Syksy ja muutoksen tuulet

Tämä tuo minulle ilon

Aloitin kirjoittamaan koontia meidän kesästä, mutta saatuani sen valmiiksi jätin tekstin julkaisemattomiin odottamaan jatkojalostumista roskakoriin. Totesin, että sen mikä oli tärkeintä kertoa kerroin jo facessa ja instassa silloin kun asiat olivat ajankohtaisia. Olisin mieluusti kirjoittanut kaikista kissanristiäisistä ja kivoista jutuista heti niiden tapahduttua, mutta jostain syystä kirjoittaminen aina jäi. Sitten, kun alkoi olla kertomattomia juttuja toukokuusta lähtien, alkoi kirjoittaminen tulla aina vain vaikeammaksi. En enää tiennyt mistä aloittaa.

Lyhyesti kuitenkin kerrottakoon, että meillä oli kiva kesä, ehkä paras aikoihin. Paljon tehtiin ja paljon jätettiin tekemättä. Kesän kohokohta oli ehdottomasti Pumipäivät, jossa pääsin oikeasti rentoutumaan ja huomaamaan, että mikä se onkaan parasta koiraharrastuksessani tällä hetkellä. Se on omat pumit, muut pumi-ihmiset ja pumiasiat. Talkoilu rodun eteen miettimättä talkoopisteitä, omia tai erityisesti niitä muiden.

Elokuun oivallus johti asioiden pistämiseen tärkeysjärjestykseen ja päätökseen, että jatkossa omat koirani tulevat ensimmäisenä. Ihan oikeasti ensimmäisenä. Ei enää muiden harrastamisen eteen talkoilua, vaan talkoilua suunnitelmallisesti omien koirien vuoksi ja niiden kanssa harrastamisen mahdollistamiseksi. Ei siis enää omien koirin treenien jättämistä väliin koirakokousten vuoksi tai unettomia öitä kokeiden tai rytmihäiriöitä hallihankkeiden vuoksi. Ei enää stressiä kohtuuttomista odotuksista tai painostusta lähteä mukaan epärealistisiin hankkeisiin.  Olen viimeisen kahdeksan vuoden ajan  talkoillut paikalliselle yhdistykselle vuodessa 70-100 pistettä, kun omien koirien kanssa treenaamiseen olisi riittänyt 25-30 pistettä. Olen joskus nauttinut saadessani järjestää kokeita ja tapahtumia, joihin en itse edes ollut osallistumassa omien koirieni kanssa. Aika, harrastuksen luonne ja ihmiset ovat kuitenkin muuttuneet ja minä siinä samalla. Aina en ole ollut muutoksien suuntaan tyytyväinen.

Viime rally-treeneissä kysyttiin meiltä ryhmäläisiltä alkuhaastattelussa mikä heille tuo iloa harrastuksessa tai treeneissä. Minulle se on omien koirien innostus yhdessä tekemisestä, mutta jos koirat odottavat jatkuvasti kotona kun minä olen talkoilemassa, niin ei siinä paljoa kenenkään silmät kiilu innostuksesta.

Eräs ystäväni puheli minulle miten ei kannata tehdä asioita, jotka eivät tunnut hyvältä, jos on mahdollista tehdä sitä mistä nauttii. Näitä mietiskellessäni päätin viimein, että nyt on minun aika luopua osasta paikallisista luottamustehtävistä, sillä viisitoista vuotta hallitustyötä yhdessä yhdistyksessä on ihan nokko yhdellä istumalla. Jos itse en enää saa tehtävästään mitään, niin miten voisin antaa toisille jotain uutta? Ensimmäiset 12 vuotta yhdistysaktiivina olivat hyviä ja opin suunnattomasti. Viimeiset kolme vuotta opettivat minulle omat rajani ja sen mikä harrastamisessa on oikeasti tärkeää.

Nyt kun sain päätökseni tehtyä, niin olo on keveä ja haikeakin. Vielä loppurutistus ja sitten sihteerin mappi arkistoon ja keskittyminen kunnolla siihen mikä on parasta juuri nyt.