Miten vuosi 2020 meni?

Kirjoitin vuoden vaihtuessa alla olevan fb-postauksen, joka hyvin kuvaa päällimmäisiä ajatuksiani menneestä vuodesta. Toki mukaan mahtui paljon muitakin asioita, hyviä sekä vähemmän hyviä, mutta positiivisen kautta mennään edelleenkin.

Muita mukavia juttuja vuodelle oli kirjoitukseni julkaiseminen Palveluskoiraliiton lehdessä...

..sekä onnistuneet tapahtumat, joita oli mukava olla järjestämässä ja osallistumassa. Unohtamatta kaikkia kivoja reissuja Mikan, äitini ja ystävien kanssa. Alla kuvia sekalaisessa järjestyksessä meidän vuodesta.

 

Pumien kevätkokous Iissä ja nose work treenit

Kesäkuinen Norjan reissu Lofooteille

Rovaniemen mätsäri iiläisten ystävien kanssa

Pumipäivillä ihanien pumien ja ihmisten kanssa

Lonkkakuvaretki Pelloon ypäjäläisten ystävien kanssa 

sekä Pulmu hyvät terveystulokset

Mökkeilyä

Etäluentoja

Kesäillan pelihetkiä

Scandic-kiertue Pulmun kanssa kesällä

Ystävän aapiskukon tapaaminen

Lisää pelihetkiä Mikan kanssa

Ensilumi mökillä ja kesärenkailla kotiin hengissä

Itsensä haastamista

                                                                                

Sadonkorjuumarkkinoilla

Mätsärin järjestäminen Iissä

 

Pumien poikapäivät Lempäälässä ja kaikki upeat urokset!

                                                                                    

Suvannon retki ja Pulmun velipuolen tapaaminen

                                                                                    

Omalla pihalla oleskelu

Mikäli vuodesta 2021 tulee vähintääkin yhtä hyvä, niin olen kiitollinen. Toki voisin murehtiä kaikkia peruuntuneita tapahtumia ja koulutuksia, mutta vuosi 2020 oli oikein hyvä näinkin. Mitään oikeasti tärkeää ei jäänyt tekemättä tai kokematta. Terveenäkin pysyttiin. 

Lofootit - Sinne ja takaisin

Tämän kesän reissutavoite oli päästä käymään Norjassa Lofoottien saarilla. Näin muutama vuosi sitten videon Haukland Beachiltä ja se jäi kummittelemaan mieleeni sitkeästi. Sopivan sauman tultua ja Norjan ja Suomen välisen raja uudelleen avauduttua juhannuksen jälkeen päätimme lähteä reissuun. Matkustusmukavuuden vuoksi päädyimme ottamaan vain kaksi koirista mukaan, joten tällä kertaa oli Armaksen vuoro jäädä hoitoon äidilleni. Armaksella ei ollut kyllä yhtään huono tuuri, sillä se pääsi heti mökkeilemään. 

Ylitimme rajan Kilpisjärvellä ja raja-aseman jälkeen norjalaiset poliisit toivottivat meidät tervetulleiksi varmistaen ettemme olleet ruotsalaisia. Yövyimme mennessä Kilpisjärvellä tutussa hirsirivitalossa. Norjan puolelta, eli lofooteilta olin varannut meille Vestvågøyasta läheltä Leknesiä pienen vierasmajan, jossa yövyimm kaksi yötä. Palatessa yövuomme taas Kilpisjärvellä, vaikka kuskilla olisi ollut energiaa jatkaa kotiin asti. Joskus on kiva olla reissussa vähemmällä urheiluhengellä.

Pohjois-Norjan maisemat eivät ikinä petä. Heti Kilpisjärven jälkeen maisema muuttuu ja Lofooteille saapuessa tuntui rakennuksia katsellessa kuin olisi jossain etelämpänä matkoilla. Sää suosi minua ollen koko reissun enemmän ja vähemmän  +16 astetta ja suhteellisen tuulista. Mies vaikutti välillä palelevan. Yllättävää Lofooteissa oli se ettei siitä ollut tullut vielä niin sanottua turistirysää, vaikka siellä turisteja riittää. Tuntui kuin kaikki pikkukylät vain olisivat eläneet omaa elämäänsä turisteista piittaamatta. Verrokkina minulla oli Nordkapp, jossa markkinamiehet olivat jo keksineet matkailijoiden hyödyntämisen. Huomion arvoista oli myös se, ettei sääskiä ja mäkäriä ollut juuri lainkaan Norjan puolella. Raja ylitettyä verenimijöitä alkoi heti liiskaantua auton tuulilasiin ilma sakeana.

Koirien kanssa oli helppo liikkua ja niihin suhtauduttiin ystävällisesti. Kiinni ne toki täytyi pitää, koska irtonaisia lampaita saattoi tulla missä vain vastaan. Hieman huvitti, että Pulmun piti lähteä Norjaan asti että pääsi näkemään ensimmäiset lampaansa. Paikallisia koiria, tai norjalaisten omia rotuja, en onnistunut juurikaan bongaamaan, ainoastaan bordercollieita näkyi muutama keulimassa remmien nokissa. Reissun ainoana huonona puolena oli Pulmun ja Ainon jostain nappaama vatsatauti, jota Pulmu poti nelisen päivää ja Aino puolitoista. Minulla koirat ovat äärimmäisen harvoin ripulissa, joten en ollut osannut varautua asiaan varusteita pakatessa. Onneksi perinteinen kana-riisi auttoi Canikurin puutteessa.

Kaikkiaan autossa tuli reissun aikana istuttua reilut 2000 kilometriä ja palatessa voin kertoa nukkuneeni liki koko Kilpisjärvi-Rovaniemi välin, välillä vain vastaten asianmukaisen fiksusti kuskin keskustelunavauksiin. Lofootit oli kaikkiaan kiva kokemus, mutta silti mieli vetää edelleen jäämeren rannalle, eli toivottavasti pääsen seuraavaksi käymään Vuoreijassa. Koirien kanssa tietenkin.

Tromssa KV koiranäyttely 26.5.

Meidän kahden yön retki Kilpisjärvelle ja Tromssan koiranäyttelyyn meni kuin käsikirjoituksesta vrt. Tampreen näyttelyretki. Mökki oli juuri sellainen kuin mitä luvattiin ja kaikki sujui mukavasti. Sukkiakin oli lähtiessä ja palatessa sama määrä.

 Pumeja näyttelyyn oli ilmoitettu kolme ja näistä kaksi oli meidän Armas ja Pulmu. Mika meni Armaksen kanssa ensimmäistä kertaa kehään ja esitti sen hienosti rotunsa parhaaksi kaikilla herkuilla. Tuomari Godelieve De Wit-Bazelmans oli todella miellyttävä ja tutki kaikki koirat tarkasti. Hän jopa mittasi koirat ja sai ihan oikeat lukemat. Armas oli 2-3 cm korkeampi mitä rotumääritelmä sallisi, mutta tuomari ei antanut sen häiritä. Armas oli hiema tuhdimmassa kunnossa, mitä normaalisti tykkään sitä pitää ja tämä hieman masensi minua kun trimmasin sitä kehään. Ilmeisesti tästä syystä rintakehän syvyys oli nyt riittävä..toki koira on kovasti muutenkin miehistynyt taas viimeisen vuoden aikana. Armaksesta tuli tällä reissulla sekä Norjan että vanhanmallinen Pohjoismaiden muotovalio!

Suomeksi arvostelu kuuluu kutakuinkin näin: 6-vuotias, erinomainen tyyppi, iso uros, hyvät mittasuhteet, hyvän muotoinen pää, hyvin kannetut korvat, hyvät silmät, oikeanlainen purenta, tasapainoisesti kulmautunut, hyvä rintakehän syvyys. Hyvä stands (?)  turkki, hyvälaatuinen. Säännölliset liikkeet"

Ttuomari mittasi myös Pulmun kyynärmitalla ja totesi sen olevan korkea, mutta ei liian korkea. Kolmas pumi oli sitten puolestaan hyvin pieni ja tuomari naureskelikin hyväntahtoisesti  Pulmun ja kehäkumppanin kokoeroa. Pulmu sai ansaitusti Erinomaisen ilman sa/ck:ta, koska se on todellakin vielä kesken. Turkki on tällä hetkellä hyvinkin vaiheessa. Arvostelu oli mukavaa luettavaa. Pulmu tällä kertaa näytti liikkeet. Alkuun se malttoi tarjota minulla seisomista todella hyvin. Tuomaria se ei tällä kertaa ujostellut yhtään vaan häntää heilutellen antoi tutkia itseään. Vasta siirryttäessä liikkeissä tuomaripöydän eteen seisoskelemaan Pulmu päätti näyttää miten käy kun pientä pumia turhauttaa pistäen pienen Pulmu Shown päälle, välillä seisoen hienosti ja välillä yrittäen taistella minun takkini hihasta. Edellen tuomaria nauratti..minua melkein.

" 18 kuukautta. Iso tyttö. Hyvät mittasuhteet. Hyvä pää. Erinomaisesti kannetut korvat. Tummat silmät. Hyvät kuono-kallo mittasuhteet. Hyvä purenta. Hyvin kulmautunut edestä, voimaakkaamin takaa. Säännölliset liikkeet. Temperamentikas. Turkki edelleen hieman pehmeä."

Tällä kertaa molempien koirien kohdalla esittämisen yksi tavoite täyttyi: molemmat esitettiin vapaasti seisoen ilman asettelua!

Unohtumattomia elämyksiä

Teimme viiden akan ja yhden pumipojan voimin perinteisen etelän reissun autolla. Starttasimme perjantaina 3.5 iltapäivällä liikkeelle. Ajatus oli lähteä ajamaan aamusta, mutta kävin aamuyöstä viemästä Mikan lentokentälle Wienin reissulle. Kotiin päästyäni klo 04.00 jälkeen totesin että ei auta kuin yrittää nukkua vielä hetki ennen rattiin uudelleen hyppäämistä. Aamusta kävin klo 07.00 vaihtamassa juuri vaihtamani kesärenkaat takaisin talvirenkaiksi. Tässä kohtaa yöihmisenä olin jo niin väsynyt ettei auttanut kuin antaa periksi ja palata nukkumaan puolille päivin. Se siitä klo 10.00 starttaamisesta reissuun. Kävin hakeassa äitini ja Nupun meille herättyäni. 

Siinä sitten taloa laittaessani lähtökuntoon huomasin yhden sukkani puuttuvan pyykkitelineeltä. Olin varma, että sukkani oli ollut parillinen vielä edellisenä iltana. Moni ystävistäni tietääkin miten tarkka olen nykyään sukkieni kanssa, sillä Pulmu on ottanut tehtäväkseen niiden nielemiseen kokonaisena. Minulla, entisellä sukkien ripottelijalla, on nykyään hyvin tarkka seuranta sille missä mikäkin sukkapari kulloinkin on menossa. Ennen sukan katoamista Ainolla ja Pulmulla oli ollut epäilyttävän hauskat "ota kiinni jos saat" leikit apukeittiön ja olohuoneen sohvan väliä ravaten. Mika ei tunnustanut vieneensä minun sukkaa reissukamppeidensa mukana vaikka kuulustelinkin häntä puhelimitse, pesukone tarkistettiin useaan otteeseen, kahden naisen voimin, samoin kuin tyhjä pyykkikori. Päädyin eläinlääkärin suosituksesta oksennuttamaan Pulmun, koska tässä vaihessaa olin 90 prosenttisesti varma, että sukka oli syöty. No, sukkaa ei löytynyt ja lähdimme äitini kanssa liikkeelle sydämistyneen Pulmun ja muun pumi lauman kanssa.  Sydän tuntui yhtä kadonnutta sukkaa raskaammalta ja koko reissun seurasin Pulmun vointia miettien mihin mustaan aukkoon sukka oli voinut joutua. Valitettavasti se, että Pulmu ei oksentanut sukkaa ei vielä todistanut, sitä ettei se ollut varmuudella sitä syönyt.

Onneksi muuten vaihdoin talvirenkaat takasin alle, sillä muuten reissu olisi hyvinkin loppunut Oulun jälkeen rekan alle. Sää oli nimittäin ihan hirveä rännän sekä lumen vuoksi. Jossain ennen Vaskikelloa edellä ajanut auto päätti tehdä äkkijarrutuksen, koska vastaan tuli ampulanssi omalla kaistallaan valot päällä. Siinä oli tekeminen, että pysyin tien päällä enkä ajautunut vastaan tulevan rekan tai sen mainitun ambulanssin eteen. Takana ajanut auto onneksi vetäisi itsensä tienpenkkaan eikä meidän perään. Olisi voinut hieman sylettää jos olisi taas ollut auton perä rutussa. Nyt vain syletti huonohermoiset kuskit noin yleisellä tasolla. Loppumatka sujui kuitenkin suhteellisen hyvin, vaikka ilma oli sakeana lumesta Jyväskylään asti ja näkymä välillä hyvinkin olematonta.

Tampereelle saavuimme klo 03.00 aikaan ja löysimme hotellimme helposti. Sain lopulta nukuttua pari tuntia ennen lauantain Nord näyttelyyn valmistautumista. Pulmun trimmi oli jäänyt työvuorojen ja perjantain aamun jalkoihin ja minun oli tehtävä se nopeasti hotellihuoneen peilipyödällä ennen näyttelypaikalle lähtöä. Kerrankin hotellin vessassa oli loistava valo!

Kuva: Senni Mulari

Tampereelle olin ilmoittanut kehään vain Pulmun ja muut koirat jäivät äitini kanssa jatkamaan unia hotellihuoneeseen. Pulmu tuntui olevan liki yhtä väsynyt kuin minäkin. Kehässä se esiintyi hienosti kasvattajan esittämänä yksilöarvosteluissa. Pulmu hieman arasteli tuomaria ja lopussa näytti ikävöivän minua. Esitin itse sen pn-kehässä ja kasvattajaluokassa. Tällä kertaa Pulmu liikkui kanssani sievästi ilman mitään ylimääräisä huvituksia. Olin hyvin luottavainen sunnuntaita ajatellen.

Kuva: Senni Mulari

Sunnuntai ja KV näyttely koitti paremmin nukutun yön jälkeen ja Pulmukin oli hyvin levänneen oloinen. Kehässä  Pulmulla riitti virtaa niin paljon, ettei liikkeitä pystytty näyttämään. Tuomaria nauratti ja kertoi tykkäävänsä kovasti koirasta ja sen energiasta. Niin minäkin.. Toki toivoisin että näyttelykehässä saisin sitä hieman paremmin padottua. Pulmu pisti siis taas kerran hösseliksi ja pylly pystyssä repi näyttelyremmiä päristen liki uskottavasti. Lopetti toki seisottamista varten, mutta liikkeet jäivät esittelemättä. EVA ei onneksi kauheasti masenna, vaan reippaasti taas jatkamme treenaamista seuraavaan koitokseen. Molempien päivien arvostelut olivat hyvät ja antavat uskoa tulevaan. Koirasta ei kauheasti keksitty vikaa, kunhan nyt saan sille kehään vähemmän leikkiä ja enemmän tasaista ravia. Kiitän kuitenkin onneani, sillä jos koiralla ei olisi yhtään kivaa kehässä, niin sen ongelman ratkominen olisi hankalampaa kuin tämän mikä meillä on. Nyt pitää lähinnä keksiä miten saamme bileet pystyyn vasta kehässä käymisen jälkeen.

Näyttelyn jälkeen pakkasimme auton ja jatkoimme Järvenpäähän tätini ja hänen miehensä luokse. Varaamani hotellihuone oli lupailtu olevan  rivitalokaksio peruskeittiön varustuksella. Yllätys oli melkoinen kun taas puolen yön aikaan könysimme majapaikkaamme. Kaksio olikin yksiö. Pinnat olivat alkuperäistä 80-lukua, mikä ei sinänsä minua haitannut, mutta epäsiisteys, peukalonpään kokoisten hämäkkien asuttama ja verkottama keittiön lavuaari sekä hyönteismyrkkyjauheet pitkin lattiaa listojen reunoilla pisti ahdistamaan. Harvoin joutuu ensimmäisenä alkamaan siivoamaan lattioita hotelliin mennessä. Sitä mukaa kun huoneisto paljasti muitakin yllätyksiään kirjoittelin reklamaatiota aamua varten vastaanottoon.  Meidän saapuessa vastaanotto oli siis ollut jo kiinni, joten en pystynyt heti suoraan kertomaan epäkohdista. Sängyt olivat kuitenkin hyvät ja kuten äitini vastaanoton henkilölle antoi aamulla kiitosta niin "lakanat olivat puhtaat". 

Aamulla meidät otti siis vastaan ystävällinen henkilökunta, jotka pahoittelivat virhettä. Meidät ohjattiin päärakennuksen puolelle liki sviitin tasoiseen hotellihuoneistoon. Huomattava parannus asumisessa siis! Siinä hetken istuimme ja puistelimme edellisen yön yllätyksiä pois mielestä. Yhtäkkiä säikähdin kun koirat palasivat jalkoihini tutkimusretkeltään. Kolme neljästä pumista oli täynnä valkoista jauhetta ja hilsemäisiä laattoja. Meillä koirat nuuhaavat hotellihuoneessa alkuun joka nurkat ja testaavat sängyt ensin päältä ja sitten alta. Meistä ei silti voinut kumpikaan voinut käsittää miksi koirat näyttivät yhtäkkiä tältä:

Lattiat olivat myös täynnä valkoista jauhetta ja "hilselaattoja". Äitini tajusi kurkistaa sänkyjen alle ja kävi ilmi, että kaikki huoneen kolme vuodetta olivat pohjasta lahoja, eli niiden juosia suovaat kuitukankaat olivat haprastuneet ja jäivät kiinni koirien selkäkarvoihin. Sotku sekä koirien turkeissa ja pitkin lattioita olisi voinut näyttelyaamuna itkettää, mutta nyt ei voinut enää kuin nauraa tilannetta.

 

Kirjoitin hotellin vastaanottoon pikaisen sähköpostin kuvien kera ja pyysin imuria. Saimmekin sitten kylään hotellin johtajan ja kiinteistönhoitajan, jotka molemmat äimistelivät sänkyjen alusia. Meidän käydessä tätini kirppiksellä oli huone siivottu ja hotellin väki oli ehdotuksestani vetänyt elmukelmua sänkyjen jalkoihin ettei koirat enää mönkisi niiden alla. Myöhemmin meille kerrottiin että liki kaikki hotellin saman merkkiset sängyt olivat samanlaisessa kunnossa, mutta niiden valuvika paljastui vasta nyt respan henkilöä lainaten "..koska meillä ei ole ennen asiakkaat käyneet sänkyjen alla..". Luulen, että meidän vierailu jää heille mieleen. Hotelli oli kyllä muuten loistava koirien kanssa, henkilökunta mukavaa, huone kaunis ja aamiainen loistava. Hotelli lupasi "Unohtumattomia elämyksiä" ja täytyy sanoa, että sen me saimmekin hyvien naurujen lisäksi.

Järvenpäässän reissu oli hyvin kiireinen ja täynnä menoa ja ajoa milloin minnekin. Tätini luona sattui reissun kolmas tai neljäs sykkeen nostanut sattumus. Minun piti tyhjätä auto koirahäkeistä, jotta saisin ihmisiä kahta enemmän kyytiin kyläreissua varten. Laitoin sitten pumit äitini kanssa tätini vinttikoira-aitaan juoksentelemaan. Tässä kohtaa voi miettiä miksi äitinikin sinne pistettiin, mutta hyvä oli että hän siellä oli. Kävi nimittäin niin, että Pulmu huomasi minun liukenevan portin väärälle puolelle ja päätti mahduttaa itsensä kalteriportin kaltereiden välistä mukaan. Sinänsä idea oli hyvä, mutta Pulmun pakomatka pysähtyi sen kylkikaariin. Siinä se sitten oli tiukassa jumissa pää, etujalat ja lavat portin toisella puolella ja muu kroppa koiratarhan puolella. Koira itse oli edelleen varma, että kun tarpeeksi yrittää niin pääsee kyllä läpi. Tässä kohtaa oli siis onni, että äitini oli koiran takapuolen puolella ja minä etupuolella estämässä koiran punnerrukset portista läpi. Porttia ei tietenkään saanut siinä tilanteessa auki, koska koira oli jumissa saranoiden puolella ja toisen tarhan seinä olisi ottanut vastaan. Totesin, että koira ei irtoa ja kehoitin äitiäni soittamaan palokunnan paikalla. Minun puhelimeni oli tietenkin autossa, mutta niin oli myös äitini puhelin. Tässä kohtaa minulta pääsi muutama kirosana. Ei auttanut muu kuin alkaa miettiä miten ihmeessä koira oli alkujaan itsensä saanut niinkin hyvin kaltereiden väliin. Jalka ja lapaluu kerrallaan sulloin Pulmua takaisin samalle puolelle muiden koirien kanssa. Kumma kyllä vielä tässäkään vaiheessa Pulmua ei ahdistanut sen olotila kauheasti, koska sen tavoite päästä minun luokse oli täytynyt. Kerran se piippasi kun meinasin kääntää yhtä sen etujaloista hieman väärään suuntaan. Niin vain saimme Pulmun pinteeestä irti. Tässä vaiheessa muut nartut olivat jo kovasti kiinnostuneet operaatiosta, ja niitä hätistellessä pois tapahtumapaikalta livahti Armas tarhasta karkuun porttia aukaistessa. Tämä ei muuten olisi ollut lisää sykettä nostattava asia jos en olisi sivusilmällä huomannut, että naapuri oli koiransa kanssa viattomasti lähestymässä meidän autoa sekä pitkin pihaliittymää olevia tavaroita ja reissukasseja. Onneksi Armaksella oli ajatuksena vain siirtyä toiseen pihalla olevaan juoksutarhaan pois akkojensa luota eikä sännätä vahtimaan omaisuuttaan. Siinä vaiheessa kun olin saanut koirat sullottua takaisin autoon muistin taas hengittää.

Keskiviikkona meidän oli määrä palata kotiin Jyväskylän kautta. Olimme äitini kanssa molemmat reissusta jo Jyväskylän kohdalla niin väsyksissä, että päätimme ottaa Viitasaaresta hotellihuoneen. Tämä huone olikin sitten täydellinen yllätys kaikessa yllätyksettömyydessään. Hotelli itsessään oli kuin menneestä maailmasta tunnelmaltaan sekä miljööltään ja odotin vähintään kohtaavani Irwinin hotellin baarissa. Hotellihuone taas antoi upean näkymän vesistöön ja huone oli siisti sekä mukava. Koirien kanssa pääsi näppärästi ulos terassin kautta, vaikka hotellihuoneeseen itsessään kulku olikin portaita pitkin sisätilojen kautta. Tuossa hotellissa olisi mielellään voinut viipyä useammankin yön. Teimme vielä nopean turistikierroksen Viitasaaren kirkolla ja antiikkikauppaan. Ensimmäistä kertaa reissun aikana tuntui että oli lomalla ilman kiirettä kun käppäiltiin hautausmaalla muistomerkkejä ihmetellen.

Kotiin saavuimme ihan ihmisten aikaan ja auton ajotietokone väitti meidän istuneen autossa 48 tuntia koko reissun aikana ja  kilometrejä oli kertynyt kaikkinensa 2400 minun ajettavaksi. Kieltämättä siltä se tuntuikin. Mika oli jo tullut Wienin reissulta edellisenä päivänä ja oli kotona odottamassa tuliaisten kanssa. Apukeittiöön mennessäni totesin mieheni pyykänneen ja mikäs siellä muiden vaatteiden lomassa olikaan kuivaamassa kuin se minun kadonnut sukka!

Tromssa KV - sinne ja takaisin

Tänä vuonna jouduimme tekemään valintoja ja jättämään kotikaupungin näyttelyn väliin. Olin hankkimassa palkinnot ko. näyttelyyn ja tuntui oudolta sitten vain jättää oma nakki toisten vastuulle. Oikeasti teki kyllä hyvää irtaantua näyttelyn talkoista, vaikka reissun päällä en malttanut olla lukematta ihmisten positiivisia kommentteja palkinnoista. Paras palkinto mitä hommasta voi saada.  Vaikka tämä kesä meni puoliteholla näyttelyn etukäteistöissä, niin kummasti toukokuun ja kesäkuun pyöri näyttely kovasti mielessä ja pientä hommaa riitti kaikkien muiden yhdistyshommien ohella. Kesäkuun lopussa olikin sitten jo sellainen olo, että pitää jatkossa entistä tarkemmin miettiä mihin kaikkeen lähtee mukaan ja muistaa miksi oikeasti näitä juttuja tekee. Harrastuksen ytimestä löytyy ne omat koirat ja ne pitäisi muistaa pitää etusijalla, tai ennen kaikkea niin etteivät ainakaan joudu mopen asemaan talkoillessani yhteisen hyvän eteen. No, tässä hetkessä on vielä tällaiset miettieet, katsotaan sitten marraskuussa uudelleen kun seuraavan näyttelyn työstäminen todenteolla alkaa.

Muutenkin näyttelyväsymys alkoi kesäkuussa jo kovasti painaa päälle ja entisestään tyhjensin kalenteriani. Tromssan KV oli kuitenkin yksi mihin oli ihan pakko päästä. Teimme retken pidemmän kaavan mukaan, eli lähdimme lauantaina yöpyen Kilpisjärvellä ja sunnuntaina kävimme Tromssassa mutkan. Paluumatkalla ajelimme vähän muuallakin katselemassa nähtävyyksiä. Sitten vielä toinen yö Kilpisjärvellä mökkeillen ja maanantaina kotiin. Meninkin reissusta miltei suoraan yövuoroon, eli kotona kävin vain istahtamassa hetken. Reissu oli mukava, vaikka menestystä ei tällä kertaa tullut muille kuin Pulmulle. Hyväntuulinen ja naureskeleva tuomari oli mukava yllätys, vaikka tuntuikin enemmän nauravan meille kuin meidän kanssa.

Pulmu pelleili itsensä ROP-pennuksi saaden tuomarin nauramaan meidän kehäesiintymiselle. Minulla oli korvat punaisena kun nappasin näyttelyremmiä repivän pennun kainalooni ja kiittelin tuomaria ruusukkeista. En olisi uskonut, että sillä esiintymisellä tulisi palkituksi. Pöydällä tuomari supisi Pulmulle kehuja samalle naureskelleen minulle "pienestä villieläimestäni".

Armas oli tällä kertaa liian iso, mitä se on onkin,  ja liikkeet menivät huonosti. Sain kierrokset siltä alas, mutta kun himmailin niin koira tietenkin liikkui kuin kameli. Ei siis tullut perinteisiä polven tavoitteluja, mutta ei myöskään Armaksen näyttävää ravia, mitä se osaa parhaimmillaan esittää. Armas sai tulokseksi EH:n. Arvostelu oli ihan koiran näköinen siinä hetkessä ja sillä esiintymisellä. Tuomari vielä halusi erikseen selittää arvostelunsa ja kiitteli kun olin samaa mieltä hänen kanssaan asiasta.

Ainon vuoron koittaessa näin heti sen ilmeestä, että ei tule menemään hyvin. Minun tsemppi ei auttanut ja Aino teki kaikkensa kiilatakseen meidät kehästä pois aina palatessamme häkkiemme puoleiseen päätyyn. Tuomarin mielestä myös Aino oli himpun verran iso ja SA jäi saamatta innottoman esiintymisen vuoksi. Jäin tuota Ainon kehäesiintymistä miettimään ja jäljitin ongelman viimeiseen kotimaiseen näyttelyyn, jossa Aino esiintyi Ropiksi, mutta säikähti kehässä tuuleen lennättämää telttaa. Sen jälkeen kehässä käynti on ollut enemmän ja vähemmän kulmissa ulos kiilaamista. Pitää miettiä mitä teen asialle, jääkö Aino ansaitulle näyttelytauolle veteraaniluokkiin asti, vai alanko treenaamaan asiaa kuntoon jo nyt. Neljän vuoden näyttelytauko ei kuulostaisi kyllä yhtään pahalta, kun koira on jo saavuttanut kaiken mitä minun kunnianhimo on vaatinut.

Lopputulos siis oli ettei meidän laumassa nyt osannut liikkua kukaan. Lisää treeniä kaivataan ja erityisesti intoa näyttelytreeneihin. On vain niin paljon mitä pitäisi treenata ja loppujen lopuksi liian vähän vapaata aikaa. Jostain syystä ringin juokseminen muistuu mieleen aina viikko ennen näyttelyä. Riittäisikin vain se sievästi paikoillaan seisominen ja nätisti käsiteltävänä oleminen. No, äkkiä toivuin kaikista nolostumisista sekä epäonnistumisen tunteista handlerina ja lähdimme tutustumaan paremmin Tromssan keskustaan jättäen pentujen jatkokilpailun väliin. Keskusta oli mielenkiintoinen kaikkine kiellettyine ajosuuntineen ja tunneleineen, mutta pettymys sen suhteen että juuri mikään kauppa ei ollut sunnuntaina auki. Merimuseossa kävimme pikaisesti shoppailemassa, mutta itse museo jäi näkemättä autossa odottavien koirien vuoksi. Kokonaisuutena Pohjois-Norja ei taaskaan pettänyt ja jätti entistä suuremman kaipuun pohjoiseen ja erityisesti Jäämeren rannoille. Onko oikeasti ihanampaa kuin viileän suolainen merituuli, joka siirtää jakauksen niskaan ja ahavoittaa ihon?