Siitä on tullut vanha!

Tässä eräänä aamuna käyttäessäni Leksua aamupissalla tajusin, että malinoissini on viimein tullut oikeasti vanhaksi. Toki onhan sillä jo 10 vuotta mittarissa, mutta pitkään se on ollut kuin nuoret pojat. Harmaa parta sillä on jo ollut muutaman vuoden, mutta nyt koko koirasta näkyy vuosien jättämät jäljet. Leksulla on pikkuhiljaa takajalkojen liikkeet huonontuneet ja oikeastaan toisen jalan ajoittaisesta hervottumuudesta huomasin, että ikiliikkujani on nyt virallisesti pappakoira. Sitä seesteistä seniiliyttä odotellessa... 

Ylipäätään tämä maaliskuu ja veteraanieni syntymäpäivät saivat minut taas kerran miettimään vanhoja koiria ja sitä mikä on minulle oikeasti tärkeää koiran omistamisessa ja koiraharrastuksessa. Arvostan vanhoja koiria ja mielestäni jokaisella koiralla olisi oikeus kivuttomiin ja virkeisiin vanhuudenpäiviin oman ihmisensä kanssa. Vanhoissa koirissa näkyy yhdessä eletty elämä. Kaikessa viisaudessaan koira tuntee omistajansa oikut ja lukee ihmistään kuin avointa kirjaa. Jos hyvin käy myös ihminen ymmärtää sitä omaa vanhaa koiraansa ja yhteistyö on hioitunut vuosien kuluessa saumattomasti yhteen.

Liian monella tuntuu olevan unohduksissa ajatus siitä, ettei koira ole kulutushyödyke, joka rispaannuttuaan voidaan heittää menemään. Toki, jos vanhalla koiralla on huonoja päiviä enemmän kuin hyviä on se armeliasta päästää pois, koska meillä on mahdollisuus suoda koiralle hyvä loppu. Vanhuus ei itsessään kuitenkaan ole sairaus. Se on elämänvaihe, siinä missä pentuaika tai nuoruus. Toki vanhasta koirasta on vaivaa kohta yhtä paljon kuin pennusta  ja eläinlääkärikulut voivat yllättää. Koen kuitenkin, että olen itse koirilleni luvannut elää niiden kanssa hamaan loppuun asti niin hyvässä kuin pahassa. Itse en halua kuulua siihen ihmisryhmään, joka kerää rusinat pullan päältä asiassa kuin asiassa.

Sanotaan, että vanhan koiran kanssa ei voi harrastaa, vaan on saatava uusi harrastuskaveri. Monesti vanha ikään kuin kaikessa hiljaisuudessa poistetaan nuorempien tieltä. Jos sitä ei viedä piikille niin vähintään vanha koira saa eläkeläiskodin omistajansa vanhempien luota. Väittäisin, että näiden eläkeläiskoirien keski-ikä alle 10 vuotta. Kukin toki tekee tavallaan. Itse olen sitä mieltä, että vanhan koiran kanssa voi harrastaa. Ei tietenkään samalla tavalla kuin nuoren koiran kanssa, sillä ikä tuo koiralle jo fyysisiä esteitä suoriutua tehtävistä samalla tavalla kuin puolta nuoremmilla. Vaikka koira olisi vanha fysikaltaan niin suurin osa eläköityneistä koirista rakastavat edelleen tehdä asioita yhdessä omistajansa kanssa. Mihinkään tavoitteelliseen kilpaurheiluun vanhasta koirasta ei tietenkään ole, mutta aikansa kutakin.

Toki kodissaan ei voi pitää määräänsä enempää koiria, mutta järkevällä laumasuunnittelulla pääsee pitkälle. Lauman ikärakenteen ollessa järkevä aktiivihrrastuskoira on kisavalmis, pentu kasvamassa ja vanha kulkee mukana opettamassa nuorempia lauman tavoille. Kaikki-mulle-ja-heti-asenne nuoria koiria keräten tekee monesti sen, että kymmenen vuoden päästä voi huomata omistavansa laumallisen vanhoja koiria eikä uudelle harrastuskaverille ole välttämättä tilaa. Toki on niitäkin, joilla on epäonnea nuorten koirien kanssa, tulee loukkaantumisia, laumaristiriitoja tai vain yksinkertaisesti omistaja ei sovi koiralleen, jolloin uuden kodin etsiminen on aiheellista. Nämä ovat kuitenkin asia erikseen silloin kun mietitään vanhojen koirien oikeutta hyvään vanhuuteen.

Minulla on ollut onnea saada pitää kaksi ensimmäistä koiraani ikivanhoiksi asti ja Leksa tulee hyvää vauhtia perässä. Usvan virkeyden salaisuus on hyvät perintötekijät sekä se, että sitä ei ole jätetty pois lauman aktiivisesta arjesta. Nuppu muutti äitini luokse rauhallisempaan ympäristöön, koska se ei kestänyt meidän vaihtelevaa arkea stressaantumatta. Usva taas rakastaa kun mennään ja tehdään. Miksi en antaisi vanhan koiran tehdä loppuun asti asioita mitä se rakastaa?

Usvan vuoro!