Sukulanrakan hiidenkirnuilla

Sunnuntaihin herätessäni yövuoron jälkeisiltä päiväunilta päätimme heti lähteä käymään hiidenkirnuilla, josta oli ollut lauantain retkellä puhetta. Olen itse käynyt kirnuilla viimeksi kymmenen vuotta sitten. Nyt oli siis aika käydä uudelleen katsomassa näkisimmekö vilaustakaan hiisistä.

Pumit olivat heti innokkaina kiipeilemässä kallioilla ja kulkivat reippaasti jyrkissä portaissa kukin omalla tyylillään. Tämäkin lenkki piti valitettavasti kulkea flexeissä jo pelkästään turvallisuussyistä ja huomaivaisuuttaan muita kirnuilijoita kohtaan. Pystyin sieluni silmin kuvittelemaan mitä olisi tapahtunut jos Aino, Armas ja Nuppu olisivat irti ollessaan päässeet keikkumaan kirnujen reunoilla ja kilpailemaan siitä kuka pääsee pomppimaan korkeimmalle kivelle. Siinä olisi joku vähintäänkin tönäisty kirnuun tai peräti kalliolta alas.

Kirnukierros oli todella tehokasta liikuntaa. Oikein tunsin miten monesti venäyttämäni polveni lihakset joutuivat kunnolla töihin tasapainotellessani ja kiipeillessäni kivillä ja niiden välissä. Koirat näyttivät oikeasti nauttivan kun pääsivät kiipeilemään ja hyppimään kiveltä toiselle. Kirnut olivat nähtävyytenä edelleen vaikuttavia, vaikka olivat pääosin täynnä vettä. Alueella oli Suomen suurimpien kirnujen lisäksi useampi pienempi ja osa niistä jäi vielä näkemättä. Ehkäpä en anna seuraavan vierailun odottaa itseään kymmentä vuotta.

Armas ja Nuppu

Aino

Nuppu kurkistelee kuvajaistaan kirnusta

Sain nyt viimein aikaiseksi aloittaa pitkään suunnittelemani henkilökohtaisen "lähialueen retkireitit ja retkikohteet tutuksi" kampanjan. Rovaniemen alueella on todella kivoja erimittaisia luontopolkuja ja retkireittejä laavuinen ja silti olen koko ikäni pyörinyt vain tuttujen paikkojen ympärillä. Nyt siis etsin uusia kivoja ulkoilureittejä koska vaihtelu kuulema virkistää. Seuraava tutustumisretki olisi sitten tarkoitus tehdä Joulupukin metsään, jonka olemassaolon vasta huomasin.

Syksyinen Santavaara

Lauantaina oli täydellinen syksyinen ilma joten päätimme lähteä käymään koko porukan voimin Kuninkaanlaavulla. Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, niin se on lenkki/retkireiteistäni se kaikista mieluisin. Ennen santavaarantietä oli mukava hurauttaa Chryslerillä puolen väliin, mutta tien jo ollessa todella huonossa kunnossa päätimme säästää Skodaa ja jättää auto tien alkupäähän. Onneksi kivikkoista tietä ei tarvinnut kävellä pitkään kun pääsimme pujahtamaan metsään tuttua polkua ja sitä kautta kallioiselle rinteelle. Kuninkaanlaavu on ollut viime aikoina paljon esillä somessa ja lehdissä, joten liikenteessä oli tavallista enemmän ihmisiä. Olemme yleensä tottuneet siihen, että saamme seikkailla rinteessä yksin, mutta nyt ihmisiä oli paikoin ruuhkaksi asti. Se ei tosin ollut mikään huono asia, vaan teki hyvää koirille nähdä vähän muitakin kuin vain omaa sakkia. Välillä saimme perässähiihtäjiä ja välillä piti opastaa ihmisiä oikeaan suuntaan kohti laavua.

Maisema on syy miksi minä aina palaan uudelleen ja uudelleen kuninkaanlaavulle. Ennen hevosten tuloa alueelle saattoi huoletta juoksuttaa koiria irti, ja nyt hevosten lähdettyä ihmisiä on niin paljon, että pääosin koirien pitää olla kiinnni. Mukavana uutuutena alueella on näköalatasanne sekä siisti puucee, joka toisin oli kivasti rakennuttu maiseman puolelle ja vilkkui meidänkin ottamissa kuvissa kuin huutomerkki. Kaiken kaikkiaan kuljailimme vaarassa kaksi tuntia ja pääsin illalla lähtemään hyvällä omallatunnolla yövuoroon koirien ollessa tyytyväisiä ulkoilun kestoon ja laatuun.

Ja niin vain tännekin on pitänyt jättää merkki käynnistä..