Hetki ennen kehään menoa

Usva 2010 Suomussalmella Rop, Rop-vet, Ryp-2, Bis-Vet-1.
Rakastin noita kiharoita ja sitä miltä ne tuntuivat kädelle.

Sain lisää intoa kirjoittaa pumin turkin hoidosta, sillä minulta kysyttiin tarkennusta siihen, miksi en juurikaan kampaa pumejani juuri ennen kehään menoa. Olen aikaisemmin kirjoittanut vain, että en kampaa koiriani tarpeettomasti auki ennen kehään menoa tai edes sen jälkeen kun olen tehnyt niille näyttelytrimmit noin viikko ennen näyttelyä. Syytä tähän en ole tainnut koskaan kunnolla avata. 

Se, mitä teen ennen kehään menoa/näyttelyaamuna on  turkin viimeistely, eli nukkuessa/matkustaessa painuneiden kiharoiden elävöittäminen kammalla (kiharan rakenne säilyttäen) ja karanneiden kiharoiden saksiminen sekä jalkakarvojen kevyt harjaus vastaamaan koiran muuta kroppaa, jotta kokonaisuus näyttäisi olevan tasapainossa. Tämänkin pyrin tekemään niin ettei koiran kiharat menetä muotoaan jaloissakaan. Poikkeuksen rutiineissani tekee nuoren koiran turkki, joka haastavimmassa vaiheessaan ollessaan voi vaatia kamman ja vesipullon näyttämistä myös juuri ennen kehään menoa, jotta turkki olisi edustavimmillaan.

Nuppu heti kehän jälkeen mökillä. Nupulla oli hyvin rustiikkinen turkinlaatu, joka oikein rahisi hipelöidessä

Tässäkin asiassa on monta koulukuntaa ja makua sekä sitä, mitä sillä kampaamisella ennen kehää tarkoitetaan, mutta myös miten paljon sitä kuuluu tehdä ennen kehään menoa. Itse en kampaa koirien turkkeja auki ennen kehän menoa siksi, että minun mielestä pumin turkki kuuluu olla kihara, kuten rotumääritelmä kuvaa "Keskipitkä ja laineikas karvapeite muodostaa kiharoita". Auki kammattuna turkki ei mielestäni ole enää joustavaa kiharaa, vaan pahimmillaan pörröistä höttöä joka näyttää liian helposti niin sanotusti räjähtäneeltä permanentilta. Näyttelyssä koiran tulee olla takuton, mutta ne takut tulisi hoitaa pois hyvissä ajoin ennen näyttelypäivää. Kihara ei siis ole sama asia kuin takku eikä kihara ole rotumääritelmän mainitsema  nyörimäisyys, jota tulee välttää. Rotumääritelmä kyllä korostaa myös, että turkki ei saa olla sileää, mikä kannattaa pitää mielessä jos oikein tykkää kammatta erityisesti kosteaa turkkia. Onneksi oikeanlaatuisesta puminturkista ei ilman fööniä saa sileää ja suoraa.

Armaksen turkki auki kammattuna, eli millaisena en veisi sitä kehään, koska  minusta tästä puuttuu rotumääritelmän mainitsemat kiharat. Pörröinen ja laineinen se kyllä on, mutta oleellinen puuttuu.

Minulla ennen kehään menoa turkin kampaamattomuudessa ei ole kyse siitä, ettenkö uskaltaisi kammata pumini turkkia ennen kehään menoa tai pelkäisin sen jotenkin menevän huonoksi siitä. Oikealaatuinen turkki ei kärsi kampaamisesta, vaikka toki siinäkin on joku raja erityisesti huonokuntoisen karvan kohdalla, joka voi kulua rikki ja katkeilla. Normaali kampaaminen kuitenkin aukaisee kiharat yllä olevan näköiseksi ja minulle se ei ole toivottu lopputulos näyttelyturkille. Syynä minulla on turkkirutiineihin puhtaasti se, että en koe sitä (turkin auki kampaamista) millään tavalla tarpeelliseksi toimeksi pumille juuri ennen kehään menoa, sillä haluan esitellä pumini karheita kiharoita tuomarille. En ole vielä myöskään kuullut yhtään perusteltua argumenttia sille, miksi pumin turkista pitäisi kammata kiharat auki ennen kehään menoa, jos koira on joka tapauksessa takuton kiharoidensa kanssa. Oman näkemykseni perustan tuon esille tällä kirjoituksella.

Pumi on minulle maatilan yleiskoira. Vaikka trimmaan pumin näyttelyyn, en halua esittää sitä samaan tapaan auki kammatussa turkissa kuten vaikka villakoirat esitetään. Villakoirillakin on luonnostaan kihara karva, mutta niiden näyttelyturkkiin vahvat ja selkeät kiharat eivät kuulu. Haluan säilyttää pumissa alkuperäisen ulkonäön, johon mielestäni kuuluu turkki joka muodostaa kiharoita ja joka saa olla hiukan rakkimainen. Näin olen tehnyt kaikkien koirieni kanssa ja ne onneksi ovat keränneet tittelinsä tästäkin huolimatta tai tämän ansiosta. Tässäkin asiassa minulla on siis ajatuksena se, että pumi ei ole villakoiratyyppisesti näyttelyyn kunnostettava turkkirotu, vaikka toisaalta turkkikoira onkin omilla vaatimuksillaan. Koen omalta osaltani rodun alkuperän arvostamisena ja säilyttämisenä myös sitä, että en esitä pumejani liian puunattuina tai veistosmaisina kehissä. Koira voi olla kaunis myös ilmentäessään alkuperäistä käyttötarkoitustaan ja ulkonäköään. En siis halua luoda väärää mielikuvaa ihannepumistani katsojille, vaan vahvistaa ajatusta vakavasti otettavasta työskentelyyn pystyvästä paimenkoirasta. Sellaisesta, jonka turkkia ei myöskään tarvitse arjessa suojella ja varjella, jotta se kelpaisi myös näyttelykehissä. Olen itse tuota ylitrimmaamistakin joskus nuorena tehnyt, mutta oppinut pois siitä, kiitos mentorieni asiallisen palautteen. 

Tästä jo mietin onko liian muotoiltu. Huomaa selkälinja. Takajalat on koiran itsensä asettelemat, mutta näyttelyseisotukseksi hivenen liian takana ja vaikuttaa rakenteen arviointiin. Seisoo ns. ruotsalaisittain.

Tämä on siis puhtaasti minun mielipide, jonka pohjaan sille mitä (ja miten) rotumääritelmästä luen ja mitä unkarilaiset muualla ovat kirjoittaneet läpi rodun historian. Koen,  jotta turkin oikean laadun voisi tuomari arvostella, tulisi sen  myös olla sen oikeassa muodossa arvosteltaessa. Meillä on myös pumeja, joilla turkki ei varsinaisesti kiharru, vaan karva näyttää auki kammatulta laineelta. Näiden turkkien kohdalla voidaan miettiä, turkin karheutta arvioiden, onko kyse tästä toisesta turkkityypistä, jonka Pál Sarkány ja Imre Ocsag mainitsevat teoksessa Hungarian Dog Breeds (1977), vai vain vääräntyyppisestä silkkimäisestä turkista. Tämän kyllä tunnistaa kokeilemalla turkkia. Alkuperäistä niukkaa ja karheaa turkkityyppiä arvostan kovasti ja sitä on mielenkiintoista trimmata. Sen (ja parrattomuuden) ilmentyminen rodussa kertoo minulle edelleen geenien vaihtelevuudesta rodun sisällä, eli kaikki eivät vielä ole onneksi samaa kiharaa massaa copy-paste-sukutauluilla.

Minulla asiassa on kyse siis siitä, että en koe tukin auki kampaamista tarpeellisena ennen kehään menoa ja haluan kunnioittaa rodun alkuperää sekä rodun kotimaan tapaa tuoda pumit esille. Arvot ja ideologia merkkaa siis tässäkin. Tässä on esimerkiksi Unkarin Pumi klubin kirje tuomareille, jossa saa hyvän kuvan siitä miten unkarilaiset haluavat koiriensa turkit esitettävän ja kunnostettavan. Sekään ei anna suoraan yksiselitteistä vastausta saksien käyttöön, mutta moneen muuhun kyllä ottaa kantaa selkeästi.

Silti, vaikka itse en näe tarpeellisena kammata pumin turkkia auki ennen kehään menoa, niin suon sen niille, jotka sen haluavat tehdä. Sehän ei kuitenkaan pilaa turkkia, vaan on vain toisenlain tapa nähdä ja tuoda esille pumin turkki ja kenties pumi itsessään rotuna. Meillä on onni sen suhteen ettei rotumääritelmä anna tarkkoja rajoja sille mitä tehdä ja miten, vaan kyse on jokaisen tulkinnasta ja näkemyksestä rodusta. Tärkeintä edelleen on, ettei pumin tarvitse kärsiä takkuisessa ja vanuttuneessa turkissa. Koen myös, että turkin trimmaus ja esille laitto ja siinä kehittyminen on prosessi, joka jatkuu koko ajan jos siinä haluaa kehittyä. Kaikille koirille ei esimerkiksi sovi samanlainen leikkaus ja toisaalta muoti muuttuu myös pumin turkissa. Siihen en ota kantaa meneekö muoti aina välttämättä hyvään tai huonoon suuntaan. Omassakin saksijäljessä on tapahtunut kovasti muutosta jo pelkästään kun tarkastelee viimeista kymmentä vuotta, saati sitten viimeistä kahtakymmentä vuotta tarkastellessa. Pumeja olen trimmannut nyt 25 vuotta, mutta lasken käsialani olleen kutakuinkin kelvollista vasta viimeiset 20 vuotta.

Ensimmäisen pumin kanssa kehään menoa turkin suhteen ei tarvitse jännittää, vaikka saatan saada turkkiasiat kuulostamaan vakavilta. Pumin turkin kunnostus on asia, johon jokainen kykenee ja voi oppia. Kannattaa aina kysyä kasvattajalta vinkit turkin laittoon tai sellaiselta harrastajalta, jonka koirien turkit miellyttävät omaa silmää. Välttämättä näyttelyturkilla ja arkiturkilla ei tarvitse olla mitään eroa. Jossain vaiheessa elämää halusin pitää koirani aina sen näköisenä, että olisin milloin tahansa voinut viedä ne näyttelyyn. Se ei vaatinut yhtään sen enempää työtä, vain hiukan tiheämmän trimmausvälin. 

Mikäli itse saksii turkin ensimmäistä kertaa, niin se kannattaa tehdä pienin erin ja laittaa välivaiheista kuvia jollekin kokeneemmalle arvioitavaksi. Itse opin trimmaamaan kasvattajan kommentoidessa koirieni kuvia ja käydessä välillä näyttämässä kädestä pitäen. Tässä asiassa kukaan ei ole valmis, ja aina joku olisi laittanut koiran turkin ehkä eri tavalla esille. Itsekin välillä katson jälkikäteen koirani kuvia ja mietin mitä ihmettä minulla on trimmatessa liikkunut päässä, ja joskus kokonaisuuden hahmottaa vasta monen metrin etäisyydellä koirasta eikä siinä trimmauspöydällä. Välilllä taas saan uusia ajatuksia ja oivalluksia kun katson toisten turkkityöskentelyä läheltä.

Usva (s.2001) vuonna 2004 ROP ja CACIB. Nyt saksisin hieman eri tavalla erityisesti etujalat ja selkälinjan/lavat. Tuolloin oli ROP pytyilläkin vielä kokoa kun koiralla oli säkää 43cm. Tätä ja ensimmäistä kuvaa verratessa myös näkee mitä ikä tekee koiran turkille. 

Teinikoiran turkki, joka vaatii usein vähän enemmän vaivannäköä

Tästä kuvasta mietin jälkikäteen, että mitä ihmettä tein mm. etujaloille. Eli kampasin niitä liikaa AUKI paikoittain juuri ennen kehään menoa. Koira oli paremman näköinen näyttelyn jälkeen, kun oli käynyt suihkussa mutkan ja kihartui luonnollisesti. Tämä muistutti taas katsomaan koiran trimmiä kokonaisuutena hieman kauempaa ennen viimeistelyä.

Tässä toinen kuvakulma samaan trimmiin kuvakaappauksena videolta.
Yksi kuva ei kerro koko totuutta.

Pumi vai villakoira?

Korona-aika lisäsi yleisesti paljon koiranpentujen menekkiä ja tämä näkyi myös puminpentujen kysynnässä. Itsekin sain paljon yhteydenottoja, koska alunperin suunnittelin pentuetta jo korona-ajalle, mutta päätin sitten siirtää suunnitelmia. Iso osa kyselyistä ja kyselijöistä oli näin pentuetta lähivuosina suunnittelevan näkökulmasta mielenkiintoisia, mutta oli myös pentuja tiedustelevia, jotka eivät selkeästi vielä tienneet mitä haluavat tai mitä olisivat saamassa pumia ostaessaan. Yllättävän monessa kyselyssä tuli esiin, miten pennunostaja etsi itselleen pumin, villakoiran tai espanjanvesikoiran pentua. Näiden vaihtoehtojen välillä puntaroiminen inspiroi minua kirjoittamaan, sillä kaikkia kolmea rotua läheltä seuranneena voin todeta, että yhteistä kaikilla kolmella on kihara turkki, joka laadultaa on erilainen ja se, miten ne ovat koirina jokainen oma yksilönsä. Jokaisessa rodussa on luonteissa vaihtelua sekä samankaltaisuuksia eri rotujen välillä, mutta itse näen pumiin koirana oman lisänsä tuovan sen alkuperäinen käyttötarkoitus. Siis se, mihin rotu on jalostettu ja millaisissa olosuhteissa nuo ratkaisevat jalostusvalinnat on aikoinaan tehty. 

Otsikon mukaisesti keskityn pumin ja villakoiran vertailuun, koska pumia miettivillä on useimmiten villakoira toisena vaihtoehtona. Kirjoitan tätä tekstiä ihan omana itsenäni ilman minkään mahdollisesti muulloin edustamani tahon mandaattia tai muuta edustusta. Tällä bloggauksella minulla ei ole tarkoitus dissata tai väheksyä mitään koirarotua vaan auttaa omaa rotua pohtivia löytämään se itselleen sopivin vaihtoehto. Ajatuksena minulle on, että aina kun ihminen löytää itselleen parhaiten sopivan rodun, myös koira itse hyötyy tästä valinnasta. Oikea koira oikeaan kotiin ja niin edelleen. Kyllä te tiedätte.

Siihen sopivan koiran mietintään. Erityisesti puhdasta kotikoiraa/seurakoiraa näiden kahden rodun välillä miettivän olisi hyvä tiedostaa millä tavalla erilaisia koiratyyppejä villakoira ja pumi edustavat ja mitä se voi tarkoittaa käytännössä kotikoiralla. Terrierityyppisenä maatilan yleispaimenena peruspumi on hyvin erilainen kuin villakoira, jonka jalostus on jo vuosikymmeniä vienyt metsästyskoiraa kohti seurakoiraa. Seurakoiraa kuvaillaan usein kiltiksi ja helpoksi. Siinä, että koira on kiltti ja helppo ei ole mitään pahaa, koska se tarkoittaa sitä, että koiran kanssa saattaa olla vaivatonta elää ja koira todennäköisesti sopii useimman ihmistyypin käsiin. Monesti kiltti ja helppo koira tarkoittaa myös sitä, että koira vaatii vähemmän vaivannäköä ollakseen vaivaton kaveri arjessa. Seurakoiralle on ominaista, että koira on tasapainoinen ominaisuuksiltaan eli tasapainoinen, mutta usein pienellä määrällä kaikkia ominaisuuksia varustettu (taisteluhalu, toimintakyky jne). Toisaalta Käyttö- ja harrastuskoiralta odotetaan enemmän luonteen vahvuutta ja silloin tärkeimpiä ominaisuuksia ovat hyvät hermot, toimintakyky ja tasapainossa oleva vilkkausaste eli temperamentti. Näiden käyttöominaisuuksien vaaliminen ei tee kuitenkaan pumista huonompaa koiraa kotioloihin, vaan ovat osa sen alkuperäistä monipuolisuutta käyttökoirana, joka sopii myös kotikoiraksi, jos sen tarpeet otetaan huomioon.

Rotujen käyttötarkoituksen ymmärtämisestä on siis hyvä lähteä liikkeelle ja rotumääritelmä on ensimmäinen mitä kannattaa tutkia rotua miettissä. Sitten, kun rotumääritelmä on luettuna kannattaa kahlata rodun jalostuksentavoiteohjelma eli JTO läpi. Tämän jälkeen on helpompi valita itselleen sopiva rotu ja pentue/kasvattaja kun on tiedossa, mihin kasvattajien toivotaan tähtäävän, jotta rotu säilyy rodunomaisena ja elinvoimaisena. 

Rotumääritelmä kuvailee villakoiran käyttötarkoituksen olevan yksiselitteisesti seurakoira. Pumin käyttötarkoitus kuvaillaan hieman useammalla sanalla:  Terrierityyppinen paimenkoira, joka soveltuu myös suurten eläinten paimentamiseen. Hajuaisti on hyvin kehittynyt. Osoittautunut erinomaiseksi petoeläinten ja jyrsijöiden torjunnassa. Mainio kotikoira, sopii hyvin sisätiloihin.Tarvitsee paljon liikuntaa. Erinomainen seura- ja harrastuskoira.

Villakoiran alkuperäinen käyttötarkoitus on vesilinnustukseen käytetty metsästyskoira. Villakoiran jalostuksentavoiteohjelmassa tämä käyttätarkoitus mainitaan, mutta sitä ei enää vahvisteta. Villakoirien jalostutavoitteissa (JTO 2021-2025) on siis maininta käyttöominaisuuksien kohdalla "Villakoiran seurakoiraominaisuudet halutaan säilyttää ennallaan.".  Pumin jalostuksen tavoiteohjelmassa (JTO 2018-2022) on mainitaan jalostukselliseksi tavoitteeksi pumin käyttökoiraluonteen säilyttäminen ja tavoitteeseen pyritään pääsemään mm. luonnetestejä ja paimennuskokeita järjestämällä. 

Näkisin, että juuri pumin käyttökoiraominaisuudet ovat niitä, jotka tekevät pumista pumin. Ei välttämättä kaikista vaivattominta seurakoiraa, mahtavan seuralaisen kylläkin. Pumi on helppo koira kouluttaa ja se voi tuntua oikeissa käsissä helpolta koiralta, mutta vaivaton koira se ei kuitenkaan ole. Rohkenisin väittää, että vapaalla kasvatuksella villakoira voi aiheuttaa vähemmän ärsytystä ympäristölleen kuin pumi, jonka emäntä tai isäntä joka ei ole pystynyt/osannut/huomannut ohjata söpön puminpennun kasvua kohti yhteiskuntakelpoista koiraa. Itse toivon, että pumi jatkossakin säilyisi tyypiltään ja käyttötarkoitukseltaan ensisijaisesti paimenkoirana ja harrastuskoirana, joka käy myös seuraksi. Eli, ettei siitä tulisi puhdasta seurakoiratyyppistä koiraa. Itse siis näen seurakoirat koirina joilla on ollut alkuperäinen käyttötarkoitus, mutta joiden alkuperäistä tarkoitusta ei ole tavoitteellisesti vaalittu enää viime vuosikymmenien aikana. Pumin jalostuksessa täytyisi tosin tehdä hyvin suuri suunnanvaihto, jotta se täyttäisi yleiset kriteerit puhtaalle seurakoiratyyppiselle koiralle luonteen osalta. Jos otamme pumista pois käyttökoiraominaisuudet, eli emme kiinnittäisi niihin mitään huomiota jalostuksessa, niin millaisia ominaisuuksia meille jää jäljelle? Itse en uskaltaisi ryhtyä moiseen, vaan haluan jatkossakin nauttia elämästä oikean pumin kanssa.

Rotumääritelmä kuvailee villakoiran luonteen olevan "uskollinen, oppivainen ja helposti koulutettava, minkä vuoksi se on erityisen miellyttävä seurakoira". Pumin rotumääritelmä kuvailee luonneosiossa pumin olevan "Varsin eloista paimenkoira, jolla on uupumaton temperamentti. Se on erittäin rohkea, silti hieman varautunut vieraita kohtaan. Järkevän käytöksensä, eloisuutensa ja ilmeikkyytensä ansiosta pumi herättää huomiota aina ja kaikkialla. Se on melko äänekäs. Koko olemus ilmentää toimintahalua; vilkkautensa ja toimeliaisuutensa vuoksi koira on tuskin koskaan paikallaan. Pumi on aina aktiivinen ja valmiina toimintaan. Arka tai flegmaattinen käytös ei ole rodunomaista." 

Hylkäävinä virheinä molemmilla roduilla on vihaisuus, mutta villakoiralla sen lisäksi mainitaan myös "liiallinen arkuus". 

Luonneasioista puhuminen on haastavaa, sillä jokaisella meillä on oma ihannekoira ja usein oma sanasto, sille miten me tuota ihannettamme kuvailemme. Luonteista puhumisen vaikeuttaa myös meidän ihmisten haaste olla objektiivinen kun mietimme omia koiriamme tai rotujamme. Luonnetestien osa-alueiden vertailu näiden kahden rotujen välillä olisi hedelmällistä ja mielenkiintoista, mutta villakoiria luonnetestataan vähän rekisteröinteihin nähden. Toki pumejakaan ei testata niin paljon kuin olisi hyväksi, mutta pidän varsin hyvänä jos vuosittain rekisteröintimääriin peilaten noin 20-25% koirista käy testissä. Esimerkiksi vuonna 2019 rekisteröitiin 35 pumia ja samana vuonna luonnetestissä kävi 9 pumia. Villakoirilla vastaavasti vuonna 2019 rekisteröitiin 1001 pentua ja luonnetestissä tuonna vuonna kävi 13 koiraa, eli 1,3% rekisteröidyistä.

Molempia rotuja kuvaillaan varsin vilkkaiksi koiriksi ja omasta kokemuksesta siinä piilee rotujen yksi iso ero. Luonnetestikielellä vilkkaus, eli temperamentti, on koiran huomiokyvyn ja reaktioiden nopeutta sekä kykyä sopeutua ympäristön muutoksiin. Arjessa tämä voi näkyä ja tuntua muun muassa siinä, miten omistaja ehtii reagoida koiran reaktioihin tai tarviiko niihin kiinnittää mitään huomiota. Nopeasti vuoden 2019 ja 2018 luonnetestejä vertailemalla, pieni otos kylläkin, pumeilla on enemmän hajontaa vilkkauden osalta kuin villakoirilla, jotka vaikuttivat olevan pääsääntöisesti (+3) "puhtaan" vilkkaita, pumien ollessa pääsääntöisesti (+1) erittäin vilkkaita tai (+2) kohtuullisen vilkkaita tai myös (+3) vilkkaita. Itselläni on villakoirista muodostunut kuva hillityistä ja järkevistä koirista. Pumit eivät ole sählääjiä, mutta niiden alkuperäinen käyttötarkoitus on vaatinut nopeasti reagoivan koiran, joka silti pystyy työskentelemään järkevästi. Arjessa nopea tai suuri reagointi asioihin ei välttämättä ole aina etu, mutta kouluttaessa itse pidän sitä yhtenä nopean oppimisen lähtökohtana, kunhan vilkkaus pysyy luonnetestitermeillä "plussan puolella" eikä siten syö koiran keskittymiskykyä. Mutkat suoriksi vetämällä: villakoira voi siis vaikuttaa olevan, ja ehkä onkin, arjessa pumia keskimääräistä rauhallisempi ja vähemmän asioihin kantaa ottavampi ja vaatii siten omistajalta vähemmän aktiivista seurantaa siihen, mitä koira voi seuraavaksi huomata tai keksiä ympäristöstään.

Koiraa miettiesssä jokaisen kannattaa rehellisesti miettiä minkä verran koiraan oikeasti haluaa panostaa ja erityisesti haluaako koiran kanssa harrastaa jotain. Pumien rekisteröintimääriin suhteutettuna niitä on verrattain paljon harrastuskoirina, eli kilpailevat eri lajeissa. Pumin käyttökoiramaisuus näkyy jo lajien suurempana valikoimana, eli villakoiriin verrattuna pumeilla on myös oikeus osallistua palveluskoirakokeisiin sekä paimennuskokeisiin jo rotunsa puolesta. Toki villakoiria rekisteröidään moninkertaisesti enemmän kuin pumeja vuositasolla, pumeja reilusti alle 100 yksilöä ja villakoiria noin 1000 pentua vuosittain, joten villakoiria myös näkyy pumeja enemmän kisakentillä, tai ihan missä tahansa muuallakin.

Turkki on myös yksi mikä ulkonäöllisesti yhdistää pumia ja villakoiraa, mutta toisaalta erottaa ne voimakkaasti toisistaan. Olen kahdenkymmenen vuoden aikana trimmannut monenlaisia puminturkkeja, mutta myös villakoiria siinä sivussa. Olen nähnyt jonkin verran takkuisia pumeja vuosien varrella, mutta kotikoirissa takkuiset ja huopuneet villakoirat ovat ihan oma lukunsa turkin pituudesta riippumatta. Villakoiran ja pumin turkki näyttää äkkiä katsottuna samalta, mutta tuntuu ja on hoidettavuudeltaan ihan erilainen. Rotumääritelmä sanoo villakoiran turkista: Karva on runsasta, hienolaatuista, villavaa ja hyvin kihartuvaa, kädellä painettaessa joustavaa ja kimmoisaa. Karvan tulee olla tiheää, tuuheaa ja tasapitkää muodostaen tasaisia kiharoita. Villakoiran turkki voi myös olla kiharan lisäksi nyörimäistä. Pumin turkista rotumääritelmä sanoo: Laineikasta ja kihartuvaa, ei koskaan sileää eikä nyörimäistä. Karva on keskimäärin 4 - 7 cm pitkää, joustavaa, pörröistä ja tiheää. Karvapeite muodostuu vahvasta, ei liian runsaasta, karkeasta peitinkarvasta ja pehmeästä aluskarvasta. Tähän on hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään mitä eroa sitten on käytännössä villavalla ja vahvalla karvalla ja käydä tutustumassa villakoirien ja pumien turkinhoitorutiineihin, mieluiten ihan omakohtaisesti kokeilemalla.

Jotta pitäisin ajatuksenvirtani maltillisena haluaisin todeta loppuun, että pumin ja villakoiran välillä miettivän tulisi päättää haluaako hän iloisen seurakoiran, josta saa kivan harrastuskoiran vai aktiivisen paimen- ja harrastuskoiran, josta saa kivan seurakoiran kun sillä on tarpeeksi tekemistä arjessa. Pumi ei ole villakoira eikä villakoira ole pumi. Pysyköön kumpikin rotu omanaan ja arvokkaina omine käyttöominaisuuksineen ja löytäkööt ihmiset sellaisen koiran, minkä tarvitsevat elämäänsä.

Syksy ja muutoksen tuulet

Tämä tuo minulle ilon

Aloitin kirjoittamaan koontia meidän kesästä, mutta saatuani sen valmiiksi jätin tekstin julkaisemattomiin odottamaan jatkojalostumista roskakoriin. Totesin, että sen mikä oli tärkeintä kertoa kerroin jo facessa ja instassa silloin kun asiat olivat ajankohtaisia. Olisin mieluusti kirjoittanut kaikista kissanristiäisistä ja kivoista jutuista heti niiden tapahduttua, mutta jostain syystä kirjoittaminen aina jäi. Sitten, kun alkoi olla kertomattomia juttuja toukokuusta lähtien, alkoi kirjoittaminen tulla aina vain vaikeammaksi. En enää tiennyt mistä aloittaa.

Lyhyesti kuitenkin kerrottakoon, että meillä oli kiva kesä, ehkä paras aikoihin. Paljon tehtiin ja paljon jätettiin tekemättä. Kesän kohokohta oli ehdottomasti Pumipäivät, jossa pääsin oikeasti rentoutumaan ja huomaamaan, että mikä se onkaan parasta koiraharrastuksessani tällä hetkellä. Se on omat pumit, muut pumi-ihmiset ja pumiasiat. Talkoilu rodun eteen miettimättä talkoopisteitä, omia tai erityisesti niitä muiden.

Elokuun oivallus johti asioiden pistämiseen tärkeysjärjestykseen ja päätökseen, että jatkossa omat koirani tulevat ensimmäisenä. Ihan oikeasti ensimmäisenä. Ei enää muiden harrastamisen eteen talkoilua, vaan talkoilua suunnitelmallisesti omien koirien vuoksi ja niiden kanssa harrastamisen mahdollistamiseksi. Ei siis enää omien koirin treenien jättämistä väliin koirakokousten vuoksi tai unettomia öitä kokeiden tai rytmihäiriöitä hallihankkeiden vuoksi. Ei enää stressiä kohtuuttomista odotuksista tai painostusta lähteä mukaan epärealistisiin hankkeisiin.  Olen viimeisen kahdeksan vuoden ajan  talkoillut paikalliselle yhdistykselle vuodessa 70-100 pistettä, kun omien koirien kanssa treenaamiseen olisi riittänyt 25-30 pistettä. Olen joskus nauttinut saadessani järjestää kokeita ja tapahtumia, joihin en itse edes ollut osallistumassa omien koirieni kanssa. Aika, harrastuksen luonne ja ihmiset ovat kuitenkin muuttuneet ja minä siinä samalla. Aina en ole ollut muutoksien suuntaan tyytyväinen.

Viime rally-treeneissä kysyttiin meiltä ryhmäläisiltä alkuhaastattelussa mikä heille tuo iloa harrastuksessa tai treeneissä. Minulle se on omien koirien innostus yhdessä tekemisestä, mutta jos koirat odottavat jatkuvasti kotona kun minä olen talkoilemassa, niin ei siinä paljoa kenenkään silmät kiilu innostuksesta.

Eräs ystäväni puheli minulle miten ei kannata tehdä asioita, jotka eivät tunnut hyvältä, jos on mahdollista tehdä sitä mistä nauttii. Näitä mietiskellessäni päätin viimein, että nyt on minun aika luopua osasta paikallisista luottamustehtävistä, sillä viisitoista vuotta hallitustyötä yhdessä yhdistyksessä on ihan nokko yhdellä istumalla. Jos itse en enää saa tehtävästään mitään, niin miten voisin antaa toisille jotain uutta? Ensimmäiset 12 vuotta yhdistysaktiivina olivat hyviä ja opin suunnattomasti. Viimeiset kolme vuotta opettivat minulle omat rajani ja sen mikä harrastamisessa on oikeasti tärkeää.

Nyt kun sain päätökseni tehtyä, niin olo on keveä ja haikeakin. Vielä loppurutistus ja sitten sihteerin mappi arkistoon ja keskittyminen kunnolla siihen mikä on parasta juuri nyt.

"Karvainen lapsesi"

Ai, minäkö muka?

Otsikon lausahduksen kuulen aina epäsäännöllisen säännöllisesti. Lähinnä tilanteissa, joissa keskustelevat perheelliset yrittävät ottaa hyvää hyvyyttään minut lapsia koskevaan keskusteluun mukaan. Viimeisin keskustelu herätti minut miettimään lausahdusta ja sitä kaikkea mitä se voisi pitää sisälläään. 

Tässä mainitussa keskustelussa, josta en onnistunut pyristelemään irti, päädyttiin pohtimaan miten kaikilla hassuilla tavoilla voisin osallistua "karvaisten lasteni" kanssa lastentapahtumaan ilman että kukaan huomaisi niiden olevan koiria. Sinällään keskustelu sai hupaisia piirteitä viihdyttäen siihen osallistuneita, jopa minua. Päädyin lopulta kuitenkin miettimään, että miten joku muu olisi voinut tilanteessa asiaan suhtautua. Jos kärsisin siitä, etten ole äiti-ihminen, perheellinen joidenkin määritteiden mukaan, olisin voinut kokea keskustelun loukkaavana ja kiusallisena. Nyt se oli huvittava ja vain hieman kiusallinen. 

Kiusallinen sen vuoksi, etten keksinyt miten kertoa tosikkomaisen ystävällisesti etten näe järkeä siinä, että koiriani verrataan lapsiin, koska ne ovat minulle koiria. Ei enempää eikä vähempää, vaan juurikin oman eläinlajinsa edustajia, ei ihmislapsen korvikkeita. Mikäli kokisin tarpeelliseksi hankkia lapsen korvikkeita, niin todennäköisesti ensimmäisenä tekisin jotain sen eteen että lisääntyisin ja saisin niitä karvattomia lapsia. Joten, kun en sitten keksinyt ystävällistä tapaa tuoda ajatuksia ilmi saamatta keskustelukumppaneita nolostumaan yritin olla mahdollisimman tylsä aiheen tiimoilta. Yleensä se toimii keskustelun tappajana. 

Toki myönnettäköön, että on paljon niitä ihmisiä, jotka puhuvat koiriensa kohdalla lapsistaan tai karvalapsistaan. Se suotakoon heille. Minulle tuo on niin vierasta, että ihmisen puhutellessa koiriani lapsikseni alan väistämättä miettiä pidetäänkö minua jotenkin yksinkertaisena vai onko vika puhujassa. Tämä siitäkin huolimatta, että samalla ymmärrän asiasta puhuttavan ihan vilpittömin mielin ja yleensä vain siksi etten jäisi keskustelun ulkopuolelle ja tuntisi itseäni jotenkin erilaiseksi.

Kävimme työkaverin kanssa hieman tuota aikaisemmin mielenkiintoisen keskustelun aiheesta miten perhe määritellään. Hän kysyi minulta määrittelenkö itseni ja puolisoni perheeksi vai olemmeko pariskunta. Vastasin pariskunta ja jätin mainitsematta miten määrittelin meidät pitkään laumaksi, jos tuli puhe koirista. Silloin kun koiria oli viisi elimme laumassa ja laumana ihan konkreettisesti. Nyt kun koiria on kotona vain kaksi, niin olemme lähinnä koirallinen pariskunta. Harvoin kyllä tuon ei-koiraharrastajille omatoimisesti esille, että minulla on koiria tai harrastavani koiria. Syystä minkä olen aikaisemminkin maininnut, eli sille milloin jaksan puhua koirajuttuja on aikansa ja paikkansa. Toki sosiaalisessa mediassa eli facebook, instagram yms. profiloidu voimakkaasti koiraharrastajana, mutta se on eri asia miten paljon missäkin tilanteesta asiasta puhun. Sosiaalinen media on minulla käytössä ihan vain koiraharrastustani varten.

Se, etten määrittele koiriani lapsikseni tai mielestäni koirat eivät tee pariskunnasta perhettä, niin se ei tarkoita etteikö koirani merkitsi minulla todella paljon, perheen verran tunteita. Minun määrittelyni ei sulje pois sitä, etteikö joku muu saisi määritellä perhettään toisin. Asioiden määrittely joksikin ei sulje merkitystä pois, ellei asia määritellä merkityksettömäksi.

Tämän kirjoituksen punainen lanka kai olisi se miten annettaisiin koirien olla koiria ja lapsien lapsia. Se, että toisilla on toisia tai jopa molempia on ihan normaalia ja minä pystyn keskustelemaan myös lapsijuttuja ihan sujuvasti ilman että koiriani vedetään mukaan ja pistetään kapaloon. Joskus on jopa vain kiva olla hiljaa ja seurata muiden keskustelua nyökkäillen välillä ystävällisesti hymyillen osallistumisen merkiksi. Silti, vaikka en aina jaksakaan puhua koiristani tai koirista yleensä, niin saa niistä silti minulta kysyä ja aiheesta viritellä keskustelua. Ihan samalla tavalla kuin mielelläni juttelen lasten kasvatuksesta ja pohdin varhaisen kiintymyssuhteen rakentumista ja sen merkitystä yksilön kehityksessä.