Perjantai-illan vietin Vappu Alatalon luennolla. Aiheena oli ohjaajan vireystila suorituksessa ja jännittäminen sekä suoritukseen keskittyminen. Luento täytti hyvän luennon vaatimukset, sillä se sai minut miettimään ja pähkäilemään omaa käyttäytymistä kisasuorituksessa ennen ja jälkeen suhteessa koiraan. Se, onko ajatuksen juoksussani mitään järkeä on lukijoiden päätettävissä. Minulle tärkeintä on, että saan pähkäillä omaa toimintaani koirieni kanssa.
Itse siis harrastan virevaatimukseltaan erilaisia lajeja, joissa oman vireen hallinta ja sen vastaaminen koiran vireeseen on avain optimaaliseen suoritukseen. Agilityllä ja tokolla/pk:lla on hyvin erilaiset vaatimuksen suoritusvireelle puhumattakaan mejästä. Agilityssä tärkeää on aktiivinen vireyden nostaminen ja laskeminen. Yhtenä hetkenä koiran ja ohjaajan pitäisi malttaa odotella ja seuraavana laittaa kaikkensa peliin. Lajiin kuuluu myös häiriöherkkyys ja suorituksessa veitsenterällä taiteilu. Pitää kyetä tehdä nopea ja tarkka suoritus. Tokon ja pk:n puolella vire ei saisi nousta liikaa, vaan molempien pitäisi jaksaa koko koesuoritus läpi samalla tasaisen hyvällä vireellä pitkistä tauoista huolimatta. Kummassakin tapauksessa koiran ja ohjaajan täytyy kohdata optimaalisessa vireydessä. Agilityssä ja tokossa pitäisi kummassakin rakentaa omat rutiinit, mitkä vahvistavat siten virettä.
Tokon osalta minun päänsisäinen viretyöskentely on vielä vaiheessa, koska en ole vielä osannut päättää kaikki rutiineja, mihin tulen itseni ja koirani opettamaan. Agilitystä on kilpailemisen kautta tullut jo ajatusta siitä miltä onnistunut suoritus tuntuu ja millaisen vireen se vaatii, mutta sekin on niin koirakohtaista. Jälkikokeissa viimeistään on joutunut oppimaan miten kaikki vaikuttaa kaikkeen kun tavoitteena on onnistunut koesuoritus.
Omien koirien kohdalla välillä tuntuu että itse olen agility suorituksen aikana liiankin usein lähellä kaavion "juuri herännyt kohtaa" kun koira saattaisi tarvita ohjaajaa, joka liikkuu optimaalisen vireyden ja korkean vireen välillä. Luennolla tuli esiin, että ujot ja herkät koirat ovat usein vireydeltään matalalla ja niiden suoritusta ei läheskään aina auta vireydeltään korkea tai jopa ärhäkkä ohjaaja. Tämä tukee omaa ajatteluani ja vahvistaa siis sitä mihin olen pyrkinyt Nupun kanssa. Nuppuhan ei viihdy ahtaassa treenihallissa silloin kun jokaisella nurkalla on koirakaveri tuijottamassa. Se tekee töitä hyvin poispäin toisista koirista ja ihmisistä, mutta vire laskee kuin lehmän häntä jos täytyy hypätä kohtisuoraan muita. Se keskittyy silloin itsensä ja ympäristön rauhoittamiseen. Hallitreeneissä jos olisin oikein ärhäkkä ja korkeassa vireessä ei hommasta tulisi kuin yksi suuri ahdistus meille molemmille. Armaksen vire on taas huomattavasti korkeampi ja tasaisempi. Sen kanssa olen todennut että parhaimman saamme treeneistä irti minun ollessa sähäkämpi kuin normaalisti olen. Perusolemus minulla ei todellakaan ole sähäkkä, vaan lähempänä laiskan pulskeaa. Ohjaajan kuitenkin tulisi kyetä olemaan sellainen, minkälaisen ohjaajan koira tarvitsee. Ohjaajan on helpompi mukautua koiraan kuin yrittää muuttaa koiraa johonkin haluamaansa muottiin. Tuskin edes tarvitsee miettiä kumpi on reilumpaa koiraa kohtaan.
Luennolla myös kehoitettiin opettamaan perusasiat ensin kuntoon, ennen kuin lisää kaasua. Koira ei välttämättä taivu korkeassa vireessä teknisiin suorituksiin, mitkä eivät tule siltä selkärangasta. Asia mitä olen aktiivisesti toteuttanut Nupun koulutuksessa, mutta mikä meinasi unohtua kun pääsin ihastelemaan Armaksen intoa ja vauhtia. Nopean koiran vauhti ei katoa mihinkään, vaikka perusasiat opettaisikin hieman matalammalla vireellä. Sitten kun koira osaa on turvallista revitellä.
Jännittäminen liittyy myös vireeseen, sillä silloin se yleensä on liian ylhäällä tai liian alhaalla. Haitallisessa jännityksessä tulee fyysisesti hutera olo ja keskittyminen katoaa. Tulee suoritusta haittaavia piinallisia ajatuksia. Kummasti sitä jännittäessään muistaa kaiken mikä meni viimeistelytreeneissä pieleen, mutta ei muista sitä mikä meni hyvin. Minä olen koe/kisajännittäjä. Saan luennolla esiteltyjä oireita, kuten äänen katoamista ja jalkojen spagetiksi muuttumista. Ennen suoritusta vessa on toistuvasti mielessä. Lohdullista on, että jännittämisestä voi päästä eroon tai ainakin sen kanssa voi oppia elämään. Huolimatta siitä, että jännittämisen aiheuttamat oireet kehossa on todellisia ja usein tahdosta riippumattomia, voi oman kroppansa ehdollistaa avainsanoihin, jotka helpottavat rentoutumista. Luennolla esiteltiin uloshengittäminen. Itse muistutan itselleni aina ennen jokaista suoritusta, "hengitä syvään ennen kuin aloitat" ja se auttaa. Saanpahan vedettyä happea edes kerran agilityradan aikana. Se on muuten mielenkiintoinen tunne, kun kesken radan toteaa ettei ääntä tule kun happi loppui.
Hyvä jännittäminen kuuluu ainakin minulla onnistuneeseen suoritukseen. Siinä vaiheessa kun lakkasin jännittämästä agilitykisoja niin loppui myös motivaatio kisata. Hyvä jännittäminen pitää kropan hereilllä, hälytystilassa, valmiina antamaan kaikkensa suorituksen eteen. Usvan kanssa kun loppuivat tavoitteet loppui myös jännittäminen. Toki meidän kisauran lopetti reaaliteetit, mutta myös sen kutkuttavan jännityksen tunteen puuttuminen sai minut hetkeksi siirtämään tavoitteellisen agilityn treenaamisen syrjään. Treenasimme kuitenkin koko tuon ajan Nupun kanssa (2009-2011) agia, vaikka ei ollut oikeita tavoitteita lajin parissa. Nupun kanssa kun tavoitteet ovat koko ajan keskittyneet mejän puolelle. Tässä kohta täytyy avata mikä on meidän "oikea tavoita" agissa. Noina aikoina tavoitteena oli opettaa Nupusta teknisesti taitava sitä ajatusta silmällä pitäen, että syttyisin taas joskus kisaamaan. Toki oman selän kunto oli tuolloin kaikista huonoin ja sekin söi motivaatiota. Nyt kun oma agivire on taas löytynyt, olen tyytyväinen että tuolloin oli noinkin "vaatimattomat" tavoitteet. Kamalaa olisi, jos olisimme vain räiskineet agilityä, sen kummemmin tulevaa miettimättä. Tunnen kuitenkin itseni sen verran hyvin, että vaikka kisamotivaatio oli tuolloin pois, niin se oli kuitenkin jossain piilossa odottamassa parempia aikoja.
Luennolla tuli esiin ajatus siitä, että koiran olisi hyvä oppia meidän monet kasvomme, eli myös sen millaisia me olemme koesuorituksessa jännityksemme kanssa. Itse aloin kisata Usvan kanssa aikoinaan hyvin varhain juuri tästä syystä. Samoin Nupun kohdalla halusin nähdä miten koira käyttäytyy kun minä olen ihan hervoton jännityksestä. Onneksi luennolla opetettiin mielikuvaharjoituksen avulla miten treeneihin voi saada koetunnelman kohonneen pulssin ja hikisten kämmenien kera. Ei välttämättä tarvitse enää lähteä kisoihin opettelemaan kisaamista, vaan sen voi tehdä treeneissä.
Sain hyviä vinkkejä miten omaa virettä voi kisapaikalla nostaa, jos tuntuu että en pääse optimaaliseen vireystilaan syystä tai toisesta. Koiran kanssa leikkiminen oli yksi konsti, tässä tietenkin tullaan siihen nostaako sillä liikaa koiran vireyttä. Hiki on kuulema hyväksi, missä taas minua pelottaa että poltan kuntoni loppuun ennen kisasuoritusta. Oikeasti tuo kunnon verryttely auttaisi ainakin minulla siihen, että jalatkin tuntuisivat olevan mukana. Sopivan musiikin kuunteleminen voisi olla kokeilemisen arvoinen vinkki. Sillä saisi keskityttyä ja pääsisi sopivaan tunnelmaan. Enyan sijaan voisi valita jotain hieman raivokkaampaa musiikkia tällaiselle rauhalliselle ohjaajalle.
Keskittyneeseen mielentilaan pääseminen on avain onnistumiseen. Oikeat ajatukset oikeassa paikassa. Työjuttuja ei kannata miettiä kesken koesuorituken, vaan oikeasti opetella keskittymään siihen mitä on tekemässä. Keskittyminen tulee sopivasta vireystilasta ja itseluottamuksesta. Pitäisi enemmän keskittää ajatukset siihen, mitä koira osaa hyvin ennemmin kuin siihen mitkä kaikki voivat mennä pieleen. Itse huomaa vielä välillä miettivänsä ennen suoritusta, jopa treeneissä, juttuja mitkä tuottivat jo edesmenneelle kisakoiralle ongelmia. Niillähän ei pitäisi olla mitään tekemistä nykyisten kanssa!
Hyvä suoritus sujuu kuin itsestään ja ohjaajalla on mahdollisuus kokea flow.
Taitojen (skills) ollessa suuremmat kuin suorituksen vaatimustaso seurauksena on tylsyys (boredom). Tylsistymisestä taas seuraa epätarkkuutta ja huonoja suorituksia. Omien tavoitteiden asettaminen auttaa asia. Meillä ei onneksi agiltyssä ole vielä liian usein tullut vastaan tylsistymistä. Aina on jotain parannettavaa. Mikäli taitotaso ei vastaa kisasuorituksen vaatimuksia, esimerkiksi rata on liian vaikea, tulee ahdistusta ja hikisiä kämmeniä. Tässä taas auttaa omien tavoitteiden laskeminen. Itse olen joutunut välillä ottamaan vaikealla radalla tavoitteeksi jonkin osan onnistumisen koko radan sijaan. Ei ole jännittänyt enää niin paljoa, ja ahdistus ja epäonnistumisen pelko on lähtenyt. Tavoiteltu flow saavutetaan kun taitotaso vastaa haastetta. Kaikki sujuu kuin itsestään.
Flow tilaan pääsen koirien kanssa aina silloin tällöin ja ne tuottavat minulle mielihyvää pitkäksi aikaa. Viimeisin treeni Nupun kanssa oli tällainen. Kaikki siinä ei onnistunut, mutta koska minun kriteerit olivat leieröintien onnistumisessa, niin sain kokea flown sen osalta. Nuppu oli loistava. Edelleen hymyilyttää.
 |
| Kaikki mittasuhteet viitteelliset, katkoviiva yrittää kuvata minun liikettä esteillä 1-12 |
Kaiken tämän ahdustuksen ja jännittämisen jälkeen pitää miettiä miksi oikein kilpailen tai tähtään treenini niihin. En ole tulosten perässä vaan kokemusten. Se tunne, kun saa ajaa itsensä nurkkaan ja pääsee sieltä hengissä pois on mahtava. Itse kisasuorituksessa se tarkoittaa omien ja koiran taitojen mittailua ja koettelua. Vasta äärimmäisessä tilanteessa, eli kokeessa, näkee onko onnistunut koulutuksessa ja yhteistyön hiomisessa. Kaikki tulokset ja palkinnot ovat toissijaisia. Minulla ei välttämättä riittäisi motivaatio tarkkaan treenaamiseen, jos kisaaminen ei olisi mahdollista. Tämän vuoksi harrastankin useita lajeja koirieni kanssa, vaikka kaikissa en tulisikaan koskaan kisaamaan on siihen kuitenkin mahdollisuus. Vanhan koiran kanssa on ihana tehdä hömppätreeniä, mutta koiran kanssa tehtävä matka läpi harrastusuran on minulle merkityksellinen. Siis se matka ja työ, joka tehdään pennusta kisakoiran kautta niihin vanhuuden hömppätreeneihin ja eläkepäiviin, on minun tavoitteellisen koiraharrastuksen suola. Se, että koirasta ei olisi johonkin harrastuslajiin on asia minkä kanssa pystyn elämään. Yleensä näissä tilanteissa on vika ohjaajassa, joka ei pysty asettamaan tavoitteitaan koiran mukaan. Koirassa on harvoin sellaista vikaa, mikä estäisi harrastamisen koiran vaatimalla tasolla. Kisoihin ei tietenkään kaikista koirista aina ole, mutta on myös paljon sellaisia ohjaajia, joita ei saisi päästää kisaamaan muuta kuin lelukoiran kanssa.
Vastasinko otsikon kysymykseen?
