin sitten että olimme koirani kanssa sopimattomia lajiin. En kokenut olevani tarpeeksi humaani sitoutuakseni treeneihin ajatuksena tuntemattomien ihmisten pelastaminen vapaa-ajalla ja Nuppu nyt ei muuten vain tykännyt silloin ihmisistä.

Vinttikoirien viehejuoksutreenit olivat mukavaa ajanvietettä ilman kisaamisen painetta. Pari kesää jaksoin kulkea treeneissä, mutta vinttikoirien karistessa pois joukosta homma alkoi hiipua. Joissain tilanteissa pumeilla oli enemmän mielenkiintoa jahdata vanhaa tiskipyyhettä kuin vinttikoirilla.

Mejä oli luonnollinen valinta ihmiselle, joka rakastaa koiran kanssa jäljestämistä. Erityisesti siinä vaiheessa kun ovet pk-kokeisiin sulkeutuivat ja mejäkokeisiin ne avautuivat. Monessa muussa lajissa minulla on ollut iso kynnys lähteä kisaaman, mutta mejäkokeisiin ilmoittauduin toisen treenikerran jälkeen. Sanotaan, että koiralla joko on tai ei ole lahjoja lajiin. Nupulla niitä lahjoja on, ja niin näyttää lapsillaankin olevan. Mimmin kanssa en ehtinyt tutustua lajiin ja Usva nyt jäljestää mitä tahansa mitä sen käskee jäljestää. Usva olisi nyt vanhoilla päivillä ollut koekuntoinen kuulon mentyä niin huonoksi, ettei se enää kuule laukauksia. Nupun kanssa on tavoitteet korkealla ja luulen, että mejästä tulee myös Armaksen päälaji. Aino treenaa myös mejää tavoitteellisesti, mutta koepaikkojen ollessa tiukassa, koen viisaammaksi ensin kisata yksi koira kerralla niin pitkälle kuin mahdollista. Mejä on ohjaajalta paljon vaativa laji ja minulla on ensi kesää ajatellen kova kunnonkohotus edessä. Sen lisäksi täytyy viimein opetella suunnistamaan.

Rally-toko on näitä ns. uuden sukupolven harrastuslajeja ja se tarjoaa minulle mielekästä vaihtelua treeneihin. Tavoitteena olisi päästä Nupun kanssa kisaamaan ensi kesän aikana. Saa nähdä toteutuuko. Nuppu tykkää lajista kovasti ja minulla ei ole mitään kynnystä lähteä kisaamaan. Haluan vain ensin kouluttaa koiran varmasti koekuntoiseksi. Liian monesti on tullut lähdettyä keskeneräisellä koiralla koitoksiin.

Paimennus on myös lähellä sydäntäni, mutta lampaille olemme päässeet harmillisen harvoin. Takana on muutama leiri Kuttukuussa ja satunnaisia paimennuskertoja Kiimingissä. Tulevana kesänä on taas tarkoitus aktivoitua asiassa. Aloittelevana kasvattajana koen tärkeänä säilyttää pumien paimenvietin ja sen vuoksi koen tärkeänä nähdä miten nämä ominaisuudet näkyvät omissa koirissani.

Koiranäyttelyt ovat varmaan tilastollisesti minun ns. pääharrastus, meillä taitaa olla koiranetissä eniten näyttelykäyntejä ja ajallisesti käytän eniten aikaani koiranäyttelyiden järjestelyhommissa. Koiranäyttelyissä on mukava käydä silloin kun sattuu kohdalle tuomari, joka näkee ja kertoo koiran hyvät ja huonot puolet. Silloin tuntee saaneensa rahoilleen vastinetta, oli se palkintosija mikä tahansa. Näyttelyt ovat minulle sosiaalisesti tärkeitä tapahtumia olin sitten järjestämässä niitä tai osallistumassa. Toki menestys aina lämmittää mieltä.

Summa summarum.. Mikä tekee joistain lajeista minulle tärkeimpiä ja miksi? Koen, että paimennuksessa ja mejässä koira on kaikista eniten omillaan ja näyttää oikeasti sen mihin siitä on paineen edessä. Muissa lajeissa koen, että on enemmän kyse siitä kuinka taitava kouluttaja on, ei niinkään siitä millainen koira on ominaisuuksiltaan. Toki hyvän koiran kanssa voi päästä helpommalla kuin ns. huonommilla ominaisuuksilla varustetun kanssa. Toisaalta huono kouluttaja pilaa koiran kuin koiran. Paimennuksessa ja mejässä olen kuitenkin oppinut kaikista eniten omista ja sekä muiden koirista. Sosiaalisesti taas saan eniten irti pk-harrastuksesta ja koiranäyttelyitä, eli kokeiden ja näyttelyiden järjestämisestä.