Luukku nro: 21

Vuosien varrella on tullut kokeiltua eri koiriin liittyviä harrastuslajeja ja pohdiskelin aikanikuluksi mikä onkaan minulle mielekkäin harrastus loppujen lopuksi. Toki koiran ominaisuudet aina ratkaisevat sen, mitä kulloinkin niiden kanssa treenaan, mutta taustalla on myös omat mieltymykseni. Koirarotua miettiessä minulla oli alusta asti kirkkaana ajatuksena, että haluan harrastaa koiran kanssa kaikkea mahdollista. Tämä osaksi sinetöi roduksi pumin, ja on iso syy siihen miksi rotu ei ole vuosien varrella vaihtunut mihinkään. Pumista kun on kaikkeen mahdolliseen.

Toko oli ensimmäinen virallinen laji mihin tutustuin. Toko oli tuolloin käyttökoirien koulutustarjontapaletissa luonnollinen valinta perustottelevaisuuden jälkeen. Muistan kerran perustottisryhmään mennessä uuden kouluttajan kysyneen kuka haluaa kisata tokossa. Nostin käteni tietämättä edes kunnolla mihin olin menossa. Nyt tokoiluvuosia on kertynyt seitsemäntoista. Yhdenkään koiran kanssa en ole vielä päässyt kokeeseen asti, vaikka ensimmäiselle, eli Mimmille ehdin kouluttaa alokasluokan liikkeet ja osan avonkin. Tokosäännöt ovat muuttuneet moneen kertaan vuosien kuluessa. Vakaasti olen kuitenkin päättänyt, että tämän seuraavan sääntömuutoksen jälkeen käyn kilpailemassa.

Tokossa minun heikkouteni oli alkuun kamala kisajännitys enkä sen vuoksi uskaltanut ikinä Mimmin kanssa ikinä uskaltautunut kisaamaan. Sitten vaihtui treenikoiraksi Usva. Sen kanssa tein jonkin verran alon liikkeitä. Ongelmaksi muodostui kuitenkin junnaaminen liikkeiden opettelussa. En siis päässyt edistymään kun en osannut hyödyntää koiran ominaisuuksia, eli sitä miten lisätä vaikeutta ja vaativuutta samalla pitäen koiran motivaation huipussaan. Hautasin kisahaaveet ja keskityin Usvan kanssa lajeihin joissa sillä oli luontaisia lahjoja, siis joissa se työskentelee pääsääntöisesti itselleen. Nupun kanssa aloitinkin liikkeiden opettamisen EVL:stä ja tällä vauhdilla kisojen korkkaamiseen menee tovi. Nuppu on kyllä innokas ja kuuliainen oppilas. Ainon ja Armaksen kanssa otin sitten erilaisen lähestyminen lajiin ja niiden kanssa tuntuu että kisaaminen on oikeasti mahdollista.

Kouluttajia meillä on ollut vuosien varrella monenlaisia, siitä ensimmäisestä, joka ilmestyi kentälle vain muutaman kerran sellaisiin jotka elävät lajille ja ovat todella taitavia sekä kouluttamaan että kisaamaan omalla koirallaan. Toko on kuin pitkä matematiikka lukiossa, sen eteen pitää haluta nähdä vaivaa. Meiltä se ei ainakaaan onnistu ikään kuin vasemmalla kädellä sinnepäin huitoen.

Agilityn aloitin Mimmin kanssa vuonna 1998. Tuolloin alkeiskurssi koostui puoliksi perustottelevaisuudesta ja puoliki esteiden suorittamisesta. Alkeiskurssi meni hyvin siihen asti kunnes koira piti päästää irti. Sitten olikin hauskaa enää vain koiralla. Meidät laitettiin samaan ryhmään muiden toivottomien tapausten kanssa ja kouluttajat olivat huonosti motivoituneita auttaman ryhmäläisiä. Tai heillä ei vain ollut tarvittavaa tietoa ja taitoa viedä koiranohjaajia eteenpäin. Arvata saattaa, että kato kävi ryhmän sisällä. Minä kuitenkin sisuunnuin sen verran, että päätin laittaa koiran ns. ruotuun. Samalla tuli korjattua koiran paukkuarkuus. Mimmin kanssa päästiin kisaamaan vuonna 2000. Ensimmäiset vuodet meni koiran pelleillessä radalla, sen jälkeen Mimmi sai lihasperäisen trauman selkäänsä. Tuolloin ei vain puhuttu lihasjutuista ja kisasin kipeällä koiralla tietämättä miksi hypyt eivät kulje. Tiedon lisäännyttyä saatiin koira kuntoon, mutta kipumuistikuvia sillä silti jäi hyppäämisesta. Mimmin kanssa oli mukava kisata loppuun asti. Se oli ihanan "oikukas", mutta samalla myös taitava ja helppo ohjattava. Usvalla oli lajiin lahjoja ja radalla se oli tulta ja tappuraa. Pahaksi onneksi minulta vain meni ensin nilkka leikkauskuntoon ja sitten selkä. Lainaohjaajan kanssa loppui kaikki kesken Usvan loukattua itsensä. Nupun kanssa agility on kesken ja Ainon ja Armaksen kanssa ihan aluillaan.

Vuonna 2000 aloin itse kouluttamana lajissa ja lopetin sen 2009 oman motivaation loppuessa. Olen aina tykännyt ongelmakoirista ja saan itselleni eniten niiden kanssa työskentelystä ja tämä pätee myös agilityssä. Motivaatiotani kouluttajana söivät ongelmattomat minikoirat, joiden kohdalla koin että en saanut annettua niille mitään. Tietyssä mielessä kritisoin agilityssä sitä, jos kouluttajat vaativat saada valita ketä kouluttavat, mutta toisaalta ymmärrän heitä hyvin. Kaikki perustuu vapaaehtoisuuteen ja sitä antamisen iloa syö motivaation ja oman innostuksen puute. Jokainen kouluttaja tykkää erilaisista koirakoista tai roduista.

Olin siis käytännössä pois aktiivisesta agilitymaailmasta, eli ryhmässä treenaamisesta ja kisaamisesta, pari vuotta. Siinä ajassa laji muuttui kovasti. Nyt olen taas viimeiset pari vuotta roikkunut ryhmässä ja yrittänyt saada kiinni kaikista uusista tuulista. Viimeksi kisasin vuonna 2012. Paljon täytyy tehdä itseni kanssa töitä, ennen kuin lähden taas kisaamaan. Sitä kohti kuitenkin koko ajan mennään. Agility on ollut siitä mukava laji, että sitä on voinut tehdä koko ajan omassa tahdissa. Nupun kanssa, kun se on nopeasti kiihtyvä, päätin opettaa ensin tekniikan matalassa vireessä. Toimi hyvin. Armaksen kanssa olen samassa tilanteessa. Koira on superlahjakas, mutta kuuma. Aino tykkää tehdä ja osaakin jotan, mutta sillä ei ole veljensä tappomeininkä esteillä. Armas ahmii agilityä siinä missä Aino tekee sievää työtä syömäpuikoilla.

Oman loukkaantumisen jälkeen ymmärsin paremmin kipeitä agilitykoiria. Tein agia kipsi jalassa ja se ei paljoa hidastanut juoksemista, mutta selän mentyä opin varomaan ohjaamisessa tiettyjä liikeratoja. Rentous ja notkeus katosivat jonnekin, kun piti varoa milloin käy niin kipeää että jalat lähtevät alta. Agilitystä katosi se liikkumisen riemu ja jäi jäljelle jäi vain koiran kanssa yhdessä tekemisen ilo.

Peltojäljellä

Pk- ja pepa/peko tulivat kuvioihin vähän eri aikoina. Meillä oli kerhossa minun mukaantulon alkuvuosina suuren hajaannuksen aikakausi eli pk-toiminta irrottautui omaksi kerhokseen. Muistan kaverin houkutelleen minut agikentälle pepa treeneihin. Mimmin kanssa kävimme muutaman kerran tekemässä hakua pepatreeneissä, ainakin luulen sen olleen sitä. Myöhemmin kävin hakukurssin Usvan kanssa ja treenasimme hetken ryhmässä. Vuonna 2003 alkoi ystäväni elvyttämään kerhon pk-toimitaa ja suuntasin innolla Usvan kanssa mukaan. Vauhti oli ihan mieletön, tuntui kuin olisimme treenanneet jatkuvasti. Usva oli jäljen puolesta kisakuntoinen, mutta tottelevaisuus tökki, lisäksi siitä tuli erinäisten tapahtumien jälkeen paukkuarka. Mimmin arkuus oli toisenlaista ja se säilytti toimintakykynsä, eli se oli helppo kouluttaa pois. Usvan arkuus lamaannutti koiran ja se sulki minut kokonaan niissä tilanteissa ulkopuolelle. En siis saanut vietyä sitä enää samaa läpi kuin Mimmin, koska paukkuarkuutta olisi pitänyt lähestyä siedättämisen kautta. Sopivasti ongelman ilmaannuttua pumeilta lähti myös pk-kisaoikeudet. Pk-lajia harrastin sitten kokeden järjestämisen muodossa. Edelleen jos minulle ehdotetaan pk-kokeiden pitoa niin innostun heti mukaan. Pk-harrastuksessani oli parasta meidän treeniporukka, joka hioitui hyvin yhteen. Samanlaista ryhmähenkeä ja toisten koirien eteen työnskentelyä en ole kohdannut muissa lajeissa. Pelastuskoirajuttuja treenasin myös, mutta totesin sitten että olimme koirani kanssa sopimattomia lajiin. En kokenut olevani tarpeeksi humaani sitoutuakseni treeneihin ajatuksena tuntemattomien ihmisten pelastaminen vapaa-ajalla ja Nuppu nyt ei muuten vain tykännyt silloin ihmisistä.

Vinttikoirien viehejuoksutreenit olivat mukavaa ajanvietettä ilman kisaamisen painetta. Pari kesää jaksoin kulkea treeneissä, mutta vinttikoirien karistessa pois joukosta homma alkoi hiipua. Joissain tilanteissa pumeilla oli enemmän mielenkiintoa jahdata vanhaa tiskipyyhettä kuin vinttikoirilla.

Mejä oli luonnollinen valinta ihmiselle, joka rakastaa koiran kanssa jäljestämistä. Erityisesti siinä vaiheessa kun ovet pk-kokeisiin sulkeutuivat ja mejäkokeisiin ne avautuivat. Monessa muussa lajissa minulla on ollut iso kynnys lähteä kisaaman, mutta mejäkokeisiin ilmoittauduin toisen treenikerran jälkeen. Sanotaan, että koiralla joko on tai ei ole lahjoja lajiin. Nupulla niitä lahjoja on, ja niin näyttää lapsillaankin olevan. Mimmin kanssa en ehtinyt tutustua lajiin ja Usva nyt jäljestää mitä tahansa mitä sen käskee jäljestää. Usva olisi nyt vanhoilla päivillä ollut koekuntoinen kuulon mentyä niin huonoksi, ettei se enää kuule laukauksia. Nupun kanssa on tavoitteet korkealla ja luulen, että mejästä tulee myös Armaksen päälaji. Aino treenaa myös mejää tavoitteellisesti, mutta koepaikkojen ollessa tiukassa, koen viisaammaksi ensin kisata yksi koira kerralla niin pitkälle kuin mahdollista. Mejä on ohjaajalta paljon vaativa laji ja minulla on ensi kesää ajatellen kova kunnonkohotus edessä. Sen lisäksi täytyy viimein opetella suunnistamaan.

Rally-toko on näitä ns. uuden sukupolven harrastuslajeja ja se tarjoaa minulle mielekästä vaihtelua treeneihin. Tavoitteena olisi päästä Nupun kanssa kisaamaan ensi kesän aikana. Saa nähdä toteutuuko. Nuppu tykkää lajista kovasti ja minulla ei ole mitään kynnystä lähteä kisaamaan. Haluan vain ensin kouluttaa koiran varmasti koekuntoiseksi. Liian monesti on tullut lähdettyä keskeneräisellä koiralla koitoksiin.

Paimennus on myös lähellä sydäntäni, mutta lampaille olemme päässeet harmillisen harvoin. Takana on muutama leiri Kuttukuussa ja satunnaisia paimennuskertoja Kiimingissä. Tulevana kesänä on taas tarkoitus aktivoitua asiassa. Aloittelevana kasvattajana koen tärkeänä säilyttää pumien paimenvietin ja sen vuoksi koen tärkeänä nähdä miten nämä ominaisuudet näkyvät omissa koirissani.

Koiranäyttelyt ovat varmaan tilastollisesti minun ns. pääharrastus, meillä taitaa olla koiranetissä eniten näyttelykäyntejä ja ajallisesti käytän eniten aikaani koiranäyttelyiden järjestelyhommissa. Koiranäyttelyissä on mukava käydä silloin kun sattuu kohdalle tuomari, joka näkee ja kertoo koiran hyvät ja huonot puolet. Silloin tuntee saaneensa rahoilleen vastinetta, oli se palkintosija mikä tahansa. Näyttelyt ovat minulle sosiaalisesti tärkeitä tapahtumia olin sitten järjestämässä niitä tai osallistumassa. Toki menestys aina lämmittää mieltä.

Summa summarum.. Mikä tekee joistain lajeista minulle tärkeimpiä ja miksi? Koen, että paimennuksessa ja mejässä koira on kaikista eniten omillaan ja näyttää oikeasti sen mihin siitä on paineen edessä. Muissa lajeissa koen, että on enemmän kyse siitä kuinka taitava kouluttaja on, ei niinkään siitä millainen koira on ominaisuuksiltaan. Toki hyvän koiran kanssa voi päästä helpommalla kuin ns. huonommilla ominaisuuksilla varustetun kanssa. Toisaalta huono kouluttaja pilaa koiran kuin koiran. Paimennuksessa ja mejässä olen kuitenkin oppinut kaikista eniten omista ja sekä muiden koirista. Sosiaalisesti taas saan eniten irti pk-harrastuksesta ja koiranäyttelyitä, eli kokeiden ja näyttelyiden järjestämisestä.