Nose Work- kurssilla

Meillä oli viime perjantaista sunnuntaihin hartaasti odotettu Nose Work- kurssi. Olimme saaneet meitä kouluttamaan oululaisen koira-alan yrittäjän. Perjantain luennolta minulta jäi muistiinpanot täyteen kysymysmerkkejä ja jouduin harmillisesti vielä lähtemään hieman etuajassa luennolta pois yövuoroon menon vuoksi. Lauantain koittaessa minulla ei siis ollut oikeastaan mitään käsitystä millä menetelmällä kouluttaisimme koiria, mutta onneksi sentään lopputulos ja kilpailusuoritukset olivat kirkkaana mielessä.

Aino valikoitui koekaniinikseni ja Armas lähti käytännön syistä mukaan lauantaina. Ensimmäisessä käytännön harjoituksessa koirat pääsivät kukin vuorollaan tutkimaan pahvilaatikoita, joissa oli nameja. Käsittääkseni harjoituksen ideana oli saada koirat hoksaamaan laatikoiden haistelemisen hyödyt. Aino oli kyllä asiassa mukana heti alussa, mutta se otti kovasti häiriötä toisista koirista, perään haukkuvasta Armaksesta ja sitä hiljaa ja intesiivisesti tuijottavista ihmisistä. Tulipa taas mieleen, miksi sitä pitäisi käydä yhteistreeneissä useammin kuin kerran kesässä. 

Ensimmäiseltä kierroksesta ei ole kunnon videota, mutta toisella kierroksella teimme käytönnössä samaa, eikä Aino enää ottanut häiriötä ihmisistä, vaan teki ainomaiseen tapaansa töitä kivasti. Toisen kierroksen ideana oli tehdä myös ongelmanratkaisua, jonka avulla näkee miten koira suhtautuu haasteisiin ja laatikoihin. Sitä, miten tätä ilmi tullutta tietoa koiran luonteesta käytetään koulutuksessa ei minulle selvinnyt. Jäin miettimään oliko tämä ongelmanratkaisu enemmän aktivoinninomaista, kuin nose workille lajina merkityksellistä. Jäin nimittäin siihen ymmärrykseen ettei koira ei saa tuhota radalla mitään vaan siististi haistella vastaan tulevia kohteita.

Laatikkoharjoitusten jälkeen tuotiin eukalyptyksen tuoksu mukaan harjoituksiin. Alkuun se oli metallirasiassa betonirinkulan sisällä ja päällä namikuppi mihin koiraa palkittiin. Seuraavassa vaiheessa siirryttiin hajupurkille, jonka päällä olevaan "hajupilveen" koiraa palkittiin sen ollessa kiinnostunut hajusta. Hajunlähdettä siirrettiin eri paikkoihin. Tämän jälkeen hajupurkki laitettiin pahvilaatikkoon, jonne palkattiin koiraa. Seuraavaksi hajutäppä laitettin pelkkään pahvilaatikkon. Pahvilaatikosta siirryttiin ns. sisäetsintöihin ja hajutäppää piiloteltiin sinne tänne ja koiran tuli etsiä se. Treenit kestivät kolmisen tuntia kerrallaan ja koiria oli seitsemän ryhmässä. Treenit olivat siis koirille rankat, mutta Aino jaksoi hyvin viimeiseen harjoitukseen asti. Toki kotona uni sitten maistui hyvin.

Tästä ja tästä pääsee katsomaan kaksi viimeistä sisäetsintää Ainon tekemänä. Onneksi löytyi kuvaaja kuin minun puhelimestani loppui virta.

Nyt kotona on tarkoitus alkaa treenaamaan ilmaisua. Haluan, että Aino ilmaisee hajun "kuonokosketuksella" ja nopealla maahanmenolla, siten ettei minulle jää mitään tulkinnanvaraa asiassa. Luennolla korostettiin koiran itsenäistä työskentelyä ja meidän mejäharjoitukset selkeästi tukivat Ainon työskentelyä näissä treeneissä. Vain muutamaan otteeseen se kysyi minulta ohjeita, mutta kun niitä ei tullut se teki omat viisaat ratkaisunsa hajun etsimisen suhteen. Koiran lukeminen on siis tässäkin lajissa ensiarvoisen tärkeää. Luennolla esitettyjä harjoitusvideoita katsottaessa pistin merkille miten koirien ei annettu ilmaista hajua loppuun, vaan ohjaavat vaikuttivat tekevän varsin nopeita tulkintoja siitä milloin haju on löytynyt. Minusta tämä soti koiran itsenäisen työskentelyn ajatusta vastaan, koska ohjaaja ei antanut ilmaisulle tilaa, vaan teki ilmeisiä tulkintoja keskeyttäen koiran työskentelyn. Toki korostettiin miten suoritusaika on lajissa tärkeää ja siksi ei ilmeisesti kannata jäädä liiaksi odottelemaan koiran omaa ilmaisua, jos näyttää että ohjaajalla on jonkilainen haju hajun paikasta..

Toinen, mikä jäi minua pohdituttamaan oli kiireisten koirien suoritukset. Tiedän, että Armas tulee olemana tässä lajissa yhtä kiireinen kuin mejäjäljelläkin. Jäljellä jarrutan sitä, kuten äitiänsäkin, jotta suoritus on hallitumpaa ja koira oikeasti keskittyy käyttämään nenäänsä. Kysyin tietenkin kouluttajan mielipidettä asiaan nose workissa lähinnä kilpailujen näkökulmasta, eli että onko jarruttaminen sallittua. Oman näkemykseni  ja kokemukseni mukaan koira, joka tekee liialla kiireellä töitä viuhtoo aluetta edestakaisin ja voi mennä hajun yli montakin kertaa ennen kuin pääsee siitä kiinni. Tässä menee turhaa aikaa. Mikäli samaa koiraa jarruttelisi alkuun ja opettaisi sen keskittymään järkevään töyskentelyyn pitäisi suorituksessa tulla tehokas ja nopea. Kouluttaja toi oman näkemyksensä asiaan, jonka mukaan en voisi olla varma jarruttaessani koiraa, etteikö se olisi jo menossa suoraan hajun lähteelle ja kuluttaisin näin arvokasta suoritusaikaa. Tätä jään siis nyt pohtimaan ja kokeilemaan käytännössä kun aloitan treenit myös Armaksen kanssa.

Tämän pienen kokemuksen ja lajista lukemisen perusteella innostuin kovasti, mutta myös totesin miten monta koulukuntaa myös tässä lajissa on kukkatippahattutädeistä työkoirakouluttajiin. Ainon kanssa aloitimme siis treenit nyt ehdollistumalla hajuun, mutta toinen suosittu tapa olisi aloittaa hajuerottelulla muutaman purkin avulla. Siihen, miten koiran tulee työskennellä ja miten paljon sitä ohjataan työskentelyn aikana näyttää myös olevan niin monta ajatusta kuin kouluttajaakin.

Harjoittelemisiin.

Ihanaa ja kamalaa

Silmääni meni roska kun fb heitti aikajanalleni tarkasteltavaksi yllä olevan muiston. Kuvani kirvoitti myös entisen pumiomistajan muistelemaan omalla seinällään rotuaan. Hänen lausahduksensa pumielämästä "ihanaa ja kamalaa" on hyvin kuvaava. Samana viikonloppuna kävin myös hyvää keskustelua aiheesta millainen pumin pitää olla ja millaisen kodin pumi ansaitsee. Sotken ne tässä nyt iloiseen ajatuksen virtaan näin yövuoron jälkeen.

Itse en hirveästi suosittele tai tyrkytä rotuani kenellekään, vaikka en mitään muuta rotua itselleni halua harrastukoiraksi ja arjen kaveriksi. Pyrin aina kertomaan rodusta faktaa ja omalta osaltani pitämään koirani edes jollain tavalla näkösällä, että ihmiset kiinnostuisivat ottamaan rodusta selvää. Koiraa etsivän pitää tarvita pumia, siis sen rotuyypillisiä ominaisuuksia, eikä tuota söpöä saksilla tehtyä ulkonäköä. Pumi taas tarvitsee ihmistä, jotka pitää sen puuhakkaana ja tarpeellisena ollen jämäkkä ja reilu koiralleen. 

Ideaalia olisi, että harrastavia koteja löytyisi entistä enemmän, sillä pumissa on potentiaalia huipulle enemmän kuin monessa muussa kisakentillä näkyvässä rodussa, jo pelkästään sen fyysisten ominaisuuksien puolesta. Pumi ei kuitenkaan sovi ihan jokaiselle ohjaajalle, ei ainakaan niille jotka haluavat perinteisen nöyrää paimenkoiraa tai arjessa hajutonta ja mautonsa kivan helppoa koiraa. Pumissa kun saa paimenkoiran kaikki hyvät puolet, mutta pumi myös itse asettaa haasteita ohjaajalleen terrierityyppisellä paimenkoiran luonteellaan.

Minun ideaalipumini on juurikin intohimoinen ja päämäärätietoisesti työmyyrä, joka ei hösellä tarpeettomia vaan on aika-paikka-tehtävä-orientoitunut ja kykyneen tekemään myös omia ratkaisuja eli ei kaikkeen kysele omistajaltaan apua. Kierroksia saa ja pitääkin tulla, mutta ohjaajan tehtävä on niitä säädellä ettei koira kuormitu liikaa. Silloin kun töitä ei tehdä, niin pumin pitää kyetä olemaan rauhassa. Omia koiriani ei juurikaan kotona huomaa silloin kun niillä on ollut tarpeeksi aktiviteettiä. Monella ihmisellä on kuitenkin pumista kuva rasittavana räksyttäjänä, joka terrorisoi ympäristöään. Nuo ovat valitettavasti useinkin niitä yksilöitä, jotka eivät saa elämältään sitä mitä pumi ansaitsee, eli tekemistä ja tarpeellisena oloa. Omistani huomasi kyllä viiden yövuoron jälkeen, jos eivät olleet päässeet kunnolla purkamaan itseään tekemisen kautta. Siinä alkoi Armasta kiinnostaa ohi ajavat autot ja Ainolla tuli kiusaus roikkua farkun puntissa ihan vaikka vain varkain.

Sitä, että voiko ainoastaan aktiivinen kisaava koti tehdä pumista onnellisen en pysty allekirjoittamaan yksiselitteisesti, vaan toteamaan sen mitä koirani kertovat minulle. Usva on koiristani se, joka on aina saanut eniten mahdollisuuksia valita ja päättää mitä tekee elämällään. Osittain siksi, ettei se ole antanut ihmisten liikaa hallita itseään. Mökillä, jos Usvalla oli vaihtoehtona treenata minun kanssa agia tai lähteä kalastamaan, kävelylle, metsästämään tai avustamaan kivien kaivamista pihamaalta, niin se aina valitsi nuo arkiset tekemiset agilityn sijaan, vaikka sitten kesken treenin. Tämä siitäkin huolimatta se on oli ja on edelleen intohimoisen kiihkeä agilitykoira. Kaupungissa taas se valitsi aina treenit ennen mitään muuta ja vielä vanhanakaan se ei missään nimessä suostunut jäämään pois matkasta, jos oli edes pieni mahdollisuus siihen että olen lähdössä treeneihin.

Kuvaan ja Mimmin syntymäpäivään palatakseni niin, Mimmiin kiteytyy kaikki se, mihin pumissa rakastuin. Viikonlopun Nose Work -kurssilla Aino vain vahvisti ajatustani siitä, että minulla juurikin se rotu minkä minä tarvitsen. Mimmi oli järkevä koira ja se teki tarvittaessa hommia joka solullaan antaen itsestään kaiken, mutta sillä oli myös oma tahto. Mimmi jos kuka osasi piinata minut hulluuden partaalle niin halutessaan. Toivottavasti jokainen saa kokea puminsa kanssa kaikki nuo ihanuudet ja kamaluudet pilke silmäkulmassa.