Oodi autolle

Koirablogeissa tuntuu olevan tapana esitellä harrastusvälineistä. Sen paljon puhutun pantapäivityksen odottaessa itseään intouduin miettimään autoasioita. Mielestäni auto on tärkein harrastusväline, varsinkin kun harrastaa mejää tai haluaa suhata koko porukan kanssa kodin ja treenikentän väliä. Minulle auto on välttämätön koirien kuljetukseen. Täällä paikallisliikenne on täysin poissuljettu vaihtoehto huonojen vaihtoyhteyksien vuoksi ja eipä ekana tulisi mieleenkään lähteä kaikkien viiden kanssa linja-autoon istumaan. Tuskin meitä edes laskettaisiin sisälle.

Minulle auto on tärkeä, mutta mikään pyhä poro se ei kuitenkaan ole koskaan ollut. Olen ollut kiintynyt kaikkiin autoihini, mutta luopuminen on ollut helppoa, ainakin tähän asti. Auto on kulkemista varten, joten minulle riittää kun auto liikkuu ja kustantaa. Kolme autoa olen ehtinyt nimilläni pitää.

Ensimmäisen tuli elämääni 2004 kun aloitin opiskelut. Se oli Ford Fiesta -82 ja hintaa oli hurjat 400 euroa. Autoa oli pidetty kuin kukkaa kämmenellä, ja se olikin todella hyväkuntoinen ikäisekseen. Auto oli ihanan sininen ( sen hetken kesävaatteeni ja laukkuni sopivat sen väreihin) ja kulki hyvin. Sisälle siihen mahtui enimmilllään testattuna kaksi aikuista ja viisi koiraa, kaikki koirat takapenkillä. Tavaratilaa oli kiitettävästi ja sinnekin olisi koiria mahtunut lisää. Auto kuitenkin haprastui käsiin sisältä päin, mm. molemmat oven sisäkahvat katkesivat kun autosta yritti poistua. Kahva jäi kirjaimellisesti käteen. Hetken aikaa joutui kuskin ikkunan aina aukaisemaan ja avaamaan oven ulkopuolelta autosta pois pääsemiseksi. Isäni keksi oveen pitkästä ruuvista patentin siihen asti, että saatiin hajottamolta uudet sisäkahvat.

Vuonna 2007 muutimme Koskenkylään ja tuli talvi vastaan. Hieman alkoi jo hirvittää ajaa pikkukotterolla talvisilla keleillä pitkähköä matkaa edestakasin monta kertaa päivässä. Startissakin alkoi olla jo jotain vikaa, eli aina piti olla pikku vasara mukana, jotta pystyi tarvittaessa napauttamaan tiettyä kohtaa moottorissa. Napautus oli siis tarpeen silloin kun auto ei halunnut käynnistyä. Vuonna 2007  tai 2008 oli sitten auton vaihto edessä. Astui uudempi auto elämääni, mutta Fordista ei silti raskittu luopua. Pikkuinen Sininen pelittää vieläkin. Se on  mökillä vedenhakuautona. Hyvin mahtuu tarvittaessa saavit ja kanisterit fordin takaosaan.

Seuraava auto oli taas astetta siistimpi sisätiloiltaan ja mukavan lämmin talvella. Merkiltään se oli Nissan Primera ja vuosimallia 1993. Valkoisesta väristä en ole koskaan autoissa ihastanut, mutta tämä nyt sattui olemaan valkoinen. En muuten ikinä käyttänyt sitä pesulla, väri oli kuitenkin tunnistettavissa. Hintaa sillä oli hurjat 1500 euroa. Primeraan mahtui koko elämäni tarvikkeineen sisään ja ajoin sillä ihan käsittämättömän paljon. Välillä tuntui että olen autossa koko ajan. Päivässä sahasin yliopiston, työpaikan, kodin ja koirien väliä. Silloinhan meillä oli talon remontti vielä kesken ja koirat asuivat väliaikaisesti vanhemmillani. Ajoin siis joka aamu hoitamaan ne, siitä sitten töihin tai luennoille, sitten taas takaisin koiria ulkoiluttamaan ja takasin töihin tai luennoille. Illalla uudestaan tekemään koirien kanssa pitkä lenkki ja jotain treenaamaan. Laskeskelin, että tuolloin minulle tuli päivässä ajoa 60-100km, sahasin siis kaupunkia edestakaisin.

Jotensakin tällainen se oli, kuva lainattu

Nissani alkoi osoittaa hyytymisen merkkejä 2010. Minä en mielelläni laita autojen remontteihin rahaa auton hankintahintaa enempää. Tuli kiire päästä Valkoisesta eroon. Ärsyttävimpiä vikoja siinä oli sähkölukkojen reistailu ja sisäilmanpuhaltimen epäkuntoisuus. Puhalsiko pelkästään kuumaa vai kylmää ilmaa, sitä en muista. Sähkölukot lakkasivat siis kokonaan toimimasta ja sekös ärsytti. Liian pienikin tavallinen henkilöauto tarpeisiini oli. Tuolloin treeneihin olisi pitänyt saada mukaan myös Lex. Takapenkille sitä ei voinut sijoittaa yhdessä muiden kanssa eikä erikseen. Pelkästään malinoisin takapenkillä harrastama itsensä virikkeistäminen  häiritsi merkittävästi kuskia.

Alkoi siis kuumeinen auton etsintä. Farkku oli mielessä, mutta mieheni heitti sitten vitsillä huomanneensa hyvän koira-auton. Halvalla. Chrysler Voyager, sininen henkilömaastoauto, neliveto, ilmastointi. Hintaa ei paljon mitään. Mainitsinko jo automaattivaihteet? Olin rakastunut. Auto oli ulkoapäin sen näköinen kuin olisi selkäänsä saanut. Sillä oli siis ajattu maastossa. Primera meni vaihdossa ja uusi rakkaus rullasi elämääni. Ensimmäisenä otettiin toinen takapenkki pois ja sovitin koirahäkit paikoilleen, kaikki treenivermeet autoon ja metsään. Iso Sininen söi kiitettävästi, mutta kun ruokkimisjärjestys on koirat, auto ja sitten kaikki muut, niin ei tuntunut missään. Miten jenkit tekevätkin niin miellyttäviä autoja? Isolla sinisellä on menty yli kivirakkojen ja kuljettu vaikka missä ilman pelkoa välille jäämisestä. Mejäkokeissa sen takapenkillä on ollut mukava ottaa nokoset ja koirat ovat nauttineet isosta tilavasta kolmoskodistaan. Ilmastointi on ollut luksusta kesäisin. Pysäköinti ahtaissakin paikoissa sujuu kuin leikiten, kun näkyvyys kaikkialle on estoton. Se, että takaluukku ei aukea avaimella tai ettei sähkölukot toimi moitteettomasti ei olluy tämän auton kanssa harmistus kun kaikki muu on täydellisen sopivaa minulle. Ainoa harmi on, että kaikki hyvä loppuu aikanaan. Voin rehellisesti sanoa vierittäneeni kyyneleen kun laitoin Ison Sinisen myyntiin. Sille ei arvatenkaan löytynyt ostajaa kun rehellisesti kerroin sen puuskuttavan ja nakuttavan ja vaihteetkin lakkasivat kunnolla pelittämästä viimeisillä metreillä. Nyt on siis Isolla Sinisellä viimeinen matka edessä.

Täydellinen koira-auto maastoon

On siis uuden auton mietintä edessä. Tuntuu vain, ettei Chryslerin jälkeen kelpaa mikään, tai ainakaan vastaavaa ei saa sillä rahalla minkä olen valmis autoon sijoittamaan. Tuntuu, että vaatimukseni ovat liian suuria jos haluan ison auton, jossa on ilmastointi ja kilometreja alle 300 000 mittarissa. Edullisesti. Sellainen millä ajaa taas muutaman vuoden ilman remonttihuolia. Mitään erikoisuuksia tai hienouksia en ole vailla, edes sileä pelti ei ole vaatimuslistalla. Tärkeintä on rentous ja huolettomuus. Voi tietenkin olla, että sanat rentous ja huolettomuus eivät mahdu samaan lauseeseen kun puhutaan iänvanhoista autoista. Farkkuja olen katsellut sillä silmällä, mutta niihinkään ei mahdu viittä koiraa (kolme häkkiä) ja ihmisiä tavaroineen. Toisaalta houkuttaisi palata taas astetta pienempään autoon. Mökillä jo virittelin keskustelua aiheesta Pieni Sininen kaupunkikuntoon.

 Ilman autoa olen kuin vapauteni menettänyt. Kaikenlaisia muita palloja saa olla jaloissa kiinni, kunhan minulla on auto millä kulkea. Toki on paljon perheitä missä pärjätään yhdellä autolla ja mekin pärjäämme sen puolesta, että kun toinen tulee aamulla töistä niin toinen lähtee samalla oven aukaisulla.  Nyt on myös ongelma mihin kaikki koirakamppeeni saan mahtumaan, kun olen tyhjentänyt Chryslerin kahteen otteeseen. Ensimmäisen kerran myyntiä varten ja nyt viimeistä matkaa ajatellen. Nyt työhuoneestani vie puolet lattiatilasta treenikamppeet. En olisi uskonut, että autostani löytyisi vielä tällä viimeisellä kerralla yhteensä viisi sateenvarjoa, neljä lumiharjaa, kaksi juuriharjaa ja vain kaksi naksua. Sitten siellä tietenkin löytyi lämpimiä ulkovaatteita kuten kaikki kaulahuivini ja kinttaani. Koiran vesikippoja oli äkkiä laskettuja ykdeksän. Nämä siis agilityesteiden ja muiden autoiluun liittyvien välttämättömyyksien lisäksi. Taidan tarvita seuraavaksi autoksi vähintään pakettiauton.