Mimmi on aiheuttanut kovasti huolta ja murhetta. Kirjoitin aikaisemmin pitkän selostuksen sen pissavaivoista, mutta poistin sen tästä koska saimme tiistaina lopullisen diagnoosin. Lopullinen sen vuoksi, koska se konkretisoi minulle sen miten rakkaamme ovat vain lainassa täällä. Mimmiltä löytyi kaiken tutkimisen jälkeen virtsarakosta kasvain. Kokoa on ihan riittämiin, eli se on halkaisijaltaan n. 2 cm. Verisen pissan selitys siis löytyi kolmen antibioottikuurin ja kahden ultrauksen jälkeen. Ennustetta ei ole, eikä tietoa siitä kuinka kauan kasvain on rakossa ollut. Oloni on edelleen tymistynyt, voimaton ja lohduton. Ensimmäinen ajatus oli, etten halua koiran kokevan yhtään kipua tai tuskaa. Eläinlääkäri kehoitti seuraamaan koiran vointia ja keskittymään hyvän elämänlaatuun. Päivä kerrallaan mennään niin kauan kuin Mimmi vain nauttii. Kipulääkkeitä aloin nyt antamaan sille kaiken varalta.
Mimmi on kuitenkin ollut oma itsensä, ilmeisen kivuton, ehkä hivenen väsyneempi. Toissa maanantain ja tiistain välisenä yönä se säikäytti meidät kunnolla (tuolloin meillä ei siis vielä ollut tiedossa oikea diagnoosi.) Lähdimme iltavuoron jälkeen ajamaan mökille ja automatkalla Mimmi oksensi, tuvassa se oksensi toisen kerran. Ilta/yötarpeille se katosi pimeään metsään (onneksi kuitenkina aidatulle tontille) eikä sitä näkynyt eikä kuulunut takaisin. Mimmin ilta pissat ovat mökillä hyvin nopeita toimituksia niinpä huolestuin kunnolla kun sitä ei kuulunut takaisin. Mustaa koiraa ei hevin löydä sysimustasta metsästä. Kävin sisällä huhuilemassa herra Otsalamppua, mutta koska miehillä aina kestää hieman päästä tilanteen tasalle jouduin turvautumaan aina valmiiseen Nuppuun. Käsky kävi ja Nuppu lähti etsimään kadonnutta mummelia. Pikaisella jäljestyksellä Nuppu ilmaisi Mimmin löytyvän saunan takaa. Siellä se seisoi kuin suolapatsas poissaolevan näköisenä. Sain sen tuupittua mökkin valoon tarkempaan tarkasteluun. Mummeli ei meinannut päästä maate ja sillä selkeästi kävi kipeää selän taivuttaminen. Lopulta se käveleskeli ympäri mökkiä selkä kaarella. Kevyt hierominen tuntui helpottavan hetkellisesti kireääkin kireämpiä selkälihaksia. Onneksi mökilläkin on oma rimadyljemma ja särkylääkkeellä Mimmin olo helpottui hyvinkin nopeaa. Kipuista koiraa katsoessa kävi mielessä, että nytkö se lähtö sitten tuli. Uni ei oikein tullut silmään sinä yönä. Aamulla Mimmi singutteli itseään makeasti ja yritti ulkona saada minua leikkimään kanssaan saatuaan kovasti hinkumansa aamuruuan. Käsittämätön elämänjano.
Mummokoiraa katsellassa ei voi olla miettimättä kulunutta 15 vuotta ja sitä mitä kaikkea siihen on mahtunut. Tekee kipeää ajatella sitä aikaa kun mummelia ei enää ole, niin tiukkaan sen kanssa on tullut kasvettua yhteen lapsuudesta melkein kolmen kympin kriisiin. Niin paljon, kuin sitä itsekkäästi suree omaa tulevaa menetystään, niin enemmän olen huolissani osaanko tehdä päätöksen oikeaan aikaan. Liian paljon on tullut nähtyä vanhojen koirien kärsimyksen pitkittämistä itsekkäistä syistä.
En ole ollut viime päiviä mitenkään erityisen hilpeällä tuulella ja Nuppu on reagoinut asiaan hyvin vahvasti. Minun ei tarvitse kuin niiskaista, niin se ryntää jostain viereen ja painautuu kainaloiseksi. Samaa se tekee silloin jos olen vähänkään kipeä. Aina läsnä ruskeat silmät loistaen, toisten pysyessä etäällä kuin peläten tartuntaa.
Jotain positiivistä väliin!
Onnistuin siirtämään muutamalla klikkauksella vanhan blogini koko sisällön tänne bloggeriin. Tuntuu hyvältä kun kaikki mennyt on samassa paketissa. Kuvat puuttuvat ajalta kesä 2009-kesä 2012, mutta saattaa olla että lisäilen niitä pikkuhiljaa. Ainakin nyt tämän vuoden kadonneet kuvat.
Perjantaina 24.5 oli Nupulla ja Usvalla agilitykisat, jotka menivät juuri niin kuin kisat voivat mennä, jos on treenannut kaksi kertaa kesän aikana. Oma ohjaus oli ihan hukassa ja se näkyi kaikista parhaiten Nupun epäsuorituksessa. Ärsyttää kun yritin vaatia koiralta lentävää lähtöä jos olemme aina treenanneet vain jääviä. Eipä ihme jos kummallkin menee pasmat sekaisin.
Usvan kanssa hyvää oli kontakteilla kuulolla olo ja ajoittainen irtoaminen. Tuntui hyvältä juosta koiran perässä kun se parhaimmillaan eteni kolmeakin estettä minua edellä. Sitten oli ne täydelliset stopit joidenkin hyppyjen ja keppien edessä, erittäin huonosti ohjatut putket ja muut kaameudet. Esteiden eteen räkyttämään jääminen kertoo minulle siitä, että koira ei halua/pysty hyppäämään. Voi Usva, miksi sinunkin pitää vanheta..
Sunnuntaina oli sitten näyttelyn vuoro. Lauantai meni kaikessa muussa, kuten töissä ja talkoillessa. Omat koirat jäivät tässäkin asiassa mopen osaan, vielä kun en itse päässyt niitä esittämään. Mika hoiti Nupun esittämisen ja saikin sen liikkumaan todella hyvin. Muuten Nuppunen oli kuin orpo piru kehässä.
" Stor tik, mycket bra huvud, uttryck, bra ögön & öron. Bra hals, tillräckligt förbröst. Välkroppad, goda vinklar, bra päls, bra steg från sidan, trångt kak. Skulle vara mer självsäker."
Val eri, vak 3
Usvan esitti Hanna ja mummeli sai moitteita vuotärön ympäryksestä. Arvostelun kirjoitan kun sen löydän. Tulos oli Vet eri, vek 2.
Nupun Ferrari veli osallistui elämänsä ensimmäiseen näyttelyyn ja vieläpä reippaasti Mikan esittämänä tulos oli avo eh, avk 1
 |
| Kuva Vesa Peltonen |
Usva käväisi Lotan kanssa junnukehässä. Veivät voiton nuoremmista ja tulivat päivän paras kisassa toisiksi. Mahtava suoritus parilta!!
Viikonlopun/koko kesän kestäneestä talkoilurutistuksesta jäi päähän pyörimään pähkäilyjä siitä, miksi ihminen yleensä talkoilee? Miksi minä talkoilen? Miksi sitä ei vain voisi tehdä niin kuin suurin osa muista, että menee vain valmiille? Vissin alkaa olla voimat oikeasti lopussa, kun alkaa pikkuhiljaa kaipaamaan takaisin tavalliseksi rivijäseneksi, sellaiseksi joka kokee ettei tarvitse tehdä mitään asioiden eteen, koska..niin miksi? Miksi on aina olemassa se pieni porukka, joka aina tekee muille tapahtumia ja kokeita? Missä ne muut ovat? Miten työmyyrien omat koirat, oma harrastaminen?
