Nuppu täytti eilen täydet seitsemän vuotta. Tänään päästiin juhlistamaan paremmin. Kävimme porukalla ulkoilemassa ja shoppailemassa Nupulle uuden lelun. Kovasti Nuppunen näytti pitävän lahjuksestaan. Todennäköisesti kettumutka tulee sivuuttamaan vanhan hirvipötkön, joka välillä kelpaa pennustakin. Nuppu kokeili leluaan tohkeissaan samalla kun yritin ottaa siitä synttäripotretteja.
Ennen seitsemän vuotta tuntui isolta iältä koiralla, sillä nimittäin pääsi aikoinaan veteraaniluokkaan ennen ikärajan nousua. Pumille seitsemän ei onneksi ole ikä eikä mikään, vaan koira alkaa olla parhaassa iässä tuolloin. Ikä on tuonut Nupulle rouvamaisuutta runkoon ja hieman tasoittanut särmiä noin muutenkin.
Tänään pääsimme ensimmäistä kertaa yhteistreeneihin sitten parin viikon takaisen nose work- kurssin. Totta puhuakseni emme ehtineet tässä välissä treenata yhtään kotona, vaikka aikomus oli vakaa. Nyt pääsi Ainon lisäksi myös Armas mukaan.
Ensimmäisessä harjoituksessa halliin levitettiin läjä pahvilaatikoita ja hajutäppä oli namin kanssa yhdessä laatikossa. Aino aloitti innolla ja löysikin hajutäpän ja namit varsin nopeaa. Toisella kierroksella otimme sisäetsintää, eli lavastimme huoneen halliin saatavilla olevista tavaroista. Hajunlähde oli piilotettu tuolinjalan poikkipuuhun ja avuksi oli vielä sivelty maksapasteijaa. Tällä kertaa Ainon keskittyminen hieman tökki alussa, ja sen piti muutaman kerran haukahtaa veljelleen vastauksia. Olin tuonut harjoitusten välissä myös Armaksen halliin ja se hieman haittasi Ainon keskittymistä. Aino löysi hajun kyseltyään muutaman kerran minulta neuvoa. Pyrin olemaan huomioimatta koiraa tuolloin. Aino huomasi kuitenkin hyvin nopeaa, että itse pitää tehdä töitä. Kolmas sisäetsintä oli tarkoituksella helpossa paikassa, korkean kartion päällä, mutta tällä kertaa päätimme joukolla kokeilla ensimmäistä kertaa hajutäppää ilman apunamia. Aino ilmaisi täpän hyvin tökkäämällä sitä. Voin rehellisesti sanoa olleeni varsin tyytyväinen Ainoon. Tällä ehdollistamismäärällä, joka on naurettavan pieni, pikkupumi jo tietää mitä sen pitää etsiä.
Armas pääsi ekaa kertaa ikinä treenaamaan nose workiä. Kotona minun piti tehdä sen kanssa etukäteistyö, mutta aika vain meni muuhun. Hallilla Armas otti hieman kierroksia muista läsnä olevista, mutta ei niin pahasti kuin olisin kuvitellut. Toki siitä näki, että se on tottunut treenaamaan vain omalla porukalla. Työmotivaatio säilyi silti. Otimme ensimmäisellä kerralla laatikkotreenin, eli kaikissa laatikoissa oli namit. Armas oli vauhdikas, ja alussa kävi tosi kuumana, kuin agiradalle menevänä. Laatikko, missä oli hajutäppä oli ns. jack pot, eli kourallinen nameja. Armaksen työskentely ylitti kaikki minun odotukset. Se oli nopea,varma ja tehokas. Toinen harjoitus olikin jo sisäetsintää. Päätin kokeeksi edetä nopeaa, sillä totesin, että jos koira ei hoksaa ja meinaa turhautua, niin voimme aina palata laatikkotreeneihin. Sisäetsinnässä hajutäppä oli siis siellä tuolin jalan poikkipuussa. Armas oli edelleen vauhdikas, mutta tällä kertaa muistin vaatia siltä rauhan ennen kuin päästin sen etsintäalueelle. Kuinka ollakaan Armas löysi maksapasteijan, ja samalla toivottavasti hieman jo yhdisteli namin ja eukalyptyksen hajun jotenkin liittyvän toisiinsa. Kolmas harjoitus olis sama kuin Ainolla, eli kartion päällä täppä, mutta Armakselle laitettiin kuitenkin sentään namit täpän päälle. Armas oli sen verran vauhdikas, että tarjosi matkalla tasapainotyynyä ja lopulta onnistui kaatamaan kartion. Huomasi kuitenkin namit ja pääsin palkkaamaan sen hajutäpästä tulevaan hajupilveen. Tästäpä onkin sitten mielenkiintoista jatkaa.
Nämä eivät olleet minulle ihan tyypillisimmät treenit, sillä en yleensä etene näin nopeaa koirieni kanssa, vaan pyrin tekemään pohjatyön kunnolla. Toisalta, minulla on välillä taipumusta jumiutua koulutuksen johonkin vaiheeseen kun pähkäilen liian pitkään seuraavaa askelta. Kumpi sitten on järkevämpää. Aika on tosin opettanut, että pumi kestää myös asioiden uudelleen opettelun, jos ekalla kerralla tuli opetettua jotain väärin. Nyt kuitenkin on ajatuksena viedä Ainon treeniä eteenpäin etsien hajutäppää pääasiassa ilman namiapua, sekä välillä vahvistaen namin kanssa vhaastavissa harjoituksissa. Lisäksi pitää miettiä kunnolla sen ilmaisu ja alkaa työstämään sitä. Armaksen kanssa teen vielä sitä jonkin aikaa laatikko ja sisäetsintöjä käyttäen nami+ haju yhdistelmää.
Maanantai 14.3 koitti iloisena puhelimen piipatessa onnitteluviestejä. Ensimmäisenä kasvattaja muisti päivänsankaria. Usva täytti siis 15 vuotta. Maaliskuu on yleensäkin ollut meillä aina yhtä juhlahumua synttäreistä toiseen, mutta perjantaina jouduimme vain tyytymään Leksun muisteluun. Onneksi maanantaina saimme sitten juhlia ihan kakun kanssa, vaikka viime syksynä pelkäsin ettemme enää pääsisi juhlistamaan mummokoiraa. Päivänsankari otti onnittelut ja lahjan (säkillinen kanafileitä) tyynesti vastaan ja oli malttamattomana virallisissa synttärikuvissa.
Jotenkin, taas kaiken kiitollisuuden keskellä koin vanhuuden pistoksen. Usvahan tuli elämääni lukion ensimmäisellä. Kamala, miten aika on mennyt! Tein tuolloin hirveän ison työn myydessäni kirpputorilla kaiken huoneestani irtoavan pikkusälän tienatakseni koiraan rahat. Sinne meni valtava posliikoirakokoelma muiden tärkeiden tavaroiden mukana. Sain tilalle paljon parempaa 4000 markalla. Toisaalta tätä kirjoittaessa ajattelen, ettei tässä vielä mitään hätää oman ikääntymisen puolesta, koska lukiossa hankkimani koira on vielä elossa! Kai tämä minun hetkellinen olen-niin-vanha-tunne on jotain samaa kuin heillä, jotka yhtäkkiä huomaavat lapsensa olevan täysi-ikäinen ja sitten mietitään mitä siinä välissä oikein tapahtuikaan.
Usva palkittiin Rovaniemen Käyttökoirien vuoden 2015 vanhimpana elossa olevana koirana. Palkintona on kiertopalkintopuukko nimeltään Nestorin-puukko, jonka nahkalätkiin, eli poronkorviin poltetaan kulloinkin voittaneen koiran nimi. Mimmi sai palkinnon 15-vuotiaana vuonna 2012. Palkinto otetaan perinteisesti vastaan vähän varovaisesti. Varovaisuus ei johdu siitä, että kyseessä on todella terävä puukko, vaan koska palkinnon saajat ovat tupanneet kuolla palkinnon saatuaan. Siinä on havaittavissa ihan selkeä kaava. Tosin, jos palkinnon saajat ovat ikähaitariltaan 12-17 vuotta, niin voi olettaa kyseessä olevan luonnollinen poistuminen eikä puukon tuoma paha karma tai vastaava vitsaus. Onpa joukossa vanhuksia, jotka ovat saaneet palkinnon useana vuonna peräkkäin ennen kuin on kuolo korjannut. Oli miten oli, olimme iloisia huomionosoituksesta ja puukko pääsi vuodeksi vitriiniin Usvan muiden palkintojen viereen.
Kävimme viettämässä viikonloppua Pohjois-Karjalassa, tarkemmin Nurmeksessa. Reissun syynä oli tietenkin ryhmänäyttely, jossa oli tuomaroimassa pumeja Nina Janger. Olen halunnut jo pitkään viedä koirani hänen arvosteltavakseen, koska olen kuullut vain hyvää hänestä tuomarina. Nurmes oli paikkana sen verran viehko ja majoituspaikka mukava (Bomban karjalaiskylä), että sinne voisi ihan hyvin tehdä kesälomalla kunnon retken katsomaan kaunista kesäistä Pielistä.
Näyttelyssä Armas esiintyi melkein hillitysti, vaikka sen mielestä tuomari sekoitti koko pakan pyytämällä liikkeet ennen pöydälle menoa. Rutiineja rakastava urokseni oli siis pyrkimässä pöydälle joka välissä kun yritin sen liikkeitä esitellä. Onneksi tuomari oli armollinen ja lupasi nauraen Armaksen pöydälle, jonka jälkeen liikutettiin uudelleen. Liikkeet eivät edelleenkään onnistu niin kuin toivoisin, sillä jos yhtään kiihdyttelen niin saan koiran poikittain eteeni tavoittelemaan oikeaa polveäni. Jotain Armas kuitenkin muisti parin edellisen illan treeneistä ja alkoi jo välillä tarjota oikeaa paikkaa. Kehä vain oli turkasen pieni. Liikkeiden esittäminen oli siis kokonaisuudessaan edelleen hävettävän huonoa. Pöydällä olin pakahtua ylpeydestä, sillä Armas seisoa törötti asennossaan hyvillä mielin tuomarin tutkiessa sitä tarkasti. Tuomari sai säkäkokeudeksi 48 cm ja perusteli hyvin sen vaikuttavan arvosanaan. Muutenkin tykkäsin tuomarin tavasta käsitellä koiria ajan kanssa ja allekirjoitan täysin hänen arvostelunsa.
"Koko 48cm. Kookas 3v. uros, jolla hyvä pään pituus. Sopiva otsapenger, hieman haalea silmänympäryspigmentti. Korvat ok. Riittävä runko, hieman pitkä lanneosa, kokoon sopiva luusto, hyvän hännän kiinnitys. Hyvät suorat raajat, hyvät käpälät. Liikkuu hyvin takaa, edestä hieman lyhyellä, oikealla askelpituudella, mutta liikkeiden esittämistä tulee harjoitella. Karvapeite saa karhentua. Koko pudottaa palkintosijaa" VAL EH VAK1
Aino kävi kehässä veljeään hieman kootummin esiintyen. Pöydällä vain huomasin sen jännittävän kovasti selkäänsä ja vetävän mielellään takajalkojaan alleen. Meillä on siis hierojan tilaaminen edessä pikimiten. Liikkeet menivät hieman veljeään paremmin, vaikka Aino-karvatassun kohdalla huomasin miten liukas hallin lattian muovimatto lopulta olikaan. Tuomari kuitenkin tykkäsi Ainosta kokonaisuutena ja ilokseni antoi Ainolle kaiken mitä annettavissa oli.
"3v. Mittasuhteiltaan oikea, tiivis, neliömäinen. Hyvä purenta, erinomainen pigmentti. Kauniit silmät. Riittävän pitkä pää, niukka eturinta, hieman pyöreyttä rintakehässä. Erinomainen raajaluusto ja hännänkiinnitys. Tasapainoisesti kulmautunut. ylälinja ok. Liikkuu hyvällä sivuaskeleella, yhdensuuntaisesti edestakaisin. Kaulaa voisi olla aavistuksen enemmän. Hyvät korvat. Karva voisi olla karkempi" AVO ERI AVK 1 SA PN1 SERT FI MVA ROP
Meillä oli viime perjantaista sunnuntaihin hartaasti odotettu Nose Work- kurssi. Olimme saaneet meitä kouluttamaan oululaisen koira-alan yrittäjän. Perjantain luennolta minulta jäi muistiinpanot täyteen kysymysmerkkejä ja jouduin harmillisesti vielä lähtemään hieman etuajassa luennolta pois yövuoroon menon vuoksi. Lauantain koittaessa minulla ei siis ollut oikeastaan mitään käsitystä millä menetelmällä kouluttaisimme koiria, mutta onneksi sentään lopputulos ja kilpailusuoritukset olivat kirkkaana mielessä.
Aino valikoitui koekaniinikseni ja Armas lähti käytännön syistä mukaan lauantaina. Ensimmäisessä käytännön harjoituksessa koirat pääsivät kukin vuorollaan tutkimaan pahvilaatikoita, joissa oli nameja. Käsittääkseni harjoituksen ideana oli saada koirat hoksaamaan laatikoiden haistelemisen hyödyt. Aino oli kyllä asiassa mukana heti alussa, mutta se otti kovasti häiriötä toisista koirista, perään haukkuvasta Armaksesta ja sitä hiljaa ja intesiivisesti tuijottavista ihmisistä. Tulipa taas mieleen, miksi sitä pitäisi käydä yhteistreeneissä useammin kuin kerran kesässä.
Ensimmäiseltä kierroksesta ei ole kunnon videota, mutta toisella kierroksella teimme käytönnössä samaa, eikä Aino enää ottanut häiriötä ihmisistä, vaan teki ainomaiseen tapaansa töitä kivasti. Toisen kierroksen ideana oli tehdä myös ongelmanratkaisua, jonka avulla näkee miten koira suhtautuu haasteisiin ja laatikoihin. Sitä, miten tätä ilmi tullutta tietoa koiran luonteesta käytetään koulutuksessa ei minulle selvinnyt. Jäin miettimään oliko tämä ongelmanratkaisu enemmän aktivoinninomaista, kuin nose workille lajina merkityksellistä. Jäin nimittäin siihen ymmärrykseen ettei koira ei saa tuhota radalla mitään vaan siististi haistella vastaan tulevia kohteita.
Laatikkoharjoitusten jälkeen tuotiin eukalyptyksen tuoksu mukaan harjoituksiin. Alkuun se oli metallirasiassa betonirinkulan sisällä ja päällä namikuppi mihin koiraa palkittiin. Seuraavassa vaiheessa siirryttiin hajupurkille, jonka päällä olevaan "hajupilveen" koiraa palkittiin sen ollessa kiinnostunut hajusta. Hajunlähdettä siirrettiin eri paikkoihin. Tämän jälkeen hajupurkki laitettiin pahvilaatikkoon, jonne palkattiin koiraa. Seuraavaksi hajutäppä laitettin pelkkään pahvilaatikkon. Pahvilaatikosta siirryttiin ns. sisäetsintöihin ja hajutäppää piiloteltiin sinne tänne ja koiran tuli etsiä se. Treenit kestivät kolmisen tuntia kerrallaan ja koiria oli seitsemän ryhmässä. Treenit olivat siis koirille rankat, mutta Aino jaksoi hyvin viimeiseen harjoitukseen asti. Toki kotona uni sitten maistui hyvin.
Tästä ja tästä pääsee katsomaan kaksi viimeistä sisäetsintää Ainon tekemänä. Onneksi löytyi kuvaaja kuin minun puhelimestani loppui virta.
Nyt kotona on tarkoitus alkaa treenaamaan ilmaisua. Haluan, että Aino ilmaisee hajun "kuonokosketuksella" ja nopealla maahanmenolla, siten ettei minulle jää mitään tulkinnanvaraa asiassa. Luennolla korostettiin koiran itsenäistä työskentelyä ja meidän mejäharjoitukset selkeästi tukivat Ainon työskentelyä näissä treeneissä. Vain muutamaan otteeseen se kysyi minulta ohjeita, mutta kun niitä ei tullut se teki omat viisaat ratkaisunsa hajun etsimisen suhteen. Koiran lukeminen on siis tässäkin lajissa ensiarvoisen tärkeää. Luennolla esitettyjä harjoitusvideoita katsottaessa pistin merkille miten koirien ei annettu ilmaista hajua loppuun, vaan ohjaavat vaikuttivat tekevän varsin nopeita tulkintoja siitä milloin haju on löytynyt. Minusta tämä soti koiran itsenäisen työskentelyn ajatusta vastaan, koska ohjaaja ei antanut ilmaisulle tilaa, vaan teki ilmeisiä tulkintoja keskeyttäen koiran työskentelyn. Toki korostettiin miten suoritusaika on lajissa tärkeää ja siksi ei ilmeisesti kannata jäädä liiaksi odottelemaan koiran omaa ilmaisua, jos näyttää että ohjaajalla on jonkilainen haju hajun paikasta..
Toinen, mikä jäi minua pohdituttamaan oli kiireisten koirien suoritukset. Tiedän, että Armas tulee olemana tässä lajissa yhtä kiireinen kuin mejäjäljelläkin. Jäljellä jarrutan sitä, kuten äitiänsäkin, jotta suoritus on hallitumpaa ja koira oikeasti keskittyy käyttämään nenäänsä. Kysyin tietenkin kouluttajan mielipidettä asiaan nose workissa lähinnä kilpailujen näkökulmasta, eli että onko jarruttaminen sallittua. Oman näkemykseni ja kokemukseni mukaan koira, joka tekee liialla kiireellä töitä viuhtoo aluetta edestakaisin ja voi mennä hajun yli montakin kertaa ennen kuin pääsee siitä kiinni. Tässä menee turhaa aikaa. Mikäli samaa koiraa jarruttelisi alkuun ja opettaisi sen keskittymään järkevään töyskentelyyn pitäisi suorituksessa tulla tehokas ja nopea. Kouluttaja toi oman näkemyksensä asiaan, jonka mukaan en voisi olla varma jarruttaessani koiraa, etteikö se olisi jo menossa suoraan hajun lähteelle ja kuluttaisin näin arvokasta suoritusaikaa. Tätä jään siis nyt pohtimaan ja kokeilemaan käytännössä kun aloitan treenit myös Armaksen kanssa.
Tämän pienen kokemuksen ja lajista lukemisen perusteella innostuin kovasti, mutta myös totesin miten monta koulukuntaa myös tässä lajissa on kukkatippahattutädeistä työkoirakouluttajiin. Ainon kanssa aloitimme siis treenit nyt ehdollistumalla hajuun, mutta toinen suosittu tapa olisi aloittaa hajuerottelulla muutaman purkin avulla. Siihen, miten koiran tulee työskennellä ja miten paljon sitä ohjataan työskentelyn aikana näyttää myös olevan niin monta ajatusta kuin kouluttajaakin.
Silmääni meni roska kun fb heitti aikajanalleni tarkasteltavaksi yllä olevan muiston. Kuvani kirvoitti myös entisen pumiomistajan muistelemaan omalla seinällään rotuaan. Hänen lausahduksensa pumielämästä "ihanaa ja kamalaa" on hyvin kuvaava. Samana viikonloppuna kävin myös hyvää keskustelua aiheesta millainen pumin pitää olla ja millaisen kodin pumi ansaitsee. Sotken ne tässä nyt iloiseen ajatuksen virtaan näin yövuoron jälkeen.
Itse en hirveästi suosittele tai tyrkytä rotuani kenellekään, vaikka en mitään muuta rotua itselleni halua harrastukoiraksi ja arjen kaveriksi. Pyrin aina kertomaan rodusta faktaa ja omalta osaltani pitämään koirani edes jollain tavalla näkösällä, että ihmiset kiinnostuisivat ottamaan rodusta selvää. Koiraa etsivän pitää tarvita pumia, siis sen rotuyypillisiä ominaisuuksia, eikä tuota söpöä saksilla tehtyä ulkonäköä. Pumi taas tarvitsee ihmistä, jotka pitää sen puuhakkaana ja tarpeellisena ollen jämäkkä ja reilu koiralleen.
Ideaalia olisi, että harrastavia koteja löytyisi entistä enemmän, sillä pumissa on potentiaalia huipulle enemmän kuin monessa muussa kisakentillä näkyvässä rodussa, jo pelkästään sen fyysisten ominaisuuksien puolesta. Pumi ei kuitenkaan sovi ihan jokaiselle ohjaajalle, ei ainakaan niille jotka haluavat perinteisen nöyrää paimenkoiraa tai arjessa hajutonta ja mautonsa kivan helppoa koiraa. Pumissa kun saa paimenkoiran kaikki hyvät puolet, mutta pumi myös itse asettaa haasteita ohjaajalleen terrierityyppisellä paimenkoiran luonteellaan.
Minun ideaalipumini on juurikin intohimoinen ja päämäärätietoisesti työmyyrä, joka ei hösellä tarpeettomia vaan on aika-paikka-tehtävä-orientoitunut ja kykyneen tekemään myös omia ratkaisuja eli ei kaikkeen kysele omistajaltaan apua. Kierroksia saa ja pitääkin tulla, mutta ohjaajan tehtävä on niitä säädellä ettei koira kuormitu liikaa. Silloin kun töitä ei tehdä, niin pumin pitää kyetä olemaan rauhassa. Omia koiriani ei juurikaan kotona huomaa silloin kun niillä on ollut tarpeeksi aktiviteettiä. Monella ihmisellä on kuitenkin pumista kuva rasittavana räksyttäjänä, joka terrorisoi ympäristöään. Nuo ovat valitettavasti useinkin niitä yksilöitä, jotka eivät saa elämältään sitä mitä pumi ansaitsee, eli tekemistä ja tarpeellisena oloa. Omistani huomasi kyllä viiden yövuoron jälkeen, jos eivät olleet päässeet kunnolla purkamaan itseään tekemisen kautta. Siinä alkoi Armasta kiinnostaa ohi ajavat autot ja Ainolla tuli kiusaus roikkua farkun puntissa ihan vaikka vain varkain.
Sitä, että voiko ainoastaan aktiivinen kisaava koti tehdä pumista onnellisen en pysty allekirjoittamaan yksiselitteisesti, vaan toteamaan sen mitä koirani kertovat minulle. Usva on koiristani se, joka on aina saanut eniten mahdollisuuksia valita ja päättää mitä tekee elämällään. Osittain siksi, ettei se ole antanut ihmisten liikaa hallita itseään. Mökillä, jos Usvalla oli vaihtoehtona treenata minun kanssa agia tai lähteä kalastamaan, kävelylle, metsästämään tai avustamaan kivien kaivamista pihamaalta, niin se aina valitsi nuo arkiset tekemiset agilityn sijaan, vaikka sitten kesken treenin. Tämä siitäkin huolimatta se on oli ja on edelleen intohimoisen kiihkeä agilitykoira. Kaupungissa taas se valitsi aina treenit ennen mitään muuta ja vielä vanhanakaan se ei missään nimessä suostunut jäämään pois matkasta, jos oli edes pieni mahdollisuus siihen että olen lähdössä treeneihin.
Kuvaan ja Mimmin syntymäpäivään palatakseni niin, Mimmiin kiteytyy kaikki se, mihin pumissa rakastuin. Viikonlopun Nose Work -kurssilla Aino vain vahvisti ajatustani siitä, että minulla juurikin se rotu minkä minä tarvitsen. Mimmi oli järkevä koira ja se teki tarvittaessa hommia joka solullaan antaen itsestään kaiken, mutta sillä oli myös oma tahto. Mimmi jos kuka osasi piinata minut hulluuden partaalle niin halutessaan. Toivottavasti jokainen saa kokea puminsa kanssa kaikki nuo ihanuudet ja kamaluudet pilke silmäkulmassa.
