lauantai 2. kesäkuuta 2018

"Suru sulkee sydämen aukot"


Usvan kuolemasta on jo yli kaksi vuotta enkä ole tähän päivään mennessä voinut kirjoittaa siitä mitä Usva merkitsi minulle. Olen työntänyt sen kuoleman jonnekin taka-alalle itkettyäni ensin silmät päästäni sen kuoliniltana. Yllä oleva pieni kuva sai lukon murtumaan. Minun oli tarkoitus kirjoittaa kesän suunnitelmista, mutta tämän tekstin aika oli nyt.



Usva oli poikkeuksellinen koira. Se ei ollut mikään sankari, mutta se oli hyvin omapäinen tehden asiat aina omalla tavallaan, mutta lopputulos hymyilytti aina. Vaatimukset ohittivat Usvan kuten vesi valuisi hanhen selästä. Se ei antanut ihmisten rajoittaa itseään, mutta silti se oli fiksuin ja helpoin koira minkä olen tähän päivään mennessä omistanut. Poikkeuksellista Usvassa oli sen loputun hyväntahtoisuus ja luotto itseensä sekä ympärillä oleviin ihmisiin. Se oli sosiaalinen ja hyväntahtoinen toisia koiria kohtaan, niin kauan kuin ne eivät olleet menossa Usvan treenireppuun. Siinä meni sen raja. Usva näytti vieraille ihmisille millainen pumi on omilleen ja teki monesta koiraa haaveilleesta puminomistajia. Se valloitti niin aikuiset kuin lapset. Jälkimmäiset olivat sen suosikkeja. En ole nähnyt Usvaa ikinä paremmin omassa elementissään mitä se oli lasten koiraleirillä leirikoirana.

Harrastuskoirana Usva oli haastava, eli se pisti minut miettimään asioita. Se oppi kaiken hyvin nopeaa ja sen kanssa oli aina kiva treenata. Se oli lahjakas agilityssä ja se teki sitä täysillä. Siinä vaiheessa kun homma alkoi oikeasti sujua, eli se kohtasi ohjaajan joka kykeni vaatimaan siltä asioita, katkesi Usvan agilityura ristisidevammaan. Tottelevaisuutta se teki tasan niin kauan kuin palkkaus oli kohdallaan. Palkattomuutta tai pakkoa sille ei ollut olemassa emmekä siksi saaneet ikinä bh-koetta suoritettua, vaikka koira tasan tiesi mitä olisi pitänyt tehdä. Jälkikoirana se oli lahjakas ja ajoi jälkeä kuin jälkeä palkkautuen pelkästä työskentelystä. Pk-ura katkesi lonkkalausuntoon ja minun realistisuuteen. Elämään lonkkalausunto ei onneksi vaikuttanut hidastavasti, vaikka niin pelkäsin koko sen loppuelämän ajan. 

Minun ei tarvinnut tehdä lopetuspäätöstä nivelrikon etenemisen vuoksi, vaikka siihen olin valmistautunut viimeiset kymmenen vuotta tarkkaillen alati sen liikkeitä ennen ja jälkeen levon tai rasituksen. Usva lähti ns. saappaat jalassa. Se lyhistyi kotipihallamme 11.5.2016 pissareissulla voimien yhtäkkiä loputtua. Se lähti rauhallisesti ja kivuitta tutulla klinikalla noin 20 minuuttia myöhemmin minun silittäessä ja suukotellessa sen silkkisiä korvia niin kuin aina sille tapasin tehdä. Voinnin romahtamisen syynä oli mitä ilmeisemmin ärhäkän pernakasvaimen repeämisen aiheuttama sisäinen verenvuoto.  Kasvain oli yllätys meille, sillä marraskuussa 2015 sen sisäelimet oli ultrattu eikä mitään ylimääräistä ollut näkynyt. Huomasin nyrkin kokoisen kasvaimen vatsassa vasta ensimmäisen rauhoitteen antamisen jälkeen koiran vatsalihasten rentouduttua. Mietin aina ennakkoon, että tiedänkö varmasti milloin on aika päästää irti, mutta tuolloin minun tarvinnut hetkeäkään miettiä tai epäröidä.



Muistan vieläkin miltä Usvan iloisuus tuntui. Se oli kostean pärskyvää ja tuntui polvissa asti koiran puskiessa jalkoja vasten. Usva opetti minulle nöyryyttä ja antoi kokea onnistumisia ja voittoja. Viisitoista vuotta sain sen kanssa elää ja olen kiitollinen jokaisesta hetkestä. Jokainen koirani on ollut ja on minulle ainutlaatuinen ja omalla tavallaan elämäni koira, mutta Usva oli minulle jotain täydellistä tullessaan (2001) tuoreen lukiolaisen elämää täydentämään. Muistan myyneeni koko irtoavan omaisuuteni kirppiksellä saadakseni rahat sen hankintaan. Siinä meni posliinikoirakokoelmasta lähtien kaikki minkä vain sain myytyä. Sain muistoesineiden tilalle jotain paljon parempaa. Se oli täydellinen loppuun asti ja voin hyvällä omallatunnolla todeta sen eläneen niin täyttä elämää kuin koira vain voi elää.

Usva oli minun elämäni valo, vaikka oikeastaan se ei valaissut pelkästään vain minun arkeani vaan se oli myös isälleni äärimmäisen tärkeä. Tavallaan Usva oli viimeisen elinvuotensa myös viimeinen konkreettinen lenkki edesmenneeseen isääni. Samalla kun suren Usvaa suren myös tätä toista isoa menetystäni. Miten paljon merkitystä pienen pumin elämälle voikaan tulla. Viimeisen puoli vuotta Usva asui pääasiassa äitini hellässä hoidossa nuorten koirien huomattua sen heikkeneminen ja käyttäessään tilannetta hyväkseen. Tulen olemaan ikuisesti kiitollinen äidilleni tuosta ajasta minkä hän antoi Usvalle.


"Kaunis, reipas ja ryhdikäs"
-Soile Bister-


"Minä orjien haluja halveksi,
käskijää en minä siedä,
mut joka minut vapaana valloittaa
sen annan ma kaikkeni viedä"
L. Onerva


Helsinki Kv ja Piteå KR


Teimme akkaporukalla kerä Armaksen pienen autoretken pääkaupunkiseudulle ja takaisin. Tarkoituksena oli sukuloida ja osallistua yhdistyksen vuosikokoukseen sekä käyttää osa koirista samalla kehässä. Valitettavasti Pulmu oli vielä alaikäinen osallistumaan, joten ilmoitin vain Ainon ja Armaksen. Nupun osaksi tuli heti alkuunsa lapsenlikan rooli.


Reissua varten piti auto päivittää, sillä ilman ilmastointia ei vallitsevissa olosuhteissa olisi päästy sataa kilometriä pidemmälle. Hieman tuotti päänvaikaa miten saan mahtumaan neljälle koiralle häkit autoon, vaikka tilaa olikin mukavasti. Onneksi oli häkeissä valinnavaraa ja jokainen koira sai lopulta oman yksilön matkantekoon. Ajomatka meni mukavasti autosta nautiskellen matkan taittuessa joutuisasti kolmen pysähdyksen taktiikalla. Pulmulla on ollut hieman matkapahoinvointia ja Ainolla ohitusinhoa, mutta oikeilla paikkaratkaisuilla nämä kaksi pötköttelivät koko matkan rauhallisesti. Nuppu ja Armas olivat tottuneesti auton takaosassa pitämättä itsestään meteliä.


Pulmu ja pieni valkoinen leukaparta
Hotelliksi valikoitui taas tuttu Scandic Järvenpäästä, mikä mahdollisti tehokkaan sukuloinnin ja koirat pääsivät nauttimaan iltaisin tätini vinttikoirille tehdyssä tarhassa juoksentelusta. Hotellin helppoudesta nautimme kaikkiaan kolme yötä. Pulmustakin kuoriutui varsin näpsäkkä hotellikoira, päästen opiskelemaa mm. hissikäyttäytymistä. Neljän koiran kanssa hotellissa oleskelu oli varsin vaivatonta ja porukka malttoi myös olla hiljaa huoneissamme.



Näyttely oli sunnuntaina ja olin ilmoittanut sinne tosiaan Armaksen lisäksi Ainon. Minulla on ollut huhtikuu ja toukokuu täynnä kiirettä ja jossain kohtaa peruskampauksen ohessa olin huonosti kammannut Ainon jalkakarvat. Minun ei yleensä tarvitse kammata koiriani kuin muutaman kuukauden välein, koska teen kampaamisen huolella ottaen kaiken takkuuntuvan materiaalin pois. Jostain syystä olin ollut huolimaton ja päästänyt Ainon jalkakarvat takkuuntumaan. Aino juoksee 5kk välein, joten se jo yksistään vaikuttaa turkkiin kovasti. Kotona jo päätin, että jos en ajomatkan jälkeen jaksa kammata ja trimmata Ainoa niin jääkööt kehästä pois. 

Sunnuntaina näyttelyyn lähti siis vain Armas. Ystäväni haki minut hotellilta pumipoikansa kanssa ja olimme näyttelypaikalla sen verran hyvissä ajoin, että ehdin trimmata ystäväni uroksen sekä auttaa kahden muun pumin turkeissa. Oli mukava kerrankin puuhastella, seurustella ja vain nauttia näyttelyn tunnelmasta. Kehässä Armas oli virtava, mutta malttoi liikkua suhteellisen ehjiä kierroksia. PU-kehässä se alkoi jo nuutua, joten nostatin sitä hieman taputellen kylkiin. Armakselle se on treeneissä yhtä kuin kehoitus tarttua patukkaan, joten se hieman nosti kierroksiaan viimeisellä juoksukierroksella. Armas sijoittui lopulta PU-kehässä neljänneksi, ihan oikeutetusti. Parasta oli ystäväni uroksen hienoa sijoitus kehässä ja ensimmäisen sertin saaminen. Ihan mahtavaa!
Armaksesta tuomari Alar Müürisepp lausui seuraavaa:

"Hyvätyyppinen ja hyväkokoinen uros. Kaunis pää ja hyvä selkälinja. Hyvin kehittynyt rintakehä. Hyvät etu- ja takaraajat, kauniit liikkeet. Hyvä turkki ja hyvä luonne."       VAL ERI, VAK2, SA, PU4 





Helsingin reissun oikea syy oli siis Pumit ry:n vuosikokous. Oli mukava tavata etelän pumisteja pitkän ajan jälkeen. Kokouksessa oli leppoisa tunnelma ja sääkin suosi meitä. Loppureissu pyhitettiin sitten sukuloimiselle. Vaikka reissu oli vain pidennetty viikonloppu oli se kunnollinen irtiotto arjesta. Oli mahtava olla reissussa ilman kiirettä mihinkään. Kotiinpaluu koitti tiistaina ja kotimatka sujui yhtä joutuisasti kuin menokin. Yllätin itseni miten hyvin minä, joka nukahdan apukuskina jo Hirvaan kohdalla, jaksoin ajaa pääsosin yksin koko matkan. Kilometrejä tälle reissulle kertyi n. 1700.

Aino mielipaikassaan tassut takussa.
Olin tuskin palautunut Helsingin reissusta kun piti alkaa miettiä seuraavaa, eli Piteån kansallista näyttelyä, joka oli 27.5. Tähän näyttelyyn oli ilmoitettu ja madotettukin kaikki kolme, eli Pulmu, Aino ja Armas. Päätin tehdä taikoja ja perjantaina iltavuoron jälkeen tuhrasin Ainon tassut K9 Competition Crisp Mist Texturizerilla ja lauantaina illalla töistä päästyäni kampasin sen. Kampaamisen jälkeen totesin koiran turkin olevan juoksun jäljiltä todella eloton sekä reissun jäljiltä äärimmäisen pölyinen . Ei auttanut kuin pestä koko koira saman sarjan shampoolla. Turkin ollessa vielä kostea aikapulasta johtuen päädyin trimmaamaan sen. Sinällä hyvä vaihtoehto, koska kaikki kuolleet karvat sojottivat hyvien kiharoiden välistä. Lopputulos oli tuossa vaiheessa turkin kosteudesta johtuen vielä arvoitus. 


Illalla jo tunsin voimakasta turnausväsymys ja ehdottelin siipalleni, josko emme lähtisi ollenkaan näyttelyyn. Samaa mietin vielä aamulla kun kello soi klo 04.00. No, kaikesta aamu-unisuudesta huolimatta pääsimme ajoissa kehänlaidalle ja kaikki koirat näyttivät suhteellisen siisteiltä. Pulmun olin pessyt trimmannut jo perjantaina. Armakselle ei tarvinnut tehdä edellisen näyttelyn jäljiltä mitään muuta kuin jalkakarvojen aukikampaaminen ja vedellä huuhtelu. Ainon turkki oli hyvin puhtaan ja silkkisen tuntuinen alle vuorokauden takaisesta pesusta johtuen ja arvelin siitä tulevan sanomista. Yleensä en siis pese koiria shampoolla näyttelykaudella ollenkaan, vaan tarvittaessa huuhtelen ne kampaamisen jälkeen huolellisesti vedellä. Parhaimmat kiharat tulevat järvessä uimisesta ennen näyttelyä.



Pulmu oli näyttelypaikalla kuin kala vedessä ja malttamattomana odotteli omaan vuoroaan. Hieman tunsin huonoa omatuntoa, sillä tämä taisi olla kolmas kerta kun Pulmulla oli näyttelyhihna kaulassa. Pulmua asia ei haitannut ja se oli kehässä iloinen vilkas itsensä. Välillä liikkeet menivät hyvin ja välillä pennun pää vilahti minun pääni tasolla. Seisomista emme olleet juurikaan harjoitelleet, mutta hyvin Pulmulla sujui seisominen ilman asettelua. Sillä on onneksi suhteellisen hyvä rakenne (tällä hetkellä hivenen takakorkea), joten jalat asemoituvat oikein ilman asettelemista. Tavoitteena onkin Pulmun kanssa saada sen seisotus täysin vapaaksi. Nyt jouduin vain hieman avittamaan pannasta, että malttoi seisoskella. Pöydällä käsittely meni paremmin kuin uskalsin toivoa Pulmun heilutellessa tuomarille häntää. Lopputuloksena KP ja ROP-pentu.


Armas oli vuorollaan valioluokassa ja yllätti minut täysin. Hengittelin syvään ennen kehään menoa ja laskin kierroksiani. Armas pääsi heti kohta haluamalleen pöydälle ja pöydältä maahan arvosteltavaksi. Koira, joka patoaa itseään pöydällä ja päästää energian valloilleen liikkeissä joutuikin nyt rauhoittumaan ihan itsekseen seisoskellen ja korviaan tuomarille esitellen. Liikkeet menivät niin hyvin, että teki mieli itkeä. Ensimmäistä kertaa ikinä täysi sievä kolmio ja edestakaiset liikkeet. Kehuinkin koiraa erityisen matalalla äänellä, etten vain nostaisi kierroksia yhtään enempää kuin oli tarvetta. Armashan syttyy sekunnin sadasosassa jos minä vähänkään anna sille vinkkiä, että toimintaa olisi luvassa. Uroksia oli esillä kaikkiaan viisi, joista SA:n eli ruotsalaisittain CK:n sai vain molemmat valioluokan urokset. Armas oli lopulta PU2 ja sai sertin. Tajusin asian vasta kun ruotsalainen kilpakumppanimme kiljahteli riemuissaan puolestamme Armaksen valioitumisesta. Armasesta tuli siis tällä reissulla Ruotsin muotovalio.


Ainon mennessä kehään minulla ei ollut enää mitään paineita tai odotettavaa. Aino meinasi ensin että sitä ei yhtään huvita, mutta niin vain pisti liikkeissä parastaan. Narttuja oli kolme, joista vain kaksi saivat CK:n. Aino juoksi itsensä lopuksi voittoon. Rotunsa paras kehässä se oli VSP, mikä on meille aina voitto pidemmillä ajomatkoilla. Pääsimme heti kotimatkalle! Arvostelu oli mukavaa luettavaa ja sieltä löytyi maininta turkista kuten arvelinkin. Oli mukava huomata miten tasainen linja tuomarilla oli, sillä ROP ja VSP olivat väriä ja tyyppiä myöten toistensa kaltaisia.



Onneksi tuli lähdettyä, sillä sain heti vedettyä kalenterista yli loppuvuoden Ruotsin näyttelyt ja tehtyä tilaa mökkeilylle. Siitä koiratkin tykkäävät enemmän kuin kehässä juoksentelusta. Tuli vedettyä kalenterista samalla yli myös useampi kotimainenkin näyttely. Tätä lajia alkaa jo pikkuhiljaa riittämään. Loppuun vielä pakolliset poseeraukset palkintojen kanssa.