Otsikossa tulikin tärkein. Meillä alkaa nyt sitten jännät ajat, kun odotellaan tuottaako etelän reissu tuloksia.
Astutus meni varsin vaivattomasti. Mano tiesi mitä pitää tehdä ja Nuppu oli varsin halukas. Onneksi olimme jo keskiviikkona liikkeellä, sillä torstaina uros oli jo sitä mieltä että otollisin aika oli jo mennyt. Torstaina Nuppu olisi kyllä edelleen antanut, ja se oli melkeinpä epätoivoisen tyrkky. Olisi varmaan pakottanut uroksen astumaan, jos olisi vain pystynyt. On helppoa "asioida" uroksen kanssa joka tietää mitä on tekemässä, eikä turhaan astu kaikkea mikä liikkuu.
Lähdimme keskiviikkona reissuun aamu viideltä, eli kökötimme ensin 12 tuntia autossa ennen kuin pääsimme uroksen luokse Espooseen. Matka ei kuitenkaan näyttänyt rasittaneen Nuppua. Melkeinpä päin vastoin. Sen verran tarmokkaasti se jaksoi leikkiä ja heilua hellunsa kanssa. Nuppu on kyllä harvinaisen rento reissukoira, eli se oli tainnut taas nukkua koko matkan pienessä pinkissä kevythäkissään. Emäntä ja isäntä alkoivat kyllä olla melko väsyneitä jo alkuillasta. Kummasti sitä kuitenkin jaksoi vielä illastakin istua pikkutunneille hyvässä seurassa. Tarkoituksena oli tavata tuttuja ja shoppailla reissun aikana, mutta jotenkin aika meni taas niin nopeaa ettemme ehtineet kuin käydä kylästelemässä kasvattajan luona. Ehkä puolille päivin nukkumisella oli jotain osuutta kerkeämättömyyteen. Lauantaina lähdimme taas aamu viideltä paluumatkalle ja olimme jälleen tasan 12 tunnin kuluttua kotipihalla. Kahden pysähdyksen taktiikalla reissu meni jotensakin jouhevasti.
Nupun onnistuneen astuttamisen seurauksena jätän kaiken varalta messarin näyttelyn väliin. Ainakin Nupun osalta. Meidän omaa reissuun lähtemistä vielä arvotaan. Toivottavasti parissa viikossa unohtuu matkanteon raskaus ja innostumme lähtemään uudelle koetukselle. Täytyy sanoa, ettei tuon välin ajaminen mitään herkkua ole, mutta kun aina hakee sitä parasta mahdollista niin sen eteen täytyy sitten vähän nähdä vaivaa. Messariin ilmoitin Nupun alunperin pienellä riskillä, sillä toivoin juoksun alkavan vasta ihan marraskuun lopussa tai joulukuun alussa. Hyvä näin.
Mikäli pentuja nyt sikiää, niin maailmaa ne putkahtaisivat tammikuun neljännellä viikolla.
Pahentaakseen pentukuumeilua Nuppu aloitti juoksunsa melkein päivälleen 7kk edellisestä juoksusta. Ensi viikolle on hankittu vapaata ja suuntaamme treffeille Espooseen.
Juoksu katkaisi sopivasti meidän treeniputken ja pakottaa meidät tauolle ainakin agilitystä toistaiseksi. Tokoa treenaillaan niin pitkään kuin Nuppu malttaa ottaa treenit vakavasti. Edellisen juoksun aikaan se oli varsin pitkään hyvässä treenivireessä. Katsotaan nämä juoksut ja etelän reissun tulokset sitten omanaan ja treenataa sen mukaan mikä on järkevää. Tauot eivät tee koskaan koiralle pahaa. Ollaan kuitenkin nytkin treenattu kaksi kertaa viikossa ohjatuissa ja siihen päälle pari omatoimitreeniä hallilla sekä kotitreenit. Mie olen niin innoissani tokoilusta, että varmaan tulen kulkemaan ryhmässä kuunteluoppilaana, vaikka Nuppu nyt onkin tauolla. Samalle päivälle kun sattuu olemaan spanieliagility, jossa olen kouluttajana.
Kummasti sitä päätyi takaisin siihen mistä lähti, eli agikoutsiksi, vaikkka jossain vaiheessa tuntui että se on nähty ja tehty. Pk-puolella olo on tuonut kaivatun vaihtelun ja uudisti kummasti ajatuksiani koiran kouluttamisesta. Spanieliagilitya on nyt eka kerta takana, ja en edelleenkään ole saanut mielestäni pois sitä autuuden tunnetta, mikä tuli kun kuusi koiraa treenasi hallissa ilman meteliä ja turhaa ääntelyä ja vouhotusta. Hallissa vain humisi iloinen äänetön tekemisen meininki. Ohjaajatkin olivat loistavia! Spanieleita tarjouduin kouluttamaan, kun en kestänyt ajatusta että loisisin yhdistyksen jäsenä ja keräisin edut tekemättä mitään. Kun on nähnyt miten paljon yhdistyksissä tarvitaan talkoilijoita erilaisiin asioihin, niin ei vain enää osaa vain olla pelkästään jäsenenä tuottamatta mitään yhdistykselle. Paha tapa, mikä kuluttaa pidemmän päälle. Mietinkin tarkkaan mihin lähden mukaan..
Muutama postaus sitten taisin kirjoittaa esiin (tai sitten vain rivien väliin) väsymiseni talkoiluun, mutta kummasti kun vuoden vaihteen lähestyessä sitä unohtaa kaiken ja alkaa suunnitella uutta koekautta. Nyt sitä ollaan taas mukana näyttelytoimikunnassa ja mietin luonnetestejä ja jopa pk-kokeita järjestettäväksi. Toivottavasti kukaan ei innostu suunnitelmistani ja ne kuivuisivat kasaan. Jos pentusuunnitelmat totetutuvat, niin siinä on minulle työmaata ihan nokko, sillä haluan sen homman hoitaa niin hyvin kuin vain pystyn. Varovaisesti täytyy myös miettiä kesän ja syksyn kokeita Nuppuselle.
Treenejä olen kirjoitellut tänne nyt huonosti, sillä lokakuusta olen taas käyttänyt aktiivisesti Canis Tempus-treenikalenteria. Sinne on ollut näppärä kirjata kaikki treenit heti tuoreeltaan ja seurata miten välitavoitteiden saavuttaminen onnistuu. Muutamia treenivideoita olen myös kuvannut itselleni avuksi ja yhden jopa uskallan laittaa tähän.
Videolla on meidän ekat kaketreenit ja siinä on vielä melkein kaikki pielessä. Tehdään siis ihan perustreeniä. Keskityn kyttäämään takajalkoja ja kehuminen myöhästyy ja välillä tulee palkattua vaikka takajalat liikahtavat. Tavoitteena on siis, ettei takajalat liiku milliäkään, vaikka koiran asento muuttuu. Onneksi ollaan tuosta nyt hieman edistytty ja Nupulla alkaa jo olla lihasmuistissa miten mennään oikeaoppisesti maahan-seiso, maahan-istu, istu-seiso jne. Muutama nätti suoritus tuossakin kuitenkin jo näkyy. Kaikista mukavinta tuossa on Nupun into tehdä töitä, vaikka tuokin on kuvattu pikkutunneilla kun mummokoirat jo nukkuvat.
Toinen video loppukevennykseksi. Se herätti facebookissa hilpeyttä ja yhdessä katsojassa jopa suuttumusta. Videolla näkyy meidän normialoitus omatoimitreeneille. Yleensä lämmittelykävelyn jälkeen koirat saavat hetken hillua ja purkaa itseään leikkimällä. Tämän jälkeen alkaa työnteko. Leikkivät siis sen ajan, mikä minulla menee treenikamppeiden järjestelyyn ja treeniliiviin pukeutumiseen. Se on meidän aloitusrutiini, mitä ei tosin tehdä ennen ohjattuja treenejä. Ohjatuissa meillä on toisenlaiset rutiinit. Sain siis kritiikkiä siitä, että tyhmyyttäni rikon koirani tuolla ja saan aikaan ongelmia opettaessani koirat tekemään esteitä miten haluavat ja vielä jättämään suorituksen kesken. Analyyttisenä ihmisenä otin tietenkin kritiikin vastaan ja lähdin purkamaan sitä osiin ja miettimään onko syytä muuttaa toimintatapoja.
Se, miksi annan koirieni leikkiä treenikentillä ja halleissa on se, että haluan luoda koirilleni hyvän fiiliksen paikasta. Mimmi sysäsi tavan aluilleen. Se ei koskaan ikinä saanut leikkiä treenikentillä muuta kuin minun kanssa (ja olin silloin vielä kokematon ja huono leikittäjä). Sain liialla totisuudella aikaan koiran, jolla ei ollut kivaa kentällä ja halleissa, jos siellä oli sattunut jotain pelottavaa. Vanha kasvihuone paukkui ja rätisi ja ulkokentillä ammuttiin. Vuosia maaniteltuani x syystä säikähtänyttä koiraani olemaan hallissa tai kentällä kanssani päätin, että seuraavilla koirillani tulee olemaan treenipaikoilla superkivaa. Sattui sitten mitä tahansa. Usvan kohdalla se ei onnistunut niin hyvin kuin toivoin, koska sillä oli kaverina Mimmi, jolla ei ollut perusolettamuksena että aina on superkivaa. Usvalla oli hallissa melkein aina kivaa, mutta Nupun kanssa pääsin (Usvan avulla osittain) siihen perusajatukseen että treenitiloissa on aina kivaa. Sattui mitä tahansa. Sinne on kiva mennä ja siellä on kiva tehdä töitä.
Koirien vapaa puuhastelu ei ole koskaan vielä vaikuttanut negatiivisesti siihen miten ne tekisivät minulle töitä. Meillä on selkeä raja koirilla milloin ne ovat omalla ajalla vapaalla ja milloin tekevät töitä. Minua ei haittaa, vaikka ovatkin omatoimisia ollessaan vapaalla. Samaa omatoimisuutta kaipaan välillä yhdessä treenaamiseen, varsinkin agilityssä. Minulla valitettavasti ollut tapana tappaa koiriltani omatoimisuus ja opettaa ne avuttomiksi. Toisaalta, jos tuolla saan agilitykoirani pilalle, niin niitä ei silloin ole tarkoitettu vakavasti otettaviksi agilitykoiriksi. Saavat sitten ihan vapaasti pilaantua ja vain nauttia agilityntapaisesta puuhastelusta.Viime hallitreeneissä yllätin Nupun tekemästä yksinään pussia, mikä on ollut sille vaikea este. Olin itse keskittynyt hallin keittiön järjestelyyn ja havahduin siihen, että oli pahanenteisen hiljaista. Kurkin nurkan takaa koirieni sijaintia ja huomasin Nupun omatoimiset pussitreenit. Onneksi kangas on niin jäykkä, ettei sillä ollut mahdollisuutta jäädä sinne jumiin. Kovin nätisti ja ajatuksella se pussia teki ja riemu, mikä sillä oli pussista ulostautuessa oli mukavaa katseltavaa.
Toinen kritiikin aihe koski onnettomuusriskiä, kun koirat väistävät toisiaan pienessä tilassa. Ystävää lainaten mitä vain voi tapahtua missä vain. Meillä vakavimmat onnettomuudet ovat sattuneet kotona kun koira on tippunut sängyltä rapsuteltuan itseään liian hartaasti (polven ristiside rikki), tai silloin kun ihminen on puuttunut koiran liikkumiseen ja aiheuttanut sen, että koira on siistin hallitun loikan sijasta tyyskähtänyt trimmauspöydältä nokalleen lattialle (etuhampaat irti). Metsäriekkumisissa kaatuminen oksaan tai kivenkoloon (revähdyksiä). Koira-aidassa törmäys omenapuun oksaan (silmäkulma auki). Suurimmaksi osaksi koirat ovat selvinneet ehjinä, ja vähiten vaurioita on tullut silloin kun ovat saaneet itse liikkua ihmisten puuttumatta asiaan. Itse pyrin luottamaan siihen, että koirat itse osaavat arvioida riskin kun liikkuvat vapaasti ja leikkivät keskenään. Aina sitä tietenkin ottaa tietoisen riskin kun päästää villiintyneen lauman vapaaksi, oli paikka mikä tahansa ja koirat kuinka hyvin koulutettuja ja hallinnassa.
Ilmoittauduin ensi viikonloppuna pidettävälle kaverikoirakurssille. Jännityksellä odotan mahdoimmeko mahtua mukaan. Usvan kanssa olisi siis tarkoitus päästä kaverikoirailemaan.
