Sukulanrakan hiidenkirnuilla

Sunnuntaihin herätessäni yövuoron jälkeisiltä päiväunilta päätimme heti lähteä käymään hiidenkirnuilla, josta oli ollut lauantain retkellä puhetta. Olen itse käynyt kirnuilla viimeksi kymmenen vuotta sitten. Nyt oli siis aika käydä uudelleen katsomassa näkisimmekö vilaustakaan hiisistä.

Pumit olivat heti innokkaina kiipeilemässä kallioilla ja kulkivat reippaasti jyrkissä portaissa kukin omalla tyylillään. Tämäkin lenkki piti valitettavasti kulkea flexeissä jo pelkästään turvallisuussyistä ja huomaivaisuuttaan muita kirnuilijoita kohtaan. Pystyin sieluni silmin kuvittelemaan mitä olisi tapahtunut jos Aino, Armas ja Nuppu olisivat irti ollessaan päässeet keikkumaan kirnujen reunoilla ja kilpailemaan siitä kuka pääsee pomppimaan korkeimmalle kivelle. Siinä olisi joku vähintäänkin tönäisty kirnuun tai peräti kalliolta alas.

Kirnukierros oli todella tehokasta liikuntaa. Oikein tunsin miten monesti venäyttämäni polveni lihakset joutuivat kunnolla töihin tasapainotellessani ja kiipeillessäni kivillä ja niiden välissä. Koirat näyttivät oikeasti nauttivan kun pääsivät kiipeilemään ja hyppimään kiveltä toiselle. Kirnut olivat nähtävyytenä edelleen vaikuttavia, vaikka olivat pääosin täynnä vettä. Alueella oli Suomen suurimpien kirnujen lisäksi useampi pienempi ja osa niistä jäi vielä näkemättä. Ehkäpä en anna seuraavan vierailun odottaa itseään kymmentä vuotta.

Armas ja Nuppu

Aino

Nuppu kurkistelee kuvajaistaan kirnusta

Sain nyt viimein aikaiseksi aloittaa pitkään suunnittelemani henkilökohtaisen "lähialueen retkireitit ja retkikohteet tutuksi" kampanjan. Rovaniemen alueella on todella kivoja erimittaisia luontopolkuja ja retkireittejä laavuinen ja silti olen koko ikäni pyörinyt vain tuttujen paikkojen ympärillä. Nyt siis etsin uusia kivoja ulkoilureittejä koska vaihtelu kuulema virkistää. Seuraava tutustumisretki olisi sitten tarkoitus tehdä Joulupukin metsään, jonka olemassaolon vasta huomasin.

Syksyinen Santavaara

Lauantaina oli täydellinen syksyinen ilma joten päätimme lähteä käymään koko porukan voimin Kuninkaanlaavulla. Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, niin se on lenkki/retkireiteistäni se kaikista mieluisin. Ennen santavaarantietä oli mukava hurauttaa Chryslerillä puolen väliin, mutta tien jo ollessa todella huonossa kunnossa päätimme säästää Skodaa ja jättää auto tien alkupäähän. Onneksi kivikkoista tietä ei tarvinnut kävellä pitkään kun pääsimme pujahtamaan metsään tuttua polkua ja sitä kautta kallioiselle rinteelle. Kuninkaanlaavu on ollut viime aikoina paljon esillä somessa ja lehdissä, joten liikenteessä oli tavallista enemmän ihmisiä. Olemme yleensä tottuneet siihen, että saamme seikkailla rinteessä yksin, mutta nyt ihmisiä oli paikoin ruuhkaksi asti. Se ei tosin ollut mikään huono asia, vaan teki hyvää koirille nähdä vähän muitakin kuin vain omaa sakkia. Välillä saimme perässähiihtäjiä ja välillä piti opastaa ihmisiä oikeaan suuntaan kohti laavua.

Maisema on syy miksi minä aina palaan uudelleen ja uudelleen kuninkaanlaavulle. Ennen hevosten tuloa alueelle saattoi huoletta juoksuttaa koiria irti, ja nyt hevosten lähdettyä ihmisiä on niin paljon, että pääosin koirien pitää olla kiinnni. Mukavana uutuutena alueella on näköalatasanne sekä siisti puucee, joka toisin oli kivasti rakennuttu maiseman puolelle ja vilkkui meidänkin ottamissa kuvissa kuin huutomerkki. Kaiken kaikkiaan kuljailimme vaarassa kaksi tuntia ja pääsin illalla lähtemään hyvällä omallatunnolla yövuoroon koirien ollessa tyytyväisiä ulkoilun kestoon ja laatuun.

Ja niin vain tännekin on pitänyt jättää merkki käynnistä..

Ruskaretkellä uusia tuulia tavoitellen

Vapaapäiväni sattui sopivaan saumaan, joten päädyimme ex tempore tekemään ruskaretken Aavasaksan komeisiin maisemiin. Ihastuin paikkaan viimeksi kun palasimme Ruotsin näyttelyretkeltä sen kautta, ja halusin välttämättä päästä näkemään maisemat myös ruskan aikaan. Toki vielä ei ole niin mahtava ruska kuin voisi olla, mutta ehkä tulevat yöpakkaset parantavat asiaa. Nyt kun tuli nähtyä syksyinen Aavasaksa niin vielä pitäisi päästä käymään kun ensilumi peittää maiseman alleen. Onneksi tuonne ei ole kuin reilu sata kilometriä suuntaansa ja samalla voi vaikka käydä ruotsin puolella kaupassa. Onneksi enää ei tarvitse hakea Ruotsista laatikko kaupalla halpaa margariiniä ja mehua sekä sitä kuuluisaa näkkileipää, mutta limukka se vain on edelleen liian halpaa ruotsin puolella..

Reilun tunnin aikana sitä ehdin mukavasti ottaa nokoset, hoitaa vuoden 2018 näyttelypähkäilyt (anotaanko KV vai NORD kun ollaan jo saatu KR) ja suunnitella Pumi Show'n muistilistaa. Paljon on vielä tällekin syksylle tekemistä ennen kuin saan miettiä mistä kohtaa vähennän hankittuja kiireitä ensi vuotta ajatellen. Ensi vuosi toivottavasti tuo omat hommansa niin koiranpentujen kuin opintojen pakettiin taputtelun muodossa. Sitä varten pitää kalenteria "hieman" tyhjentää kokouksilta ja kaiken maailman muistettavilta asioilta. Vaan, kun rakastaa harrastustaan ja tuntee tiettyä vastuuta asioista ja yhdistysjutuista, niin luopuminen niistä ottaa voimille yhtä paljon kuin ajatus siitä ettei vähentäisikään luottamustehtäviä. Aika näyttää mihin tässä ryhtyy vai ryhtyykö enää mihinkään.

Aina pitää jotain karvanaamaa pussata, kun kylttikin kerran käskee niin

Loppukesän luontoa

Oi ihana elokuu, onneksi olet muisto vain..

Armas

Meidän elokuumme oli kiireinen, siis oikeasti kiireinen. Ei ollut pelkkää kiireen tuntua vaan daedlineja, määräpäiviä, lähtemisiä, tulemisia ja muistamisia. Kaikkea sellaista mitä minä "huomenna" ihmisenä kavahdan ja kammoksun. Kirjoitin viimeksi Norjan reissusta. Sen jälkeisen elämän kirjaan nyt tylsästi yhtenä hengästyttävänä pötkönä. Huomasin muuten, että jätin raportoimatta Piteån näyttelyn heinäkuun loppupuolelta, mutta sieltä tulee kuvapostaus myöhemmin. Varsinaisesti siitä näyttelystä ei juurikaan jäänyt kerrottavaa jälkipolville. Norjasta kotiuduttuamme minulla alkoi heti taas työt ja seuravana viikonloppuna oli vielä vuosilomapäiviä jäljellä, mutta siitä se kiire sitten alkoikin.

Aino

12.-13.8 oli mejäkoe, jonka Käyttökoirat ja Mäykyt järjestivät yhdessä. Mika vietti lauantain metsässä tekemässä koejälkiä ja minä töissä. Sunnuntaina suuntasimme kahdella autolla ja kolmen koiran voimin Muurolaan koepaikalle klo 06.30. Minulla alkoi työt klo 13, mutta ehdin onneksi kantaa korteni kekoon ja siivota metsästysmajaa vuokraa vastaan omalta osaltani. Nupun suoritus ei ehtinyt alkaa ennen kuin jouduin lähtemään viemään Ainoa ja Armasta kotiin työvuoroni edestä. Laukaisusietotestin pääsin kuitenkin seuraamaan ihan pelipaikalta ja Nuppu oli siinä taas itselleen tyypillinen, eli sisuuntui ampumisesta ja rullasi hännän tiukkaan kippuraan selän päälle. Lapsensa torkkuivat viereisessä autossa eivätkä ilmeisesti edes huomanneet mitään erikoista äänimaailmassaan.

Muurolan koemaastot ovat todella kivikkoisia sekä riista- ja ihmisrikkaita. Paikallisten mukaan alueella pyörii myös karhu ja ilves. Viimeksi löysimme Nupun kanssa siellä jäljeltä poronraadon ja sitä ennen väistelimme maastopöyräilijää ja mopopoikia. Tällä kertaa jäljillä oli pyörinyt porotokka ja thaipoimijoita. Tämän lisäksi tuuli oli varsin voimakas ja pyöritteli hajuja ympäriinsä. Syystä tai toisesta Nuppu oli tehnyt jäljellä stopin ja lopulta tuomittu kolmeen hukkaan, eli tulosta ei tällä kertaa tullut. Lopulta vain muutama koira oli saanut kelvollisen tuloksen kokeesta. 

Muurolan koe oli meille tämän vuoden viimeinen ja kahden puuttuvan tuloksen metsästämistä jatkamme ensi vuonna. Nyt on käsillä kuumeinen kalenterin selaus ja sopivien koepäivien miettiminen ennen puhelimeen tarttumista ja tuomareiden hätyyttelyä. Tässä vaiheessa vuotta sitä toivoisi, että ei olisi näin syvällä koiratouhuissa. Saisi vain epätoivoisesti metsästää koepaikkoja miettimättä mitä kaikkea pitää tehdä ennen koepäivää.

Nuppu

Nuppu tuli tosiaan meille kotihoitoon heti Norjan reissun jälkeen. Oli mielenkiintoista taas elää 24/7 kolmen koiran kanssa pitkän tauon jälkeen. Nuppu ensimmäisenä yritti laittaa lapsena ojennukseen, mutta Armas kertoi sille marssijärjestyksen. Alkuun se piti Nuppua hieman tiukemmassa kurissa, mutta jo ensimmäisenä yönä Nuppu pääsi nukkumaan muiden kanssa sänkyyn. Muutamassa päivässä Nupulla jäi Ainon tarpeeton kyykyttäminen pois ja se vaikutti olevan varsin tyytyväinen Armaksen alamaisuuteen. Oikeastaan en ole nähnyt Nuppua aikoihin niin tyytyväisenä laumassa mitä se tuon kaksi viikkoa meillä oli. Armas osoittautui järjeväksi pomoksi eikä mitään ylimääräistä kukkoilua esiintynyt. Oli hienoa huomata, millainen aikuinen uros pumipojastani oikein on kasvanut. Tässä omassakin laumassa tullut nähtyä niin hyviä kuin huonoja johtajakoiria. Viimeksi Mimmin aikaan oli näin tasapainoinen lauma.

Maanantai 14.8 koitti ja muistin unohtaneeni varmistaa ryhmänäyttelyn pokaalit. Onneksi aikaa oli vielä hyvin ja pokaalit löytyivät niin kuin ne olimme alustavasti kesäkuussa keskustelleet. Porotilauksenkin tein jossain välissä. Maantaista alkoi keskiviikkoon kestänyt yöputki ja heti torstaina aamun valjetessa suihkaisimme autolla Jyväskylää, josta Nupun iloksi otimme äitini kyytiin.

Perjantaina alkoi sitten minun ja Ainon Tallinnan (20.-21.8.) reissu. Onneksi Christine, joka omistaa mm. A-pentueeni isän, lähti meille kaveriksi Feher-serkun kanssa. Reissu meni hyvin, hauskaa oli ja hyvää ruokaa ja juomaa riitti kohtuudella. Tallinnassa oli kaksi kv-näyttelyä. Lauantaina Aino oli pn2 varacacibilla ja sunnuntaina pn2 saaden sertin ja cacibin. Saimme siis mitä halusimme ja Ainon uudeksi titteliksi vahvistettiin EE Ch, eli Eestin muotovalio. Nyt on myös cacibit kasassa, joten pääsen rustaamaan Ainon C.I.B hakemusta. Tuntuu mahtavalta, että nyt on yksi tavoite saavutettu. Periaatteessa meillä ei olisi Ainon kanssa enää mitään tarvetta käydä kehissä, vaan pääsemme keskittymään nyt ihan muihin juttuihin.

Aino

Feher

Sillä aikaa kun me olimme Tallinnassa kävi Mika Prahassa kaupunkilomalla ja Armas oli Järvenpäässä tätini luona äitini hoidossa. Armas oli ollut kuin kala vedessä sille lähes vieraiden ihmisten kanssa ja oli totellut äitiäni kuuliaisesti. Erityisen kohtelias se oli ollut portaissa kulkiessa ja oli kiltisti varmistanut, että hihnan toinen pää pääsee portaat turvallisesti alas. En tiedä muistaako Armas sitä, miten äitini loukkasi kätensä ulkoilluttaessaan pentuja niiden ollessa ihan pieniä, vai onko se luonnostaan niin kohtelias häntä kohtaan. Minun kanssani Armas mielellään menisi välillä pää viidentenä jalkana ellen muista ohjeistaa sitä toisin. Tallinnan reissu muuten päätti minun kesälomani kolmannen osan ja aloitti näyttelyviikon.

Pumit saivat tietenkin tuliaisiksi Prahasta Myyrän, kummallekin omansa.

Napapiirin Elo-Show (28.8) piti minut kiireisenä koko viikon. Olin tosiaan taas näyttelyn puheenjohtajana ja palkintovastaavana sekä värväsin talkoolaisia tapahtumaan kirjoittaen vetoavia kirjeitä ja viestejä jäsenillemme. Alkuun vaikutti epätoivoiselta saada ihmisiä liikkeelle, mutta lopulta riittävä määrä ihmisiä oli kasassa ja saimme taas tehtyä yhdessä varsin kivan tapahtuman. Tosiasiassa huomaa, että näin loppukesästä ihmisillä alkaa olla takki tyhjä koko vuoden aktiivisen talkoilemisen jälkeen. Itselläni on myös samankaltaisia tuntemuksia, vaikka tiedän niiden taas karisevan talven aikana. Silti realistina piti kunnolla alkaa miettiä mikä on järkevää ja monta näyttelyä jaksamme vuodessa pakertaa. Kivaa se kuitenkin on mukavien ihmisten kanssa. Sitä ei voi lakata ihmettelemästä miten tyhjä kenttä on puolessa vuorokaudessa valmis näyttelyalue ja näyttelyn jälkeen kaikki saadaan muutamassa tunnissa ahdettua takaisin konttiin. Tämän tapahtuman jälkeen täytyy vain todeta, että meillä oli mahtava näyttelytiimi kasassa viikonlopun ajan, vaikka välillä vastoinkäymisiä tuli eteen niin, että teki vain mieli enää nauraa.

Tällä kertaa olin ollut niin viisas, että jätin omat koirani ilmoittamatta näyttelyyn. Olen joutunut toteamaan että omassa näyttelyssä ei mitenkään ehdi kunnolla keskittyä aamun valmisteluihin ja koirien viimeistelyyn kehäkuntoon. Tällä kertaa pääsin kuitenkin käväisemään kehässä, sillä esitin Mirjamin puminartun Nastan. Minun oli tarkoitus loihtia Nastan turkkiin se kuuluisa viimeinen silaus, mutta juuri ennen kehää sähköt lakkasivat toimimasta kanttiinista ja minun piti käydä ratkomassa ko. ongelmaa. Ehdimme kuitenkin kehään ja Nasta esiintyi somasti VSP:ksi ja sai ties kuinka monennen sertinsä. Sunnuntaina illalla, kaiken talkoilun jälkeen, jalkani huusivat hoosiannaa ja tuntui, että voisin vain nukkua. Onneksi seuraavana päivänä työputki jatkui ja arki soljui mukavasti  kohti tasaisempaa syyskuuta.

Nasta