Aloitellessani aktiivista koiraharrastustani 90-luvun loppupuolella, eli mennessäni kentälle ensimmäisen kerran oman koirani kanssa sain hyvin pian huomata tuolloin vallinneen kuilun eri lajien harrastajien välillä. Koiraharrastajat olivat, ja ovat edelleen, iso yhtenäinen ihmisryhmä niille, jotka eivät tajunneet tuon taivaallista asioista. Ryhmän sisällä oli kuitenkin tiukka jako harrastajien välillä. Harrastamasi laji määritteli sinut suhteessa muihin ja se osin myös määritteli sen millainen ideologia koirankoulutuksesta sinulla tuli olla.
Minusta tuli tuolloin agilityharrasta, osa sitä porukkaa joka "villitsee koirat ja pilaavat lupaavat koiranohjaajat", vai mitenkä se meni. Perinteiset palveluskoiraharrastajat pitivät tuolloin agilityharrastajia pahimman lajin kukkahattuilijoina ja osa agilityharrastajista puhuivat palveluskoiraharrastajista kuin pahimmista eläintenrääkkääjistä. Lisäksi tuona aikana paikallisten kerhojen välit olivat kireät, sillä riidasta oli aina syntynyt uusi kerho. Muistan kuinka mennessäni ensimmäistä kertaa naapurikerhon kurssille sain mentoriltani tarkan ohjeistuksen siitä mistä ei kannata puhua naapurikerholaisille. Tosin nuo asiat ja ihmiset olivat minulle niin kaukaisia etten ymmärtänyt mistään mitäään. Onneksi olin tuolloin vielä ujo ja hiljainen. Nyt kun aika, ihmiset ja kerhojen väliset suhteet ovat tyystin toiset, voi näitä jo huumorilla muistella.
Hauskaa kyllä, onnistuin tuolloin villitsemään koirani agilityssä ennusteiden mukaisesti ja sen takaisin hallintaan saaminen vei minut kauemmaksi tuosta kukkahattuilusta. Jossain vaiheessa minusta tuli pk-ihminen. Ei sellainen, joka halveksi muita harrastuslajeja ja rääkkäsi koiriaan, vaan sellainen joka harrasti palveluskoiralajeja avarakatseisten koiraihmisten kanssa. Parempaa treeniporukkaa en ole tuon jälkeen löytänyt.
Harrastajakanta ja lajien säännöt ovat muuttunut kovasti kuluneen parinkymmen vuoden aikana. Ennen agilityharrastajat olivat nuoria naisia, nyt he ovat vanhentuvia rouvia tai timmejä miehiä ja ne vanhat miehiset pk-harrastajat ovat nykyään sirpakoita nuoria naisia. Koirat ovat vain pysyneet samanlaisina, koirina. Nyt kun on suuntaus harrastaa kaikkea mahdollista niin enää ei koulutustapa ole riippuvainen siitä mitä harrastat. Se, mihin koulukuntaan kuulut, riippuu ihan siitä millainen oma persoonaasi on tai miten sokeasti uskot vain yhtä kouluttajaa. Koirankouluttajien fanittaminen ei ollut niin selvää silloin kun aloitin, mitä se on nykyään. Toki sosiaalinenmedia ja internet ylipäätään mahdollistavat tiedon saannin Suuremmista Persoonista. Nykyään on myös entistä enemmän maksullisia kouluttajia. Niitä jotka tuova isoon ääneen osaamistaan, mutta tulokset tai keinot eivät ole mairittevia sekä niitä jotka eivät pidä meteliä itsestään, mutta tulokset puhuvat puolesta.
On tullut myös huomattua, että hyvin nuoret koiraharrastajat tekevät koiriensa kanssa töitä puhtaalla ilolla, mutta kun ikää kertyy niin tieto ja tavoitteet muuttavat harrastusta. Erityisen viihdyttävää on seurata niitä nuoria koiraharrastajia, joiden kehitysvaiheeseen kuuluu kaiken tietäminen ja ehdottomuus. Onneksi iän lisääntyessä tulee myös realismi mukaan ja huomataan miten vähän sitä oikeastaan tiedetään. Tästä viihdenäkökulmasta johtuen tykkään lukea eri-ikäisten harrastajien blogeja ja seurata heidän kehityskulkuaan. Minua ei siis yleensäkään kiinnosta millaisia ihmiset ovat, vaan millaisia heistä tulee ajan kanssa. Onneksi on niitä helmiä, jotka pysyvät aitoina koko kasvunsa ja sen näkee siitä miten he käsittelevät koiriaan harrastuskavereina, ei välineinä, tuloksia tehden.
Se, miksi kirjoittelen aiheesta ilman punaista lankaa on lähestyvä petokurssi, jonka olen taas luvannut pitää. Sitä kummasti tuntee tarvetta jakaa itsensä johonkin lokeroon harrastajana ja koirankouluttajana kun itseään esittelee uusille kurssilaisille. Useiden eri lajien harrastajana määrittelen itseni monesti juurikin pk-harrastajaksi, vaikka en åalveluskoiralajeja varsinaisesti tällä hetkellä harrasta. Eikähän enää lajin harrastaminen automaattisesti kerro minkälainen harrastaja olet. Itseni määritteleminen pk-harrastajaksi kenties johtuu siitä, että harrastaessani aktiivisesti pk-juttuja opin ja jalostuin kaikista eniten koirankouluttajana kiitos monipuolisen treeniseurani.
Koirankouluttajana ja koulutusohjaajana kerron aina kulkevani kaiken keskellä opiskellen eri menetelmät ja ottaen niistä ne palat mitkä sopivat ideologiaani ja kulloinkin koulutettavaan koiraan. Opetusmenetelmiini vaikuttaa myös se, millaista tietoa koiran kouluttamisesta koiraansa kouluttava kurssilainen on kykenevä ottamaan vastaan. Valitettavasti tuossa ei aina kohtaa se millaiseksi ihmisen pitäisi muuttua saadakseen luotua paremman suhteen koiraansa. Tuo muutos on pitkä prosessi ja sen harvoin pystyy ns. ajamaan sisään kahdeksalla kurssikerralla vaan jokainen saavuttaa sen omaa tietään, jos ollenkaan. Koulutusohjaajalta vaaditaan siis koirasilmän lisäksi myös ihmistuntemusta ja sosiaalisia taitoja, sillä ensisijaisesti koulutetaan aina sitä koiranohjaajaa.
Koiraharrastuksessa koen siis tärkeänä tutustua eri koulukuntiin ja olla sokeasti uskomatta ketään, joka julistaa tapaansa ainoaksi oikeaksi. Kyseenalaistamista, tiedon etsimistä ja oman järjen käyttöä yritän aina syöttää myös kurssilaisilleni. Pyydän aina myös kyseenalaistamaan sen, mitä itse kerron heille omana totuutenani. Kaikista tärkeintä on pitää koira aina keskiössä, eli koiran tunteminen lajinsa edustajana ja oman koiran tunteminen yksilönä.
Se, mitä harrastat ei kerro sinusta vielä mitään, mutta se miten harrastat kertoo todella paljon.
