Hetki ennen kehään menoa

Usva 2010 Suomussalmella Rop, Rop-vet, Ryp-2, Bis-Vet-1.
Rakastin noita kiharoita ja sitä miltä ne tuntuivat kädelle.

Sain lisää intoa kirjoittaa pumin turkin hoidosta, sillä minulta kysyttiin tarkennusta siihen, miksi en juurikaan kampaa pumejani juuri ennen kehään menoa. Olen aikaisemmin kirjoittanut vain, että en kampaa koiriani tarpeettomasti auki ennen kehään menoa tai edes sen jälkeen kun olen tehnyt niille näyttelytrimmit noin viikko ennen näyttelyä. Syytä tähän en ole tainnut koskaan kunnolla avata. 

Se, mitä teen ennen kehään menoa/näyttelyaamuna on  turkin viimeistely, eli nukkuessa/matkustaessa painuneiden kiharoiden elävöittäminen kammalla (kiharan rakenne säilyttäen) ja karanneiden kiharoiden saksiminen sekä jalkakarvojen kevyt harjaus vastaamaan koiran muuta kroppaa, jotta kokonaisuus näyttäisi olevan tasapainossa. Tämänkin pyrin tekemään niin ettei koiran kiharat menetä muotoaan jaloissakaan. Poikkeuksen rutiineissani tekee nuoren koiran turkki, joka haastavimmassa vaiheessaan ollessaan voi vaatia kamman ja vesipullon näyttämistä myös juuri ennen kehään menoa, jotta turkki olisi edustavimmillaan.

Nuppu heti kehän jälkeen mökillä. Nupulla oli hyvin rustiikkinen turkinlaatu, joka oikein rahisi hipelöidessä

Tässäkin asiassa on monta koulukuntaa ja makua sekä sitä, mitä sillä kampaamisella ennen kehää tarkoitetaan, mutta myös miten paljon sitä kuuluu tehdä ennen kehään menoa. Itse en kampaa koirien turkkeja auki ennen kehän menoa siksi, että minun mielestä pumin turkki kuuluu olla kihara, kuten rotumääritelmä kuvaa "Keskipitkä ja laineikas karvapeite muodostaa kiharoita". Auki kammattuna turkki ei mielestäni ole enää joustavaa kiharaa, vaan pahimmillaan pörröistä höttöä joka näyttää liian helposti niin sanotusti räjähtäneeltä permanentilta. Näyttelyssä koiran tulee olla takuton, mutta ne takut tulisi hoitaa pois hyvissä ajoin ennen näyttelypäivää. Kihara ei siis ole sama asia kuin takku eikä kihara ole rotumääritelmän mainitsema  nyörimäisyys, jota tulee välttää. Rotumääritelmä kyllä korostaa myös, että turkki ei saa olla sileää, mikä kannattaa pitää mielessä jos oikein tykkää kammatta erityisesti kosteaa turkkia. Onneksi oikeanlaatuisesta puminturkista ei ilman fööniä saa sileää ja suoraa.

Armaksen turkki auki kammattuna, eli millaisena en veisi sitä kehään, koska  minusta tästä puuttuu rotumääritelmän mainitsemat kiharat. Pörröinen ja laineinen se kyllä on, mutta oleellinen puuttuu.

Minulla ennen kehään menoa turkin kampaamattomuudessa ei ole kyse siitä, ettenkö uskaltaisi kammata pumini turkkia ennen kehään menoa tai pelkäisin sen jotenkin menevän huonoksi siitä. Oikealaatuinen turkki ei kärsi kampaamisesta, vaikka toki siinäkin on joku raja erityisesti huonokuntoisen karvan kohdalla, joka voi kulua rikki ja katkeilla. Normaali kampaaminen kuitenkin aukaisee kiharat yllä olevan näköiseksi ja minulle se ei ole toivottu lopputulos näyttelyturkille. Syynä minulla on turkkirutiineihin puhtaasti se, että en koe sitä (turkin auki kampaamista) millään tavalla tarpeelliseksi toimeksi pumille juuri ennen kehään menoa, sillä haluan esitellä pumini karheita kiharoita tuomarille. En ole vielä myöskään kuullut yhtään perusteltua argumenttia sille, miksi pumin turkista pitäisi kammata kiharat auki ennen kehään menoa, jos koira on joka tapauksessa takuton kiharoidensa kanssa. Oman näkemykseni perustan tuon esille tällä kirjoituksella.

Pumi on minulle maatilan yleiskoira. Vaikka trimmaan pumin näyttelyyn, en halua esittää sitä samaan tapaan auki kammatussa turkissa kuten vaikka villakoirat esitetään. Villakoirillakin on luonnostaan kihara karva, mutta niiden näyttelyturkkiin vahvat ja selkeät kiharat eivät kuulu. Haluan säilyttää pumissa alkuperäisen ulkonäön, johon mielestäni kuuluu turkki joka muodostaa kiharoita ja joka saa olla hiukan rakkimainen. Näin olen tehnyt kaikkien koirieni kanssa ja ne onneksi ovat keränneet tittelinsä tästäkin huolimatta tai tämän ansiosta. Tässäkin asiassa minulla on siis ajatuksena se, että pumi ei ole villakoiratyyppisesti näyttelyyn kunnostettava turkkirotu, vaikka toisaalta turkkikoira onkin omilla vaatimuksillaan. Koen omalta osaltani rodun alkuperän arvostamisena ja säilyttämisenä myös sitä, että en esitä pumejani liian puunattuina tai veistosmaisina kehissä. Koira voi olla kaunis myös ilmentäessään alkuperäistä käyttötarkoitustaan ja ulkonäköään. En siis halua luoda väärää mielikuvaa ihannepumistani katsojille, vaan vahvistaa ajatusta vakavasti otettavasta työskentelyyn pystyvästä paimenkoirasta. Sellaisesta, jonka turkkia ei myöskään tarvitse arjessa suojella ja varjella, jotta se kelpaisi myös näyttelykehissä. Olen itse tuota ylitrimmaamistakin joskus nuorena tehnyt, mutta oppinut pois siitä, kiitos mentorieni asiallisen palautteen. 

Tästä jo mietin onko liian muotoiltu. Huomaa selkälinja. Takajalat on koiran itsensä asettelemat, mutta näyttelyseisotukseksi hivenen liian takana ja vaikuttaa rakenteen arviointiin. Seisoo ns. ruotsalaisittain.

Tämä on siis puhtaasti minun mielipide, jonka pohjaan sille mitä (ja miten) rotumääritelmästä luen ja mitä unkarilaiset muualla ovat kirjoittaneet läpi rodun historian. Koen,  jotta turkin oikean laadun voisi tuomari arvostella, tulisi sen  myös olla sen oikeassa muodossa arvosteltaessa. Meillä on myös pumeja, joilla turkki ei varsinaisesti kiharru, vaan karva näyttää auki kammatulta laineelta. Näiden turkkien kohdalla voidaan miettiä, turkin karheutta arvioiden, onko kyse tästä toisesta turkkityypistä, jonka Pál Sarkány ja Imre Ocsag mainitsevat teoksessa Hungarian Dog Breeds (1977), vai vain vääräntyyppisestä silkkimäisestä turkista. Tämän kyllä tunnistaa kokeilemalla turkkia. Alkuperäistä niukkaa ja karheaa turkkityyppiä arvostan kovasti ja sitä on mielenkiintoista trimmata. Sen (ja parrattomuuden) ilmentyminen rodussa kertoo minulle edelleen geenien vaihtelevuudesta rodun sisällä, eli kaikki eivät vielä ole onneksi samaa kiharaa massaa copy-paste-sukutauluilla.

Minulla asiassa on kyse siis siitä, että en koe tukin auki kampaamista tarpeellisena ennen kehään menoa ja haluan kunnioittaa rodun alkuperää sekä rodun kotimaan tapaa tuoda pumit esille. Arvot ja ideologia merkkaa siis tässäkin. Tässä on esimerkiksi Unkarin Pumi klubin kirje tuomareille, jossa saa hyvän kuvan siitä miten unkarilaiset haluavat koiriensa turkit esitettävän ja kunnostettavan. Sekään ei anna suoraan yksiselitteistä vastausta saksien käyttöön, mutta moneen muuhun kyllä ottaa kantaa selkeästi.

Silti, vaikka itse en näe tarpeellisena kammata pumin turkkia auki ennen kehään menoa, niin suon sen niille, jotka sen haluavat tehdä. Sehän ei kuitenkaan pilaa turkkia, vaan on vain toisenlain tapa nähdä ja tuoda esille pumin turkki ja kenties pumi itsessään rotuna. Meillä on onni sen suhteen ettei rotumääritelmä anna tarkkoja rajoja sille mitä tehdä ja miten, vaan kyse on jokaisen tulkinnasta ja näkemyksestä rodusta. Tärkeintä edelleen on, ettei pumin tarvitse kärsiä takkuisessa ja vanuttuneessa turkissa. Koen myös, että turkin trimmaus ja esille laitto ja siinä kehittyminen on prosessi, joka jatkuu koko ajan jos siinä haluaa kehittyä. Kaikille koirille ei esimerkiksi sovi samanlainen leikkaus ja toisaalta muoti muuttuu myös pumin turkissa. Siihen en ota kantaa meneekö muoti aina välttämättä hyvään tai huonoon suuntaan. Omassakin saksijäljessä on tapahtunut kovasti muutosta jo pelkästään kun tarkastelee viimeista kymmentä vuotta, saati sitten viimeistä kahtakymmentä vuotta tarkastellessa. Pumeja olen trimmannut nyt 25 vuotta, mutta lasken käsialani olleen kutakuinkin kelvollista vasta viimeiset 20 vuotta.

Ensimmäisen pumin kanssa kehään menoa turkin suhteen ei tarvitse jännittää, vaikka saatan saada turkkiasiat kuulostamaan vakavilta. Pumin turkin kunnostus on asia, johon jokainen kykenee ja voi oppia. Kannattaa aina kysyä kasvattajalta vinkit turkin laittoon tai sellaiselta harrastajalta, jonka koirien turkit miellyttävät omaa silmää. Välttämättä näyttelyturkilla ja arkiturkilla ei tarvitse olla mitään eroa. Jossain vaiheessa elämää halusin pitää koirani aina sen näköisenä, että olisin milloin tahansa voinut viedä ne näyttelyyn. Se ei vaatinut yhtään sen enempää työtä, vain hiukan tiheämmän trimmausvälin. 

Mikäli itse saksii turkin ensimmäistä kertaa, niin se kannattaa tehdä pienin erin ja laittaa välivaiheista kuvia jollekin kokeneemmalle arvioitavaksi. Itse opin trimmaamaan kasvattajan kommentoidessa koirieni kuvia ja käydessä välillä näyttämässä kädestä pitäen. Tässä asiassa kukaan ei ole valmis, ja aina joku olisi laittanut koiran turkin ehkä eri tavalla esille. Itsekin välillä katson jälkikäteen koirani kuvia ja mietin mitä ihmettä minulla on trimmatessa liikkunut päässä, ja joskus kokonaisuuden hahmottaa vasta monen metrin etäisyydellä koirasta eikä siinä trimmauspöydällä. Välilllä taas saan uusia ajatuksia ja oivalluksia kun katson toisten turkkityöskentelyä läheltä.

Usva (s.2001) vuonna 2004 ROP ja CACIB. Nyt saksisin hieman eri tavalla erityisesti etujalat ja selkälinjan/lavat. Tuolloin oli ROP pytyilläkin vielä kokoa kun koiralla oli säkää 43cm. Tätä ja ensimmäistä kuvaa verratessa myös näkee mitä ikä tekee koiran turkille. 

Teinikoiran turkki, joka vaatii usein vähän enemmän vaivannäköä

Tästä kuvasta mietin jälkikäteen, että mitä ihmettä tein mm. etujaloille. Eli kampasin niitä liikaa AUKI paikoittain juuri ennen kehään menoa. Koira oli paremman näköinen näyttelyn jälkeen, kun oli käynyt suihkussa mutkan ja kihartui luonnollisesti. Tämä muistutti taas katsomaan koiran trimmiä kokonaisuutena hieman kauempaa ennen viimeistelyä.

Tässä toinen kuvakulma samaan trimmiin kuvakaappauksena videolta.
Yksi kuva ei kerro koko totuutta.