Maistiaisia meidän joulusta

En tiedä olenko koskaan (kuinka monesti) maininnut olevani jouluihmisiä, siis niitä jotka rakastavat tunnelmoida jouluvalojen loisteessa ja pakata lahjoja sieviksi paketeiksi ja tietenkin väsätä niitä joulukortteja ihan omin pikkukätösin. Tämä joulu oli ensimmäinen moneen vuoteen, jolloin en ollut töissä. Olen kaksi viimeisintä joulua viettänyt nykyisessä työpaikassani joko ollen aattoa vasten yössä ja nukkunut sitten aaton koomassa tai aattoyön pois kotoa. Viime joulu oli sinällään synkkä ja liian erilainen, koska perheemme toinen jouluihminen ei ollut enää keskuudessamme. Tänäkin vuonna meinasin ensin automaattisesti kattaa neljälle.

Tänä jouluna olin kipeänä, mutta en antanut se estää perinteistä hautausmaakeikkaa ja viime hetken joulukuusen metsästystä. Joulukortit jäivät kyllä tekemättä ja aaton vastaisena iltana jaksoin vaivoin laittaa joulukoristeet. Onneksi kuitenkin se viimeinen musta tekokuusi löytyi  ja sain lukea aattoyönä sen loisteessa lahjakirjaani. Vietimme siis kolmen aikuisen joulun ja päätimme, että yksi pieni lahja riittää jokaiselle. Sain toivomani tukijalan kännykälleni, eli treenien videointia varten, ja Sisko Koskiniemen esikoisteoksen, jotta työasiat eivät unohtuisi ja motivoituisin opiskelemaan lisää. Koirat saivat perinteiset lelu- ja herkkupakettinsa ja tällä kertaa Jälki eläinkaupan tontut vastasivat niistä sievimmistä paketeista kuusen alla. Minun jouluni koostui siis nukkumisesta ja rentoutumisesta sekä rakkainpieni kanssa seurustelusta. Suklaata, hyvää ruokaa ja viiniäkin riitti. Voiko ihminen muuta toivoa?

Tapaninpäivänä oli taas petokurssin vetäminen. Saimme aikaan mielestäni varsin kivat treenit ja pääsin myös Ainon ja Armaksen kanssa pitkästä aikaa agilityä treenailemaan. Meillä onkin ollut yli kahden kuukauden treenitauko. Kamalaa, miten aika meni juoksun ja muiden kiireiden kanssa ihan hukkaan. Tapailimme Rkk ry:n viikon rataa, joka oli tehty hallille valmiiksi, mutta pääasiassa keskityimme Armaksen kanssa rytmin ja rauhan löytämiseen estesuoritusten välillä. Aino kanssa tapailtiin estefokusta, eli estehakuisuutta ja itsenäistä esteelle irtoamista (ensi vuoden teema). Toinen oli alkuun kuin purkka tukassa ja toinen sinkoili miten sattui pienemmästäkin pakkoliikkeestäni. Koirilla oli kivaa ja minun selkäni ei huutanut hoosiannaa joulun henkeen. Päästiin taas esteille ja tekemisen makuun!

Joulua!

Jo hiljenee vuoden askareet

ja aherrus syksyn työn.

Ota sydämees hetket talviset

ja rauha jouluyön.

Messarin keikka ja joulukuun koontia

Perinteiset messukeskuksen voittajanäyttelyt olivat itsenäisyyspäivän viikonloppuna. Ensin mietin pitkään ketkä kaikki ilmoitan näyttelyihin, kunnes päädyin ilmoittamaan vain Nupun ja Ainon. Armaksen kanssa en ollut ehtinyt treenaaman näyttelyjuoksentelua sitten Turun näyttelyieen, joten tuntui turhalta viedä sitä kehään. Hotellin olin varannut jo maaliskuussa ja onnistuin tuolloin saamaan Holiday Inn Messukeskuksesta huoneen. Perjantaiaamuna lähdimme koko porukka, eli neljä pumia ja kolme aikuista valumaan kohti Helsinkiä. Äitini lähti sukuloimaan ja pitämää hotellihuoneeseen jääville koirille, eli Armakselle ja Usvalle, seuraa siksi aikaa kun me muut olisimme näyttelyalueella.

Matka sujui hyvin lukuunottamatta räntämyrskyä Keski-Suomessa, joka alkoi juuri silloin kun oli minun vuoroni ajaa. Jotenkin kummasti saan aina ajettavaksi pätkän ennen Jyväskylää. Sen kaikista ikävimmän osuuden. Matkalla oli sattunut kaksi onnettomuutta ja osuimme tapahtumapaikoille aika tuoreeltaan. Onnettomuuspaikat kevensivät sään ohella kummasti kaasujalkaa. Pääsimme kuitenkin hyvissä ajoin ja hengissä perille.

Lauantaina oli Helsingin voittajanäyttely. Pumeilla oli tuomarina Christian Stefanescu Romaniasta. Tuomari oli varsin miellyttävä ja tykkäsi Ainosta.

"Good proportions of body. Beautiful head, Correct bite. Excellent topline, correct underline. Good setled tail. Correct rear angulation. Correct movement from behind. Good temperament." AVO ERI AVK1 SA 

Nuppu kävi Mikan kanssa kehässä ja näytti jopa viihtyvän siellä. Pari ei sitten lopulta ehtinyt treenata yhtään yhdessä, jollei mukaan lasketa ennen kehää tehtyä pientä preppausta. Tällä kertaa tuomarin mielestä Nuppu ontui ja siitä ilmeisesti osittain johtui EH:n arvosana. Arvostelu oli muuten ihan koiran näköinen.

"Full of substance, strong body & good bones. Quality coat. Good expression. Correct bite. Linping from behind. Rear angulation, little bit straight. Good settle tail. Medium quality coat, good pegmentation. Good temperment" VAL EH, VAK4

Lauantaina koirat olivat sen verran väsyneitä, ettei olisi heti arvannut niitä olevan neljää huoneessa. Kaiken kaikkiaan porukka asettui varsin fiksusti hotelliin. Kukaan ei haukkunut hotellin ääniä eikä pissinyt käytäville. Aamiaisen ajaksi koirat jäivät totutusti häkkeihinsä eikä kukaan protestoinut asiaa. Nupulla oli juoksu loppumassa reissu aikana, ja se olisi eräälle vaalealle pumipojalle ollut varsin antelias, mutta Armas oli kuin mitään sulotuoksuja ei olisikaan. Ettei kaikki olisi liian täydellistä niin kerrottakoon, että Armas intoutui kiroilemaan jos samaan hissiin yritti oman lauma  lisäksi muita koiria tai kun joutui kohtaamaan irlanninsusikoirat, joilla oli sama ulkoilurytmi meidän kanssa. Irlanninsusikoiria se selvästi arkailen ärjyi, kun ei ollut koskaan joutunut kohtaamaan moisia, mutta muuten se oli kuin nuori kukonpoika joka luotsasi kanaparveaan eteenpäin. Vielä on pumipojalla kovasti oppimista elämästä.

Kehän jälkeen oli näppärä viedä koirat hotellihuoneeseen ja lähteä sitten kaikessa rauhassa tutkailemaan myyntikojujen tarjontaa. Ostin hyvin maltillisesti, mutta kiersin sitäkin ahkerammin kaikki kasvattajakerhokojut, jotka olivat ennakkoon luvanneet muistaa meitä kasvattajia pienillä yllätyksillä. Mukavin yllätys oli Kennelliiton Kasvattajakahvila, jossa pääsi hetkeksi istumaan kahvin ja kakun merkeissä saaden vielä kotiin viemisiksi uutta Haukahdus- sarjaa pyyhkeiden muodossa. Armakselle ostin Onegan laadukkaan pannan ja remmin. Sehän on tähän asti kulkenut perintötaluttimessa vuodelta 1997. Onegan pannoissa hintakin on kohdallaan ja vastaavista kotimaisista tuotteista saisi maksaa itsensä kipeäksi. Suosin siis tällä kertaa virolaista käsityötä.

Sununtaina tuomarina oli slovakialainen Vladimir Piskay, joka oli varsin kohtelias tuomari ja kätteli kaikki osallistujat. Aino oli ilmeisesti liian lyhyt hänen makuunsa.

"Good type, excellent head. Short format, medium angulation. Short back, format is not quadratic. Medium movement. Good coat." AVO ERI AVK1

Nuppu taas esiintyi kivasti Mikan kanssa ja oli valioluokan kolmas erinomaisella. Ei mainintaa, että olisi ontunut. Itse olisin odottanut arvostelulla saavan erittäin hyvän, koska se ei ollut mitenkään erityisen ihmeellinen.

"Strong bones, good substance, correct head, shortly neck, ok back, narrow behind free elbows, good coat" VAL ERI VAK3 

Pääsimme heti näyttelyn jälkeen lähtemään Järvenpäähän, josta sitten maanantaina lähdimme kotimatkalle. Kaiken kaikkiaan olen varsin tyytyväinen reissuun ja siihen ettei tarvinnut missään vaiheessa kiirehtiä. Hotellin sijainnilla oli kovasti vaikutusta stressittömyyteen ja se helpotti elämää kovasti. Mehän pääsimme näppärästi hotellin parkkihallin kautta messarin koiraovelle ja sunnuntaina  kehäkin oli melkein oven vieressä. Vaikka päätimme ettemme ensi vuonna osallistu voittajanäyttelyihin, niin päätimme kuitenkin jo varata varuilta huoneen samasta hotellista. Jännitin ennen reissun alkua kovastikin sitä, miten Usva tulisi jaksamaan ajomatkat. Usvahan on tunnetusti ollut huono matkustamaan autossa varsinkin huonolla säällä. Ilmeisesti kuulon heikkeneminen on tuonut armahduksen tähänkin kiusaan. Usva siis pötköttele tyytyväisenä omassa kevythäkissään takapenkkiläisten vieressä. Usva tuntui oikein innostuvan hotellielämästä ja kaikista ihmisistä joita se tapasi hotellissa. On se niin rakastettavan ihmisrakas.

Messarin jälkeen jatkoin heti yövuoroihin ja niistä suoraan seuraavana lauantaina Pöykkölän joulumyyjäisiin ystäväni kanssa. Meillä oli oikein soma pöytä, jonka pikkutavarat kiinnostivat kovasti ihmisiä. Se olikin minun ensimmäinen myyjäiskeikka pöydän toisella puolella ja kipinä jäi kytemään. Olimme ahkeroineet marras-joulukuun tuotteiden kimpussa ja se onkin ollut suurin syy blogihiljaisuuteen. Aika ei vain yksinkertaisesti ole riittänyt koneella istumiseen.

Myyjäisten jälkeen onkin sitten ollut koirakokouksia ja ensi vuoden koirajuttujen suunnittelua. Minut valittiin jatkamaan Rovaniemen Käyttökoirien puheenjohtajana ja sain uusia haasteita tultuani valituksi Pumit ry:n puheenjohtajaksi. Ensi vuodelle siis jotain vanhaa ja jotain uutta. Nyt kuitenkin yritämme pikkuhiljaa hiljentyä joulun viettoon.

Ps. Videoita kehästä on tulossa tähän postaukseen jahka Youtube suostuu löytämään ne sisuksistaan.

Matalia marraskuisia mietteitä

Marraskuun loppu meni sekavissa mietteissä ja erityisesti Usvasta huolta kantaen. Aurinkoni näytti olevan hiipumassa ja se tietenkin vaikutti myös minuun. Usva siis muuttui nopeasti iloisesta Usvasta masentuneen ja varovaisen oloiseksi. Jouduin pohtimaan asiaa, mikä tulee jokaisen koiranomistajan kohdalle aikanaan. Milloin on oikea aika luopua? Itse ajoittain nivelsärkyisenä olin jo ajat sitten päättänyt, että kun ensimmäinen huono päivä tulee niin Usva pääsee pois, koska se on sen ansainnut.

Olin siis jo henkisesti  varautunut tilaaman lopetusajan keskusteltuani ensin Nupun rokotus + nisänäytöllä henkilääkärimme kanssa kotilopetuksesta. Tämä oli siis marraskuun puolessa välissä. Olimme keskustelleet asiasta koko perheen voimin ja Usva siirtyi samalla viikolla äitini luokse asustelemaan, koska näytti että nuorten koirien seura lisäsi Usvan liikkumattomuutta kotona. Meillä se olisi vain makoillut taljallaan ja kurottautunut siitä vesikupilleen tarvittaessa. Perjantaina oli siis Nupun lääkäriaika, jossa samalla keskustelimme Usvan asioista. Päätin tuolloin, että soitan maanantaille lopetusajan, jos mitään ihmettä ei tapahdu.

Viikonlopun aikana, minun murehtiessa kotona ja töissä asiaa, tuli äidiltäni viestejä joissa kuvailtiin Usvan puuhia. Koira ei yhtäkkiä enää vaikuttanutkaan kipeältä ja elämähalunsa menettäneeltä. Sunnuntaina pääsin Usvan kanssa kahdestaan ulkoilemaan ja mummokoira puuhasi iloisena niin kuin ennenkin. Lonkat eivät näyttäneet vaivaavan, koska koira juoksi neljänteen kerrokseen keveästi ja ulkona se teki edelleen yli metrisiä loikkia päästäkseen polulta toiselle hangen valtaamassa metsässä. Sisällä Usva toki nukkui edelleen paljon, mutta oli taas elämässä kiinni kytäten jääkaappia, ruokahetkiä sekä muiden tekemisiä. Tässä vaiheessa pyörsin päätökseni, koska Usva oli masentuneen oloinen vain ollessaan meillä kotona nuorten koirien kanssa. Se selkeästi jännittää niiden seuraa ja katsoo parhaakseen pysyä valmiiksi makuuasennossa, ettei jää hunnilauman jalkoihin.

Äitini ilmaistessa vakaata aikomusta ottaa Usva asumaan luokseen ja Nupun hyväksyessä tilanne ei auttanut kuin pakata Usvan tavarat. Olisin pitänyt sen mielelläni lähelläni 24/7 hamaan loppuun asti, mutta aina täytyy ajatella mikä on parasta koiralle. Suurin ongelma näytti lopultakin olevan juuri se, ettei Usva kykene enää heikoilla aisteillaan lukemaan nuoria koiria ja jännittää niiden seurassa. Se ei myöskään ehdi niiden alta pois vaan kirjaimellisesti kaatuu nurin kun Armas tuuppaa sen pois tieltään kiiruhtaessaan milloin minnekin. Aino puolestaan tervehtii Usvaa joka käänteessä niin voimallisesti, että mummeli kaatuu sen hyväntahdon puuskassa liukkaalla lattialla. Aino siis ilahtuu aina kun se näkee Usvan jossain muualla kuin taljallaan ja silloin on iloisen tanssin ja suukottelun hetki. Sitten on tosiaan ne tilanteet, joissa nuoret koirat alkava pomottamaan mummoa enkä ehdi aina väliin turvaamaan vanhuksen elintilaa ja koskemattomuutta.

Viime tiistaina Usva kävi lääkärissä uudelleen alkaneen inkontinenssin vuoksi ja pissanäytteessä todettiin runsaasti struviitti-virtsakiteitä ja suositeltiin rtg- tai ultaäänitutkimusta pikaisesti. Tulehdusta ei ollut. Yleistutkimuksissa sydän- ja keuhkoäänet todettiin normaaleiksi, patit rasvapateiksi eikä mitään poikkeavaa löydetty mummosta. Eläinlääkäri totesi saman minkä mekin, eli lonkat rutisevat kovasti kun niitä painaa ja vääntää, mutta ne eivät ole kosketusarat. Nivelrikko siis jo ilmoittaa itsestään myös äänellä. Hammaskiveä oli kohtalaisesti ja hampaat pitäisi puhdistaa vuoden sisällä.

Torstaina pääsin sitten minäkin töiltäni mukaan Usvaa ultraamaan. Samalla mummosta otettiin verikokeet, jotta saisimme luvan jatkaa Metacamin antoa nivelrikkoon. Rakko siis ultrattiin struviittikiteiden vuoksi, koska pelkona oli löytää myös virtsakiviä rakosta. Rakko oli kuitenkin siisti ja normaali, eikä virtsakiviä näkynyt. Saimme ohjeet aloittaa struviittia ehkäisevän ruokavalion, eli otimme heti mukaan säkin Royalin erikoisruokaa. Uusi tarkastus kiteiden varalta on neljän - kuuden viikon päästä. Pissankarkailu siis ilmeisesti johtui runsaasta kiteiden määrästä.

Perusverikokeissa todettiin hyvin lievä muutos valkosolujen kokonaismäärässä, mutta se voi olla merkityksetön löydös. Mitään muuta poikkeavaa ei löytynyt. Näppyihin, joita oli taas ilmaantunut ,Usva sai Kefavet/Kefalex-antibioottikuurin, siis mitä vuosi sitten samaan vaivaan. Nivelrikon hoitoa jatketaan samaan malliin lisäravinteilla ja Metacamilla, mutta uutena kokeillaan oheen Cabapentiini-lääkitystä. 

Olin niin helpottunut lääkärikäynnin jälkeen, etten voi edes kuvailla sitä tunnetta. Koirassa ei ollut mitään akuutisti kuolettavaa vikaa, vanhahan se on mutta sinällään hyväkuntoinen. Vanhuus kun ei ole itsessään sairaus. Lonkkien nivelrikkokin voisi olla huonommalla mallilla, sillä edelleenkin Usva kipittää vähintään neljä kertaa päivässä rappuset neljänteen kerrokseen eikä ole levon jälkeen jäykkä. Vakituisen asuinpaikan muutoksella sain mummokoiralleni taas mukavan elämän. Usvaa näen onneksi edelleen melkein joka päivä, mutta kuten Nuppukin niin se näyttää jo tietävän kenen mukana se kulkee, eikä haikaile meille jäämisestä. Toki minulta jäi nyt jokapäiväisestä arjesta pois Usvan kanssa kasvokkain makoilut ja sen pehmoisiin korviin kuiskuttelut. On todella outoa kun nyt kotona on virallisesti vain kaksi koiraa.

Ai niin, se Nupun ihosyöpädiagnoosi onneksi kuivui tältä erää kasaan. Näytimme ihomuutosta henkilääkärillemme ja hän oli sitä mieltä, että ei ole huolta. Saimme viime käynnillä toisaalta ohjeeksi kokeilla mietoa kortisonivoidetta tummentumaan ja niin vain musta ihomuutos vaaleni näkymättömäksi. Seurataan tilannetta, mutta mihinkään nisänpoisto-operaatioihin ei siis tarvitse tällä tiedolla lähteä. Suuri helpotus tämäkin.