Tänä vuonna jouduimme tekemään valintoja ja jättämään kotikaupungin näyttelyn väliin. Olin hankkimassa palkinnot ko. näyttelyyn ja tuntui oudolta sitten vain jättää oma nakki toisten vastuulle. Oikeasti teki kyllä hyvää irtaantua näyttelyn talkoista, vaikka reissun päällä en malttanut olla lukematta ihmisten positiivisia kommentteja palkinnoista. Paras palkinto mitä hommasta voi saada. Vaikka tämä kesä meni puoliteholla näyttelyn etukäteistöissä, niin kummasti toukokuun ja kesäkuun pyöri näyttely kovasti mielessä ja pientä hommaa riitti kaikkien muiden yhdistyshommien ohella. Kesäkuun lopussa olikin sitten jo sellainen olo, että pitää jatkossa entistä tarkemmin miettiä mihin kaikkeen lähtee mukaan ja muistaa miksi oikeasti näitä juttuja tekee. Harrastuksen ytimestä löytyy ne omat koirat ja ne pitäisi muistaa pitää etusijalla, tai ennen kaikkea niin etteivät ainakaan joudu mopen asemaan talkoillessani yhteisen hyvän eteen. No, tässä hetkessä on vielä tällaiset miettieet, katsotaan sitten marraskuussa uudelleen kun seuraavan näyttelyn työstäminen todenteolla alkaa.
Muutenkin näyttelyväsymys alkoi kesäkuussa jo kovasti painaa päälle ja entisestään tyhjensin kalenteriani. Tromssan KV oli kuitenkin yksi mihin oli ihan pakko päästä. Teimme retken pidemmän kaavan mukaan, eli lähdimme lauantaina yöpyen Kilpisjärvellä ja sunnuntaina kävimme Tromssassa mutkan. Paluumatkalla ajelimme vähän muuallakin katselemassa nähtävyyksiä. Sitten vielä toinen yö Kilpisjärvellä mökkeillen ja maanantaina kotiin. Meninkin reissusta miltei suoraan yövuoroon, eli kotona kävin vain istahtamassa hetken. Reissu oli mukava, vaikka menestystä ei tällä kertaa tullut muille kuin Pulmulle. Hyväntuulinen ja naureskeleva tuomari oli mukava yllätys, vaikka tuntuikin enemmän nauravan meille kuin meidän kanssa.
Pulmu pelleili itsensä ROP-pennuksi saaden tuomarin nauramaan meidän kehäesiintymiselle. Minulla oli korvat punaisena kun nappasin näyttelyremmiä repivän pennun kainalooni ja kiittelin tuomaria ruusukkeista. En olisi uskonut, että sillä esiintymisellä tulisi palkituksi. Pöydällä tuomari supisi Pulmulle kehuja samalle naureskelleen minulle "pienestä villieläimestäni".
Armas oli tällä kertaa liian iso, mitä se on onkin, ja liikkeet menivät huonosti. Sain kierrokset siltä alas, mutta kun himmailin niin koira tietenkin liikkui kuin kameli. Ei siis tullut perinteisiä polven tavoitteluja, mutta ei myöskään Armaksen näyttävää ravia, mitä se osaa parhaimmillaan esittää. Armas sai tulokseksi EH:n. Arvostelu oli ihan koiran näköinen siinä hetkessä ja sillä esiintymisellä. Tuomari vielä halusi erikseen selittää arvostelunsa ja kiitteli kun olin samaa mieltä hänen kanssaan asiasta.
Ainon vuoron koittaessa näin heti sen ilmeestä, että ei tule menemään hyvin. Minun tsemppi ei auttanut ja Aino teki kaikkensa kiilatakseen meidät kehästä pois aina palatessamme häkkiemme puoleiseen päätyyn. Tuomarin mielestä myös Aino oli himpun verran iso ja SA jäi saamatta innottoman esiintymisen vuoksi. Jäin tuota Ainon kehäesiintymistä miettimään ja jäljitin ongelman viimeiseen kotimaiseen näyttelyyn, jossa Aino esiintyi Ropiksi, mutta säikähti kehässä tuuleen lennättämää telttaa. Sen jälkeen kehässä käynti on ollut enemmän ja vähemmän kulmissa ulos kiilaamista. Pitää miettiä mitä teen asialle, jääkö Aino ansaitulle näyttelytauolle veteraaniluokkiin asti, vai alanko treenaamaan asiaa kuntoon jo nyt. Neljän vuoden näyttelytauko ei kuulostaisi kyllä yhtään pahalta, kun koira on jo saavuttanut kaiken mitä minun kunnianhimo on vaatinut.
Lopputulos siis oli ettei meidän laumassa nyt osannut liikkua kukaan. Lisää treeniä kaivataan ja erityisesti intoa näyttelytreeneihin. On vain niin paljon mitä pitäisi treenata ja loppujen lopuksi liian vähän vapaata aikaa. Jostain syystä ringin juokseminen muistuu mieleen aina viikko ennen näyttelyä. Riittäisikin vain se sievästi paikoillaan seisominen ja nätisti käsiteltävänä oleminen. No, äkkiä toivuin kaikista nolostumisista sekä epäonnistumisen tunteista handlerina ja lähdimme tutustumaan paremmin Tromssan keskustaan jättäen pentujen jatkokilpailun väliin. Keskusta oli mielenkiintoinen kaikkine kiellettyine ajosuuntineen ja tunneleineen, mutta pettymys sen suhteen että juuri mikään kauppa ei ollut sunnuntaina auki. Merimuseossa kävimme pikaisesti shoppailemassa, mutta itse museo jäi näkemättä autossa odottavien koirien vuoksi. Kokonaisuutena Pohjois-Norja ei taaskaan pettänyt ja jätti entistä suuremman kaipuun pohjoiseen ja erityisesti Jäämeren rannoille. Onko oikeasti ihanampaa kuin viileän suolainen merituuli, joka siirtää jakauksen niskaan ja ahavoittaa ihon?
