"Suru sulkee sydämen aukot"

Usvan kuolemasta on jo yli kaksi vuotta enkä ole tähän päivään mennessä voinut kirjoittaa siitä mitä Usva merkitsi minulle. Olen työntänyt sen kuoleman jonnekin taka-alalle itkettyäni ensin silmät päästäni sen kuoliniltana. Yllä oleva pieni kuva sai lukon murtumaan. Minun oli tarkoitus kirjoittaa kesän suunnitelmista, mutta tämän tekstin aika oli nyt.

Usva oli poikkeuksellinen koira. Se ei ollut mikään sankari, mutta se oli hyvin omapäinen tehden asiat aina omalla tavallaan, mutta lopputulos hymyilytti aina. Vaatimukset ohittivat Usvan kuten vesi valuisi hanhen selästä. Se ei antanut ihmisten rajoittaa itseään, mutta silti se oli fiksuin ja helpoin koira minkä olen tähän päivään mennessä omistanut. Poikkeuksellista Usvassa oli sen loputun hyväntahtoisuus ja luotto itseensä sekä ympärillä oleviin ihmisiin. Se oli sosiaalinen ja hyväntahtoinen toisia koiria kohtaan, niin kauan kuin ne eivät olleet menossa Usvan treenireppuun. Siinä meni sen raja. Usva näytti vieraille ihmisille millainen pumi on omilleen ja teki monesta koiraa haaveilleesta puminomistajia. Se valloitti niin aikuiset kuin lapset. Jälkimmäiset olivat sen suosikkeja. En ole nähnyt Usvaa ikinä paremmin omassa elementissään mitä se oli lasten koiraleirillä leirikoirana.

Harrastuskoirana Usva oli haastava, eli se pisti minut miettimään asioita. Se oppi kaiken hyvin nopeaa ja sen kanssa oli aina kiva treenata. Se oli lahjakas agilityssä ja se teki sitä täysillä. Siinä vaiheessa kun homma alkoi oikeasti sujua, eli se kohtasi ohjaajan joka kykeni vaatimaan siltä asioita, katkesi Usvan agilityura ristisidevammaan. Tottelevaisuutta se teki tasan niin kauan kuin palkkaus oli kohdallaan. Palkattomuutta tai pakkoa sille ei ollut olemassa emmekä siksi saaneet ikinä bh-koetta suoritettua, vaikka koira tasan tiesi mitä olisi pitänyt tehdä. Jälkikoirana se oli lahjakas ja ajoi jälkeä kuin jälkeä palkkautuen pelkästä työskentelystä. Pk-ura katkesi lonkkalausuntoon ja minun realistisuuteen. Elämään lonkkalausunto ei onneksi vaikuttanut hidastavasti, vaikka niin pelkäsin koko sen loppuelämän ajan. 

Minun ei tarvinnut tehdä lopetuspäätöstä nivelrikon etenemisen vuoksi, vaikka siihen olin valmistautunut viimeiset kymmenen vuotta tarkkaillen alati sen liikkeitä ennen ja jälkeen levon tai rasituksen. Usva lähti ns. saappaat jalassa. Se lyhistyi kotipihallamme 11.5.2016 pissareissulla voimien yhtäkkiä loputtua. Se lähti rauhallisesti ja kivuitta tutulla klinikalla noin 20 minuuttia myöhemmin minun silittäessä ja suukotellessa sen silkkisiä korvia niin kuin aina sille tapasin tehdä. Voinnin romahtamisen syynä oli mitä ilmeisemmin ärhäkän pernakasvaimen repeämisen aiheuttama sisäinen verenvuoto.  Kasvain oli yllätys meille, sillä marraskuussa 2015 sen sisäelimet oli ultrattu eikä mitään ylimääräistä ollut näkynyt. Huomasin nyrkin kokoisen kasvaimen vatsassa vasta ensimmäisen rauhoitteen antamisen jälkeen koiran vatsalihasten rentouduttua. Mietin aina ennakkoon, että tiedänkö varmasti milloin on aika päästää irti, mutta tuolloin minun tarvinnut hetkeäkään miettiä tai epäröidä.

Muistan vieläkin miltä Usvan iloisuus tuntui. Se oli kostean pärskyvää ja tuntui polvissa asti koiran puskiessa jalkoja vasten. Usva opetti minulle nöyryyttä ja antoi kokea onnistumisia ja voittoja. Viisitoista vuotta sain sen kanssa elää ja olen kiitollinen jokaisesta hetkestä. Jokainen koirani on ollut ja on minulle ainutlaatuinen ja omalla tavallaan elämäni koira, mutta Usva oli minulle jotain täydellistä tullessaan (2001) tuoreen lukiolaisen elämää täydentämään. Muistan myyneeni koko irtoavan omaisuuteni kirppiksellä saadakseni rahat sen hankintaan. Siinä meni posliinikoirakokoelmasta lähtien kaikki minkä vain sain myytyä. Sain muistoesineiden tilalle jotain paljon parempaa. Se oli täydellinen loppuun asti ja voin hyvällä omallatunnolla todeta sen eläneen niin täyttä elämää kuin koira vain voi elää.

Usva oli minun elämäni valo, vaikka oikeastaan se ei valaissut pelkästään vain minun arkeani vaan se oli myös isälleni äärimmäisen tärkeä. Tavallaan Usva oli viimeisen elinvuotensa myös viimeinen konkreettinen lenkki edesmenneeseen isääni. Samalla kun suren Usvaa suren myös tätä toista isoa menetystäni. Miten paljon merkitystä pienen pumin elämälle voikaan tulla. Viimeisen puoli vuotta Usva asui pääasiassa äitini hellässä hoidossa nuorten koirien huomattua sen heikkeneminen ja käyttäessään tilannetta hyväkseen. Tulen olemaan ikuisesti kiitollinen äidilleni tuosta ajasta minkä hän antoi Usvalle.

"Kaunis, reipas ja ryhdikäs"
-Soile Bister-

"Minä orjien haluja halveksin,
käskijää en minä siedä,
mut joka minut vapaana valloittaa
sen annan ma kaikkeni viedä"

L. Onerva

Joko luit?

Koiramme 10/2017

Tuoreimmasta Koiramme-lehdestä löytyy rotuesittely pumista. Rotua kuvaavissa tarinoissa esiintyvät myös edesmenneet ensimmäiset pumini Mimmi ja Usva. Suosittelen lukemaan artikkelin, jos rotu hiukankaan kiinnostaa. Jutussa on mukavasti päässeet ääneen kasvattajat ja harrastajat. Lisää tietoa rodusta ja erityisesti harrastusominaisuuksista löytyy Pumit ry:n sivuilta Monitoimipumi-osiosta.

Edellinen rotuesittely pumeista oli Koiramme-lehdessä 19 vuotta sitten ja tuolloin lehtijutun kuviin päätyi Mimmin pentukuva. Mimmi oli lehtijutun julkaisun aikaan reilun vuoden ikäinen ja muistan juttua ahmiessani ajatelleeni miten hienoa olisi jos joskus minullakin olisi jotain sanottavaa rodusta. Siitä alkoi rodun opiskelu, jolle ei näy loppua. Toukokuussa minulla tuli täyteen 20-vuotta pumien kanssa elämistä ja harrastamista. Tuosta ajasta ja sen annista minulla olisikin hautumassa postaus, mutta aika näyttää milloin ehdin saamaan sen valmiiksi.

Koiramme 7-8/1998

Mimmi n. 2-3kk

Minä Sinua vaan

Usva 

14.3.2001 - 11.5.2016

Kuin karhuemo pentujaan ja luoja luomiaan
Niin minä sinua vaan
Vaik leipä loppuis vesikin yksi pysyis kuitenkin
Minä sinua vaan

Ja jos joskus syliin mustan maan
Mä sua joudun kantamaan
Niin minä sinua vaan

Jenni Vartiainen

Mummon kuulumisia

Käytin Usvaa keskiviikkona Rovaniemen eläinkeskuksen klinikalla tarkistuttamassa pissänäytteen ja hakemassa uuden reseptin särkylääkkeeseen, jota Usva syö nivelrikkoon. Käynti oli mummokoiralle, joka pelkää eläinlääkäreitä hysteeriset, varsin inhimillinen ja vähemmän ahdistava kuin edellinen valtakunnalliseen ketjuun kuuluvalla klinikalla käynti.

Edellisellä käynnillä, tuolla toisella klinikalla, Usvalta piti ottaa verikokeet ja hyvä että otettiinkin, mutta itse toimenpiteen toteutus jäi harmittamaan koiran vuoksi.  Usva kun ei enää näe kunnolla eikä kuule yhtään mitään, joten se ahdistuu helposti jos jotain pelottavaa tai tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuu. Koskaan se ei ole nauttinut eläinlääkärikäynneistä ja nytkin teki u-käännöksen eteisessä tajuttuaan mihin joutui. Marraskuinen verikokeen otto oli sille niin voimia koettelevaa, että minuakin jo hirvitti koiran saavan sydänkohtauksen operaatiossa. Asiaa minun kannalta ei yhtään helpottanut klinikkahoitaja, joka lakkaamatta paapatti rauhoittaakseen koiraa, vaikka monta kertaa kerroin mummokoiran olevan kuuro. Tietenkään hän ei voinut tietää, miten hermoja riipivänä koin koiran taukoamattoman sanallisen rauhoittelun. Juuri kun olin viheltämässä pelin poikki eläinsuojelullisiin syihin vedoten verinäytteen otto onnistui. Tämä vaati usean neulan ja minun "makaamista" koiran päällä sen lisäksi, että sitä oli pitämässä kiinni myös äitini. Verta oli kaikkialla. Minä en siis ole herkkä tuollaisiin toimenpiteisiin tai sääli koiraa turhaan, mutta tässä tuli minulla raja vastaan. Jos olisin omistanut kristallipallon olisin pyytänyt koiralle rauhoituksen, jossa taas ei olisi ollut mitään järkeä kun on noinkin vanhasta koirasta kyse.

Nyt olisi ollut uusi käynti edessä ja uusien kokeiden otto, jotta olisimme saaneet särkylääkkeille jatkoa. Toki ymmärrän, että ketjulla on tietyt toimintaohjeet ja välillä on hyvä tutkia tarkemmin koira, mutta arvostan yksityisissä lääkäreissä sitä, ettei ihmisiä rahasteta ja koirille teetetä ns. turhia tutkimuksia eläimen kustannuksella.

Koiran vuoksi vaihdoin klinikkaa ja onneksemme pääsimme nyt eläinlääkärille, joka ymmärsi minun toiveeni mahdollisimman stressittömästä käynnistä mummokoiralle. Tässä vaiheessa ei siis enää tehdä mitään operaatioita tai toimenpiteitä, mikä tuottaa koiralle turhaa pelkoa, kipua tai stressiä. Puntarissa kun on mahdollisen tiedon lisääminen vs. koiran laadukas loppuaika. Usva alkaa siinä elämänvaiheessa, että jos saamme hyvän ja kivuttoman kesän yhdessä, niin olemme enemmän kuin onnellisiä. Saimme kesämme tai emme, niin menemme joka tapauksessa päivä kerrallaan koiran elämänlaatua arvioiden. Tällä hetkellä se on vielä kiinni arjessa ja näyttää iloitsevan ihmisistä ja asioista sen verran, että hyvän elämän kriteerini täyttyvät. Kovasti se on kuitenkin vanhentunut lisää ihan puolessa vuodessa.

Viimeksi kun kävimme lääkärissä, siis marraskuun lopulla, Usvalta löytyi runsaasti struviittikiteitä, mutta viljelyssä ei näkynyt tulehdukseen viittaavia bakteereita. Verikokeissa ei löytynyt mitään merkittävää poikkeamaa. Tuolloin saimme ihoon vahvan antibioottikuurin. Nyt Usva tutkittiin pikaisesti käsin ja se pääsi heti takaisin autoon odottelemaan. Pissasta ei löytynyt yhtään virtsakidettä ja on mahdollista, että viimeksi kiteet olivat kuitenkin pissatulehduksen aiheuttamia ja tulehdus taittui sillä ab-kuurilla, jonka Usva söi näppyihinsä. Pissatulehdus kun ei kertoman mukaan aina näy viljelyssä. Olemme siis nyt yhdestä huolesta vapaita ja Usva saa jatkaa samalla ruokavaliolla kuin tähänkin asti. Sehän ei lopulta suostunut syömään pissavaivaisten ruokaa kuin sen Helsingin reissun ajan ja siirtyi sen jälkeen normaaliin ruokaansa, johon lisättiin c-vitamiinia marjojen muodossa sekä suoraan purkista.

Nyt siis jatkamme nivelrikon hoitoa metacamilla ja gabapentiinillä, jotka ovat sopineet Usvalle todella hyvin ilman sivuvaikutuksia. Ensi viikolla haemme cartrophen piikit samalla kun nuoriso saa toisen madotuksen retkeämme varten. Seuraava pissanäyte tutkitaan parin kuukauden kuluttua. Laskuja vertaamalla konkeretisoitui myös epäilyni, eli tismalleen samoissa toimenpiteissä oli keskiviikkoinen klinikka 34% halvempi kuin maanlaajuiseen ketjuun kuuluva klinikka. Sinänsä saimme hyvää palvelua ja koira tuli tarkasti tutkitu tällä kalliimmallakin klinikalla, mutta jotenkin sitä aina palaa mielummin sinne, mistä meidän ns. henkilääkärimmekin löytyy. Lisäksi tuen aina enemmin yksityisiä palveluntuottajia kuin ketjuja. Tähän liittyy sekin, että olen tietoisesti myös vähentänyt nettikaupoista ostamista, jos saan saman tuotteen paikalliselta yrittäjältä lähes samaan hintaan

Onneksi hän on vielä täällä

Maanantai 14.3 koitti iloisena puhelimen piipatessa onnitteluviestejä. Ensimmäisenä kasvattaja muisti päivänsankaria. Usva täytti siis 15 vuotta. Maaliskuu on yleensäkin ollut meillä aina yhtä juhlahumua synttäreistä toiseen, mutta perjantaina jouduimme vain tyytymään Leksun muisteluun. Onneksi maanantaina saimme sitten juhlia ihan kakun kanssa, vaikka viime syksynä pelkäsin ettemme enää pääsisi juhlistamaan mummokoiraa. Päivänsankari otti onnittelut ja lahjan (säkillinen kanafileitä) tyynesti vastaan ja oli malttamattomana virallisissa synttärikuvissa.

Jotenkin, taas kaiken kiitollisuuden keskellä koin vanhuuden pistoksen. Usvahan tuli elämääni lukion ensimmäisellä. Kamala, miten aika on mennyt! Tein tuolloin hirveän ison työn myydessäni kirpputorilla kaiken huoneestani irtoavan pikkusälän tienatakseni koiraan rahat. Sinne meni valtava posliikoirakokoelma muiden tärkeiden tavaroiden mukana. Sain tilalle paljon parempaa 4000 markalla. Toisaalta tätä kirjoittaessa ajattelen, ettei tässä vielä mitään hätää oman ikääntymisen puolesta, koska lukiossa hankkimani koira on vielä elossa! Kai tämä minun hetkellinen olen-niin-vanha-tunne on jotain samaa  kuin heillä, jotka yhtäkkiä huomaavat lapsensa olevan täysi-ikäinen ja sitten mietitään mitä siinä välissä oikein tapahtuikaan.

Usva palkittiin Rovaniemen Käyttökoirien vuoden 2015 vanhimpana elossa olevana koirana. Palkintona on kiertopalkintopuukko nimeltään Nestorin-puukko, jonka nahkalätkiin, eli poronkorviin poltetaan kulloinkin voittaneen koiran nimi. Mimmi sai palkinnon 15-vuotiaana vuonna 2012. Palkinto otetaan perinteisesti vastaan vähän varovaisesti. Varovaisuus ei johdu siitä, että kyseessä on todella terävä puukko, vaan koska palkinnon saajat ovat tupanneet kuolla palkinnon saatuaan. Siinä on havaittavissa ihan selkeä kaava. Tosin, jos palkinnon saajat ovat ikähaitariltaan 12-17 vuotta, niin voi olettaa kyseessä olevan luonnollinen poistuminen eikä puukon tuoma paha karma tai vastaava vitsaus. Onpa joukossa vanhuksia, jotka ovat saaneet palkinnon useana vuonna peräkkäin ennen kuin on kuolo korjannut. Oli miten oli, olimme iloisia huomionosoituksesta ja puukko pääsi vuodeksi vitriiniin Usvan muiden palkintojen viereen.

Matalia marraskuisia mietteitä

Marraskuun loppu meni sekavissa mietteissä ja erityisesti Usvasta huolta kantaen. Aurinkoni näytti olevan hiipumassa ja se tietenkin vaikutti myös minuun. Usva siis muuttui nopeasti iloisesta Usvasta masentuneen ja varovaisen oloiseksi. Jouduin pohtimaan asiaa, mikä tulee jokaisen koiranomistajan kohdalle aikanaan. Milloin on oikea aika luopua? Itse ajoittain nivelsärkyisenä olin jo ajat sitten päättänyt, että kun ensimmäinen huono päivä tulee niin Usva pääsee pois, koska se on sen ansainnut.

Olin siis jo henkisesti  varautunut tilaaman lopetusajan keskusteltuani ensin Nupun rokotus + nisänäytöllä henkilääkärimme kanssa kotilopetuksesta. Tämä oli siis marraskuun puolessa välissä. Olimme keskustelleet asiasta koko perheen voimin ja Usva siirtyi samalla viikolla äitini luokse asustelemaan, koska näytti että nuorten koirien seura lisäsi Usvan liikkumattomuutta kotona. Meillä se olisi vain makoillut taljallaan ja kurottautunut siitä vesikupilleen tarvittaessa. Perjantaina oli siis Nupun lääkäriaika, jossa samalla keskustelimme Usvan asioista. Päätin tuolloin, että soitan maanantaille lopetusajan, jos mitään ihmettä ei tapahdu.

Viikonlopun aikana, minun murehtiessa kotona ja töissä asiaa, tuli äidiltäni viestejä joissa kuvailtiin Usvan puuhia. Koira ei yhtäkkiä enää vaikuttanutkaan kipeältä ja elämähalunsa menettäneeltä. Sunnuntaina pääsin Usvan kanssa kahdestaan ulkoilemaan ja mummokoira puuhasi iloisena niin kuin ennenkin. Lonkat eivät näyttäneet vaivaavan, koska koira juoksi neljänteen kerrokseen keveästi ja ulkona se teki edelleen yli metrisiä loikkia päästäkseen polulta toiselle hangen valtaamassa metsässä. Sisällä Usva toki nukkui edelleen paljon, mutta oli taas elämässä kiinni kytäten jääkaappia, ruokahetkiä sekä muiden tekemisiä. Tässä vaiheessa pyörsin päätökseni, koska Usva oli masentuneen oloinen vain ollessaan meillä kotona nuorten koirien kanssa. Se selkeästi jännittää niiden seuraa ja katsoo parhaakseen pysyä valmiiksi makuuasennossa, ettei jää hunnilauman jalkoihin.

Äitini ilmaistessa vakaata aikomusta ottaa Usva asumaan luokseen ja Nupun hyväksyessä tilanne ei auttanut kuin pakata Usvan tavarat. Olisin pitänyt sen mielelläni lähelläni 24/7 hamaan loppuun asti, mutta aina täytyy ajatella mikä on parasta koiralle. Suurin ongelma näytti lopultakin olevan juuri se, ettei Usva kykene enää heikoilla aisteillaan lukemaan nuoria koiria ja jännittää niiden seurassa. Se ei myöskään ehdi niiden alta pois vaan kirjaimellisesti kaatuu nurin kun Armas tuuppaa sen pois tieltään kiiruhtaessaan milloin minnekin. Aino puolestaan tervehtii Usvaa joka käänteessä niin voimallisesti, että mummeli kaatuu sen hyväntahdon puuskassa liukkaalla lattialla. Aino siis ilahtuu aina kun se näkee Usvan jossain muualla kuin taljallaan ja silloin on iloisen tanssin ja suukottelun hetki. Sitten on tosiaan ne tilanteet, joissa nuoret koirat alkava pomottamaan mummoa enkä ehdi aina väliin turvaamaan vanhuksen elintilaa ja koskemattomuutta.

Viime tiistaina Usva kävi lääkärissä uudelleen alkaneen inkontinenssin vuoksi ja pissanäytteessä todettiin runsaasti struviitti-virtsakiteitä ja suositeltiin rtg- tai ultaäänitutkimusta pikaisesti. Tulehdusta ei ollut. Yleistutkimuksissa sydän- ja keuhkoäänet todettiin normaaleiksi, patit rasvapateiksi eikä mitään poikkeavaa löydetty mummosta. Eläinlääkäri totesi saman minkä mekin, eli lonkat rutisevat kovasti kun niitä painaa ja vääntää, mutta ne eivät ole kosketusarat. Nivelrikko siis jo ilmoittaa itsestään myös äänellä. Hammaskiveä oli kohtalaisesti ja hampaat pitäisi puhdistaa vuoden sisällä.

Torstaina pääsin sitten minäkin töiltäni mukaan Usvaa ultraamaan. Samalla mummosta otettiin verikokeet, jotta saisimme luvan jatkaa Metacamin antoa nivelrikkoon. Rakko siis ultrattiin struviittikiteiden vuoksi, koska pelkona oli löytää myös virtsakiviä rakosta. Rakko oli kuitenkin siisti ja normaali, eikä virtsakiviä näkynyt. Saimme ohjeet aloittaa struviittia ehkäisevän ruokavalion, eli otimme heti mukaan säkin Royalin erikoisruokaa. Uusi tarkastus kiteiden varalta on neljän - kuuden viikon päästä. Pissankarkailu siis ilmeisesti johtui runsaasta kiteiden määrästä.

Perusverikokeissa todettiin hyvin lievä muutos valkosolujen kokonaismäärässä, mutta se voi olla merkityksetön löydös. Mitään muuta poikkeavaa ei löytynyt. Näppyihin, joita oli taas ilmaantunut ,Usva sai Kefavet/Kefalex-antibioottikuurin, siis mitä vuosi sitten samaan vaivaan. Nivelrikon hoitoa jatketaan samaan malliin lisäravinteilla ja Metacamilla, mutta uutena kokeillaan oheen Cabapentiini-lääkitystä. 

Olin niin helpottunut lääkärikäynnin jälkeen, etten voi edes kuvailla sitä tunnetta. Koirassa ei ollut mitään akuutisti kuolettavaa vikaa, vanhahan se on mutta sinällään hyväkuntoinen. Vanhuus kun ei ole itsessään sairaus. Lonkkien nivelrikkokin voisi olla huonommalla mallilla, sillä edelleenkin Usva kipittää vähintään neljä kertaa päivässä rappuset neljänteen kerrokseen eikä ole levon jälkeen jäykkä. Vakituisen asuinpaikan muutoksella sain mummokoiralleni taas mukavan elämän. Usvaa näen onneksi edelleen melkein joka päivä, mutta kuten Nuppukin niin se näyttää jo tietävän kenen mukana se kulkee, eikä haikaile meille jäämisestä. Toki minulta jäi nyt jokapäiväisestä arjesta pois Usvan kanssa kasvokkain makoilut ja sen pehmoisiin korviin kuiskuttelut. On todella outoa kun nyt kotona on virallisesti vain kaksi koiraa.

Ai niin, se Nupun ihosyöpädiagnoosi onneksi kuivui tältä erää kasaan. Näytimme ihomuutosta henkilääkärillemme ja hän oli sitä mieltä, että ei ole huolta. Saimme viime käynnillä toisaalta ohjeeksi kokeilla mietoa kortisonivoidetta tummentumaan ja niin vain musta ihomuutos vaaleni näkymättömäksi. Seurataan tilannetta, mutta mihinkään nisänpoisto-operaatioihin ei siis tarvitse tällä tiedolla lähteä. Suuri helpotus tämäkin.

Kiitos sille, jolle se kuuluu!

Usvan näyttelyura taputeltiin lopullisesti pakettiin tänä vuonna ja se pääsi ansaitsemalleen eläkkeelle niin virallisista kuin epävirallisista kauneuskilpailuista. Usva on aina nauttinut huomion keskipisteenä olemisesta ja ihmisten seurasta. Huomiota se edelleen tulee saamaan, mutta näyttelykehässä sen ei enää tarvitse ravata tyydyttääkseen minun olematonta kunnianhimoa. Usvan useamman viimeisen näyttelyvuoden menestys kuuluu lähes täysin Usvan nuorelle handlerille. Parin menoa on ollut ilo katsoa ja Usva on aina ollut yhtä otettu lempihandlerinsa tapaamisesta. Usva ei ole kenenkään muun kanssa loistanut samalla tavalla kehässä.

 Olen monesti miettinyt mikä erottaa hyvät handlerit loistavista ja tullut siihen tulokseen, että se on aitous, vaatimattomuus sekä koiran kanssa yhteistyön tekemisen ilo, joka välittyy koiraan asti. Tähän kun vielä lisätään taito käsitellä koiraa, niin menestys on taattu. Vaatimattomuutta tarvitaan siihen, ettei esittäjä tuo itseään esille koiran kustannuksella. Taitava esittäjä antaa siis koiralle tilaa loistaa. Minulta on Usvaa monesti kysytty lainaan junnukehiin, mutta kenellekään muulle en ole sitä uskaltanut luottaa kisakoiraksi. Nykyään unohdetaan antaa ihmisille tarpeeksi kiitosta ja positiivista palautetta, joten suuren suuri kiitos Lotalle, että olet tuonut osaltasi iloa Usvan elämään!

Tiedän ken on kaikkein kaunein..

...tiedän ken on herttaisin.

Usva sai taas päivitystä kampaukseensa. Nostettuani koiran alas trimmauspöydältä esitin itselleni taas kerran tutun kysymyksen. Miksi jemmaan kaunista mummokoiraa sen peikkoturkin alla? Hieman jäi viilattavaa, mutta josko tässä tulisi joku mätsäri tai vastaava niin pääsisi mummelikin viimeisteltynä koreilemaan.

Usva on hauska kaveri. Ikä tuo sille lempeää röyhkeyttä aina vain lisää. Se ei ole koskaan kuvia kumarrellut eikä turhia käskyjä totellut, mutta ikinä se ei ole ihmisiä kohtaan myöskään ollut epäkohtelias. Usva tietää ettei ole pakko jos ei halua. Kovasti se on onneksi aina halunnut tehdä kaikkea minun kanssa yhdessä. Nyt kun se ei oikeasti kuule enää mitään ei sen myöskään tarvitse totella. Kukapa sitä olemattomien käskyjen vuoksi hyppelisi. Usva noudattaa todella hienosti käsimerkkejä ja naminjaossa aina arvaa mitä temppuja sen pitää tehdä. Usva on myös onnistunut opettamaan minulle uusia temppuja millä minä sitä voin palkata. Paikoillaan tepsuttaminen/jalkojen polkeminen on yksi näistä. Usva on siis edelleen kova tarjoamaan vaihtoehtoisia toimintoja saadakseen palkkaa.

Trimmauksen jälkeen halusin ottaa Usvasta muutaman kuvan valkoapiloiden peittämällä nurmikolla. Toteutus ei ihan vastannut suunnitelmaa. Usva kyllä oli tomerana asiassa mukana, mutta ei ymmärtänyt (halunnut ymmärtää?), että stop-merkki tarkoittaa paikoillaan odottamista. Se sinnikkäästi seurasi namia ja kulki siis kameran perässä. Lopulta jouduin laittamaan sille pannan ja hihnan ja sitomaan sen puutarhaletkuun kiinni. Pieni paine hihnassa sai koiran heti hoksaamaan mikä on kupletin juoni. On se niin rakas.

Mätsäriä ja agionnistumisia

Nuppu

Viime viikon alku meni niin tiiviisti töissä, että pumitkin alkoivat hermostua tekemättömyyteen. Kummasti alkaa niilläkin punteissa vipattamaan kun ensin nukutaan isännän kanssa yöunet ja siihen päälle emännän kanssa kuuden tunnin päiväunet. Onneksi antavat kuitenkin minun nukkua yövuoron jälkeen nuo pikku päikkärit kahdessa osassa. Puolen päivän aikaan alkaa kuhina petini ympärillä ja kun herään  on yleensä vähintään sukkani kuljetettu olohuoneeseen ja lelukori käännetty ympäri. Onneksi Ainolla ja Armaksella on toisensa ja ne  keksivät kahdestaan kaikkea kivaa sillä aikaa kun minä nukun. Yleensä ne siis nukkuvat osan ajasta, mutta myös painivat ja juoksentelevat ympäri taloa. Heräämisen ja töihin menon välin, eli nelisen tuntia, yritän pyhittää koirille parhaani mukaan.

Aino

Tiistaina kävin Ainon ja Armaksen kanssa agissa. Meillä oli hyvät treenit ja uusia häiriöitä. Armaksella pysyi hyvin paketti kasassa esteillä. Kuumuminen näkyi tällä kertaa vain palkan kiihkeässä vastaanotossa, eli yhden pienen ruhjeen kanssa lähdin kotiin. Reiteni säästyivät tälläkin kertaa sinertymiltä. Jee! Oikeasti matalassa vireessä työskentelyn vaatiminen toimii Armakselle paremmin kuin hyvin. Armaksesta kyllä löytyy vauhtia sitten kun sille antaa löysiä. Ainon kanssa tapahtui jokin ihmeellinen agipalasten paikoilleen loksahtaminen treenien loppuminuuteilla.

Lauantaina oli odotettu ja tuikitärkeä pääsiäismätsäri. Odotettu sen vuoksi, että se oli taas minun viikon tai kahden viikon sosiaalisin tapahtuma. Kasevan porukka saapui taas meidän seuraksi mätsäröimään. Tälläkin kertaa mätsärireissu päättyi ravintolaan. Juhlistimme siis Usvan ja Kirkan vaatimatonta menestystä hyvän ruuan merkeissä. Toki meidän piti käydä myös shoppailemassa ja hypistelemässä koiratuotteita. Onneksi kaikki eläinkaupat olivat menneet kiinni, joten jouduimme tyytymään Terran ja Tokmannin koiraosastoihin..

Mätsäriin otin Ainon ja Usvan vain mukaani. Aino kävi kiekan pienten aikuisten kehässä ja oli taas kerran vähemmän ihmeissään oudoista kilpakumppaneista. Sain jopa nättiä liikettäkin Ainoon välillä. Sinisten kehään emme sitten ennättäneet veteraanien alkaessa hetkeä aikaisemmin. Usva esiintyi iloisesti ja tuntui edelleen nauttivan hommasta. Hyvä niin, sillä se on tavoitteena Usvan kanssa mätsäröinnissä.

Usva oli vetskujen toinen

Sunnuntain toko ja rallytoko jäivät taas väliin. Tällä kertaa syynä ei ollut nukkumatti vaan Lapin kennelpiirin vuosikokous, jossa minun piti olla edustamassa kerhoamme. Kokous meni tutulla kaavalla ja samoilla vanhoilla kuumilla perunoilla kuin ennenkin. Hyvä paikka tutkailla erilaisia ihmistyyppejä ja persoonia. Jouduin karkaaman kokouksesta hieman aikaisemmin, jotta ehtisin vetämään peto-treenit. Miten sitä voikaan nauttia niin paljon toisten edistymisestä. Porukka on tosi ahkeria ja kouluttajana on palkitsevaa nähdä miten kotona tehty työ tuottaa tulosta. Toivottavasti koulutettavatkin lähtivät yhtä iloisina treeneistä kuin minä.

Pitkästä aikaa ryhmäkuva  pumilaumastani

Tänään varasin extempore hallivuoron ja sain otettua kaikki neljä pumia mukaan. Armaksen kanssa oli aiheena irtoaminen ja oikealta ohjautuminen, mikä on meidän molempien heikompi puoli. Vire pysyi hyvänä, mutta edelleen namien jo peräti väkivaltainen vastaanottaminen näkyi voimakkaana. Jotain kautta kierroksien on ilmeisesti päästävä purkautumaan. Armas jo tietää ettei voi nipistellä minua reisistä ja pakaroita (perhanan ulottuvainen koira), niinpä se sitten nipistää sormista namin ottaessaan. Onneksi tuon pitäisi olla helposti pois kitkettävissä.

Ainon kanssa koin mielettömän onnistumisen elämyksen. Se oli yhtäkkiä ymmärtänyt mistä agilityssä on kyse ja ohjautui ihan ilmiömäisesti. Edistymistä kertaheitolla. Sisarukset ovat tähän asti olleet ihan erilaisia esteillä. Armas on hyvin estesuuntautunut ja palkkautuu jo pelkään esteitä tekemällä. Aino puolestaan on tehnyt vähän sinnepäin namin vuoksi. Nyt se yhtäkkiä haki itse esteitä ollen täysillä hommassa mukana.

Nuppu oli hyvällä tuulella ja irtoavainen, eli esteillä parhaimmillaan. Kaiken kaikkiaan Nuppua pitkään vaivannut jäykkyys ja ylenpalttinen ärtymys oli kokonaan pois. Stressitön ja säännöllinen, eli helppo elämä on tehnyt sille hyvää. Oli ihana nähdä miten mielellään se lähti tekemään minun kanssani töitä, mutta heti kun tuli tauko se hakeutui äitini jalkoihin palvovasti.

Usva piti taas huolen, ettei vaan jää vähemmälle kuin muut. Mummeli pääsi juoksentelemaan putkia ja rimattomia hyppyjä ja näytti nauttivan sydämensä kyllyydestä.

Muistaminen viime vuodelta

Usvan virallinen näyttelyura on hyvä lopetella Pumit ry:n vuoden veteraaninarttu 2014 titteliin. Jos minulta nyt kysyttäisiin mitkä Usvan näyttelyvuosista ja menestyksistä jäivät parhaiten mieliin, niin täytyisi todeta unohtumattomien hetkien olevan vuoden 2004 voittajanäyttely ja Usvan valinta rotunsa parhaaksi em. näyttelyssä. Toinen merkittävä tapahtuma oli viime kesän maailmavoittaja. Odotin näyttelyä viimeiset pari vuotta välillä jännittäen, että pääsenkö Usvan kanssa vielä osallistumaan. Oli lopulta hienoa nähdä hyväkuntoinen veteraani kasvattajansa kanssa kehässä. Parasta Usvan kanssa näyttelyharrastuksessa on aina ollut koiran ilo esiintyä ja olla huomion keskipisteenä.

Onnea Usva-mummo!

Usva täyttää tänään hurjat 14 vuotta! Koen itseni onnekkaaksi, kun olen saanut pitää ystäväni näinkin pitkään. Usva on edelleen virkeä eikä suostu jäämään mistään paitsi arjessa. Se on siis varsin tiukasti elämässä kiinni ja vaikka sen kuulo on selkeästi huono, niin mitään sillä ei jää huomaamatta. Kummasti Usva ehtii aina jääkaapille, ja vanhoille koirille tyypillisesti melkein koko mummeli on kaapissa tekemässä inventaariota kun vähänkin ovea raottaa.

Hau-haulta tuli Usvan pantaan kuin tehty juhlakuosinen hihna.

Vanhojen koirien kanssa mennään aina päivä ja viikko kerrallaan, mutta toivon hartaasti meille vielä muutaman hyvän vuoden lisää. Usvalla on tiettävästi vielä yksi veli ja sisko elossa. Onnea ja rapsutuksia myös Iinekselle ja Mörölle!

Perjantaina syötiin ennakkoon syntymäpäivän kunniaksi herkkupäivällinen uudelta hienolta Hau-Hau ruoka-alustalta. Hienoihin juhlavuoden tuotteisiin pääsee tutustumaan täällä.

Tunteita nostattavaa treeniä

Armas testaa Hau-hau lelun rajoja.. 

Sunnuntaina oli meidän ahkeran treenauksen päivä. Jos lauantaina kaikki meni liiankin mukavasti, niin sunnuntaina vastusti senkin edestä. Ensinnä en meinannut päästä lähtemään ajoissa treeneihin. Pakkasin vimmatusti autoon kampetta (kevythäkkejä, treenitavaraa) ja neljä pumia. Totesin autoni olevan auttamatta liian pieni, sillä olisin halunnut myös Leksun mukaan. Jokainen tämänhetkisen autoni nähnyt tietää, että se on täynnä koirahäkkiä. Siihen on siis mitoitettu neljä hakkipaikkaa ja vain etupenkit on jätetty ihmisiä varten. Tällä kertaa kevythäkit valloittivat etupenkin ja Leksu joutui jäämään talonvahdiksi.

Kiitin järkeäni, etten pakannut autoa ääriään myöten koiria (siis etupenkille irtonaisina) sillä pahtajan suoralla auto lähti käsistä ja ajoin vuoroin miten kenenkin kaistalla. Onneksi vauhtia ei ollut sallittua 80km/h ja onnistuin lopulta tasata ohjauksen. Jos olisin päätynyt penkkaan olisi jokaiselle häkittömälle koiralle tehnyt kipeää.

Kummasti ehdin Ainon treeneihin ajoissa, vaikka koukkasimme hakemaan Nupun mukaan. Ainolle ne olivat moneen viikkoon ensimmäiset ohjatut tokot ja se oli innosta piukeana. Epäilemättä myös minulla oli vielä tiellä luistelusta kierrokset huipussaan. Pääteemana oli noutokapulan pito ja nostaminen maasta. Aino yritti ryöstää kapulaa ja keskityimme malttamiseen ja nättiin kapulan ottoon. Läksyksi tuli kapulan pitämiseen kestoa ja hallitumpaa kapulan nostelua. Jäävissä seiso-maahan-seiso toimii jo kivasta. Kriteerinä on ettei takajalat liiku, mutta parhaimmillaan Aino nousee ja laskee liikkumatta yhtään tassua, mutta edelleen istuinen on hidasta ja Aino työntää pomppaamisen sijaan itsensä ylös. Läksyksi tähän tuli kurre-temppu ja muutaman kikkakolmosen kokeileminen. Lopuksi oli paikalla oloa, jonka aikana muistin mitä kaikkea olemme unohtaneet harjoitellasiihen liittyen.

Aino harjoittelee mitään tekemättömyyttä, eli rauhoittumista

Ainon treenien jälkeen oli Nupun rally-tokotreenit. Tähän asti rallytreenit ovat soljuneet kivasti ja olen kisojakin katsellut sillä silmällä, mutta nyt koira oli ärtynyt ja kireä eikä mistään tullut mitään. Treenien puolessa välissä totesin, että treeneissä ei ole enää kummallakaan kivaa ja laitoin Nupun häkkinsä ja otin Usvan tilalle. Voi vain pohtia ja miettiä miksi tällainen takapakki nyt tuli. Suurin syy todennäköisesti oli oma jännittyneisyys ja lievä pahantuulisuus kun treeneihin lähettiin ja ajettiin sekä se, että Nupulla oli koko lauma mukana. Nuppu oli jo autosta otettaessa sitä mieltä, että jollekin on annettava huutia. Laumassa se on ollut nyt useampana päivänä mukana ja sen kireys on selkeästi kasvanut näiden yhdessä vietettyjen päivien aikana. Onneksi minulla alkoi taas yöputki ja se tietää Nupullekin omaa rauhallista arkea ainoana koirana ja rutiineja joita se rakastaa. Ensi sunnuntaita koitetaan uudelleen paremmalla mielellä. Rallytreenien jälkeen tein Nupun kanssa lättänällä pientä jumppaa ja se oli kivaa. Kuvaa varten otettiin vielä muutama harjoite kotona.

Olin varannut treenien jälkeen Armakselle tunnin vuoron. Muiden treenaajien hallista ulostumista odotellessa tein Usvan kanssa mummoille sopivaa tottista. Seuraaminen oli mukavaa, parempaa kuin Usvalla normaalisti ja maahanmenot sujuivat pelkillä käsimerkeillä. Ainoa mikä ei enää mummolta onnisutnut oli paikalla pysyminen. Onhan sen tietenkin hankalaa kun käskyä ei kuule ja käsimerkin voi jättää huomioimatta kun nami loittonee emännän mukana metrien päähän. Se on jännä miten mummo ja pappakoirilla syömisen merkitys kasvaa mitä vanhemmaksi ne tulevat. Usvalta, kuten Mimmiltä aikoinaan, ei varmasti jää huomaamatta jääkaapin aukaisut ja mummokoira on välistä etujalkojaan myöten menossa jääkaappille. Treenireput varmasti kollataan läpi ja herkkupussit revitään auki, jos niitä vain unohtaa mummelin ulottuville. Nuorempana Usva ei ikinä ahnehtinut tässä mittakaavassa.

Armas

Armas

Armaksen kanssa olin päättänyt ottaa tokoa, mutta jotenkin kummassa huomasin tekeväni sen kanssa pk-tottiksen alokasluokkaa mukailevia liikkeitä eteen lähettämisestä lähtien. Maahanmeno toimii jo hyvin. Jopa leikkimisen huumassa Armas tottelee maahan käskyä hallin toisessa päässä kaukana minusta. Vielä kun käskyn saa yhdistettyä eteenmenoon niin olen tyytyväinen. Seuraamista otin myös lelun kanssa sekä jäävien alkuja ja perusasentoa. Tällä kertaa jo löysimme mukavasti sen kuuluisan hulluuden ja nerouden välimaaston ja pumipoika teki innolla töitä kuumumatta liikaa. Selvisin siis treeneistä ilman mustelmia reisissä. Lopuksi Aino ja Armas ottivat kunnon pumijuoksut tyhjässä hallissa.

Armas kaikkensa antaneena

Mätsäri 14.2

Ystävänpäivän kunniaksi kerhomme järjesti mätsärin ja ystävämme  olivat myös tulossa tapahtumaan. Mikä olisikaan ollut parempi tapa viettää ystävänpäivää kuin koiratapahtumassa mukavien ihmisten seurassa. Parikilpailu avasi tapahtuman ja tällä kertaa parikilpailun ideana oli esittää oma ja ystävän koira. Niinpä Mirjami uskaltautui kehään Nastan ja Usvan kanssa. Kolmikkoa oli hauska katsella ja videoon jätin parhaat palat.

Aino pääsi toisen kerran elämässään mätsärikehään. Sitä hieman jännitti kummallisen näköiset kehäkaverit. Pumikehässä ei haittaa muut pumit, mutta kääpiökoirat olivat jännä juttu. Pohdiskelin miksi kummassa en ole sitä aikaisemmin raahannut mukanani mätsäreissä. Suurin syy on ollut se, että kun olen itse ollut järjestämässä/talkoilemassa mätsäreissä en useinkaan ole ehtinyt viedä edes Usvaa kehään ja Usvan esittäminen on ulkoistettu Lotalle. Tällä kertaa olin mätsärissä ihan vain omia koiriani ja yleistä seurustelua varten. Luksusta.

Aino sai punaisen nauhan ja oli jokaisen kierroksen jälkeen reippaampi. Punaisten kehässä sillä olisi jo ollut mukavasti draivia, mutta valitettavasti olisivat pienemmät jääneet jalkoihin kun kehän koko ei antanut tarpeeksi tilaa jalkavalle Ainolle. Lupasin Ainolle, että se saa nyt kulkea hallimätsäreissä mukana kyllästymiseen asti ja kesällä on sitten Armaksen vuoro.

Kuvat Vanessa Mäkiharju

Usva kävi piipahtamassa veteraanikehässä voittaen veteraanit, ja siitä sitten hetken odottelun jälkeen best in show kehässä sijoittuen kolmanneksi. Usvaa oli taas kerran ihana esittää, sillä se loisti esilläolon (ja namin) ilosta. On se vain niin kultainen. Mitä tahansa Usvan kanssa tekeekin niin siitä tulee hyvälle mielelle itsekin.

Kuvat Vanesssa Mäkiharju

Luukku nro: 5

Tämän luukun takaa paljastuu hierontalahjakortti Usvalle. Tosin, Usva on samanlainen joulukalentereiden aukaisija kuin minäkin ja se käytti lahjansa jo torstaina.

Koen, että lihashuolto ei ole vain aktiivisten harrastuskoirien oikeus, vaan ihan samalla tavalla siitä hyötyvät myös vähemmällä käytöllä olevat, ja erityisesti vanhat koirat joilla tulee iän myötä kaikenlaista pikkuvikaa. Usva esimerkiksi ei käytä vasenta takajalkaansa (leikattu polvi) samalla tavalla kuin oikeaa ja se tekee sille jumeja selkään ja lantion alueelle. Tuntuisi järjettömältä olla helpottamatta sen elämää säännöllisellä lihashuollolla vain sen vuoksi, että se on iäkäs tai sen "käyttöaste" on vähäinen.

Usva tykkää käydä Jonna luona käsiteltävänä, koska Jonna on Usvan mielestä ihana. Itse tykkään Jonnan rauhallisesta otteestaa mitä koirien käsittelyyn tulee sekä tietenkin hyvistä jutuista. Suosittelemme siis lämpimästi RoiRexiä paikallisille koiranomistajille.

Usvan edellisestä hierontakäynnistä oli jo tovi ja mummo nautti koko rahan edestä. Kuten tiesinkin niin takajalkojen lihaksissa oli erovaisuutta reippaasti ja selkä oli hieman jumissa. Noin muuten Usva sinkui ja venyi hyvin ilman isompia jumeja. Usva olisi mielellään jäänyt toisellekin kierrokselle, mutta sai "herätyspiikin" (Cartrophenpiikki 2/4) ja totesin että on aika lähteä kotiin. Lämmin Pomppa päälle ja menoksi. Seuraava pikäkäynti on viikon kuluttua ja uusi hieronta kahden viikon päästä. Minä en saata itse pistää Usvalle cartrophen piikkejä, joten olen ulkoistanut ne Jonnalla, jolta sujuu piikitys koulutuksen puolesta näppärästi. Toisena  vaihtoehtona olisi ollut eläinlääkärissä käynti viikottain pistosten vuoksi, mutta Usvaa ajatellen tämä on kaikista koiraystävällisin ratkaisu. Usvahan tuppaa ahdistumaan ihan kamalasti lääkärissä.

Niitä kuulumisia

Meillä on tosiaan ollut vilkasta viimeiset pari viikkoa. Lähinnä työni on vienyt energian blogin päitykseltä, sillä olen jakanut kaiken vapaan aikani tasan koirien ja nukkumisen kesken. Lisäksi on ollut kokouksia ja muita mukavia juttuja.

Yhtenä mukavana yllätyksenä oli Hau-Haun lähettämä paketti, mikä sisältä jaettavaksi ison kasan Hau-Hau Champion Training bar-ateriapatukoita. Makuina oli liha ja vihannekset sekä kana ja peruna. Omat koirani hullaantuivat patukoihin ja saatoin siis hyvällä omatunnolla pistää ne jakoon. Patukoita riitti niin treenikavereille, mätsäripalkinnoiksi kuin myös vuosikokouksen kahvipöytään. Kokouksessa muutama ilmeisesti luuli ensin ottavansa suklaapatukan kahvin kanssa. Hyvin näytti kelpaavan vaikka paljastuikin koiran namiksi.. Siis eivät syöneet kuitenkaan vaan veivät iloisina kotiin koirilleen.Vielä riittää laatikko seuraavaan mätsäriin palkinnoiksi.

Ainon ja Nupun treenieväät sekä viemiset treenikavereille. 

Vuosikokouksessa minulle napsahti tuttu nakki, eli jatkaan edelleen Rkk:n puheenjohtajana. Ensi vuodelle on taas uusi kivoja suunnitelmia jäsenten ja omienkin koirien piristykseksi.

Aino on päässyt käymään säännöllisesti agilitytreeneissä, mutta yhdet tokotreenit nukuimme ohi. Sunnuntai on siitä hankala päivä treeneille, sillä jos olen aamulla tullut töistä kotiin en välttämättä pääse hereille ehtiäkseni klo 13.00 alkaviin treeneihin. Ainon kanssa ollaan taas edetty hieman agilityssä.

Arnaksen kanssa olen käynyt omatoimitreeneissä ja sen kanssa sitä edistymistä vasta tapahtuukin. Viimeisimmässä treenissä oli palkkaus kohdallaan kiitos uuden apuvälineen (esittelen sen myöhemmin) ja pumipoika ei ehtinyt nostaa kierroksia, koska tiesi koko ajan mistä palkka tulee ja mitä pitää tehdä.

Nuppu on päässyt kerran agitreeneihin ja kerran rallytokoilemaan sitten viime treenipäivityksen. Meillä meni aikataulut hieman ristiin juurikin työvuorojeni vuoksi. Yhdet treenit jouduin jättämään väliin polveni taas revähdettyä (kummasti olen koko ajan nurin, milloin könyän minkäkin auton alta jalka mutkalla). Nupun kuulumisista pitää kirjoittaa ihan oma postaus, sillä se on kääntänyt ihan uuudenlaisen sivun elämässään. Positiivisia juttuja kuitenkin ja koira voi erittäin hyvin.

Usva vietti ihan ikioman päivän 22.11 päästessään mätsäriin ilman perheen muita koiria. Miten nautinkaan kun sain katsoa vanhan koirani intoa ja iloa sen tavatessa ihmisiä ja saadessaan rajattomasti huomiota. Harva melkein 14-vuotias koira enää jaksaa hyppiä riemusta tasajalkaa ja ravata kehässä innosta pinkeänä. Lotta siis vei Usvaa junnuissa keräten palkinnot ja minä veteraaneissa ja sennuissa hieman vaatimattomammalla menestyksellä (Vet 2. ja Sh 4.). Minulle mätsäripäivässä parasta oli kun ehdin taas mukaan talkoilemaan mätsärissä ja tapaamaan tuttuja ja ystäviä.

Jossain vaiheessa ehdin myös suorittaa metsästäjän tutkinnon ja käydä mielenkiintoisella luennolla, jossa aiheena oli aktiivisen harrastuskoiran ja työkoiran ruokinta. Taas sai uusia ja vanhojakin juttuja ajateltavaksi.

MyDogDna-passi

Meillä oli tänään pitkä lista asioita kun lähdimme käymään eläinlääkärissä. Alkujaan käynnin syy piti olla vain poskisolunäytteiden otto MyDogDna-passia varten. Armaksen silmäluomi ärsyyntyi kuitenkin (epä)sopivasti ja alkoi näyttää siltä, että vaati lääkettä. Rahan menoa kun ei voi estää, niin päätin että olisi Usvankin taas aika saada cartrophen piikkisarja nivelrikkoonsa.

Poskisolonäytteet otettiin Ainolta, Armakselta ja Nupulta. Kaikki kolme olivat hyvin yhteistyökykyisiä ja näytteet saatiin vaivatta otettua pienillä näyteharjoilla. Koirieni tulokset löytyvät aikanaan MyDogDna tietokannasta (koiria pääsee hakemaan palveluun rekisteröityneet) ja tulevat olemaan julkisia, jotta kaikki asiasta kiinnostuneet pääsevät vertailemaan koirieni tuloksia omien pumiensa tuloksiin. Näin kaikki hyötyvät.

Meillä on ollut mahdottoman vilkasta viimeiset pari viikkoa. Pitää tässä kirjoitella kuulumisista oma postaus.

Paluu arkeen taas kerran..

..eli Nupun juoksu on ohi. Tällä kertaa Leksu reagoi Nupun juoksuun heti sen alkaessa ja Armas innostui vasta Nupun tärppipäivien ollessa käsillä, eli juoksun 11 pvä. Nuppu lähti sopivasti evakkoon äidilleni pariksi pahimmaksi päiväksi.

Nuppu ei ollut lainkaan kiinnostunut jälkikasvustaan tai Leksasta, mutta Usva-mummelia se ruikutti tekemään jotain asialle. Ajattelin, että Usvakin saa hetken rauhan kun Nuppu on lomailemassa muutaman kilometrin päässä. Armas kuitenkin iski silmänsä Usvaan heti oven sulkeuduttua Nupun jälkeen. Se suukotteli ja seurasi Usvaa kaikkialle ja muutaman kerran yritti selkään. Minun vienolla kiello se lopetti julkiset astumisyritykset, mutta ei päästänyt Usvaa hetkeksikään silmistään. Usvaa ei näyttänyt ylimääräinen huomio haittaavan, sillä kun Armaksen palvova huomio herpaantui mummelista, räpsäytti Usva sitä tassulla naamaan ja pyysi leikkimään. Niin parisko sitten jopa nukkuivatkin vierekkäin. Aino nyt muutenkin on aina iloinen Usvan seurasta ja seurassa, joten mummu oli varsin suosittu. Sama jatkui Nupun palattua kotiin muutaman päivän kuluttua.

Tässä vaiheessa täytyy kiittää siitä, että talossa on huoneita riittämiin koirien tilapäiseen eristämiseen. Tämän kokoista sekalaumaa ei voisi pienissä tiloissa mitenkään eristää koiraystävällisesti. Meillä meni kaikki hyvin kun Nuppu vietti vuoroin aikaa työhuoneessani ja vuoroin muualla talossa. Leksu asusteli makkarissa tai viuhtoi ulkona tarhassaan. Onneksi sattui myös säähaltija suosimaan meitä.

Nupun ollessa juoksutauolla Aino ja Armas keskittyivät treenaamiseen. Armaksella loppui syyskuun aikana peto-kurssi ja nyt palasimme taas tokon pariin. Aino pääsi tekemään sekä agia ja tokoa. Sehän on hieman Armasta jäljessä esteiden opettelussa, joten saa nyt kuroa toisen etumatkaa umpeen. Tässä näkee miten koirat ovat yksilöitä, vaikka niitä kouluttaisi ns. liukuhihnatyönä, eli tekee samat asiat ja saman verran, samalla treenikerralla kunkin koiran kanssa. Toki tässäkin asiassa ihminen on se kuuluisa heikoin lenkki. Huomaan vaativani Ainolta ja Armakselta eri tavalla asioita. Se on ärsyttävää, koska Aino ei mitenkään hyödy ns. "löysäilystä". Onneksi olen tiedostanut tämän asian itsessäni ja työstän sitä.

Aino sai paikan sunnuntain tokoryhmästä ja teinit yhteisen ryhmäpaikan agilityn eskarista. Eskarissa minun on nyt tarkoitus käyttää aluksi vain Ainoa. Armaksen kanssa treenta kahdestaan sitä kuuluisaa hallintaa ja hillintää esteillä, ja tottista kaikkialla missä liikumme. Armaksesta tulee nopea ja innokas, mutta ensin haluan saada sille tekniikan kuntoon matalammassa vireessä ja hallintaa, jotta voimme lähteä rauhallisin mielin ryhmätreeneihin myöhemmin. Tämä koskee sekä agia että tokoa.

Nupulle sain paikan Rally-tokosta, eli sen treenit ovat sitten heti Ainon jälkeen. Tämä viikonloppu menee vielä tasoittuessa juoksun höyryistä, mutta sen jälkeen tulen pitämään Nupun kiireisenä ettei se ehdi kehittää valeraskautta. Sillä on pentujen jälkeen ollut hyvin voimakkaat valeraskaudet ja niihin liittyvää voimakasta mielialan vaihtelua, sen runsaan maidon erittämisen lisäksi.

Leksan ja Armaksen kanssa odotan innolla myös kunnon lumikelejä, jotta voin kaivaa kicksparkin esille. Ehkäpä Ainokin pääsee sitä viimein kokeilemaan, jos löydän sille kunnolla istuvat vetovaljaat jostain.

Usvan kanssa keskitymme pitämään toisemme kunnossa ja hyvällä tuulella, eli seurustelemalla ja hassuttelemalla yhdessä mahdollisimman paljon. Vanhat koirat ovat aarteita ja niitä täytyy vaalia.

Loppuvuoden näyttelyt ja reissut jätän kokonaan välistä ilman pienintäkään tuskaa. Nyt tuntuu, että tärkeintä tällä hetkellä on tasainen ja mukava arki, ilman huonoja uutisia tai ikäviä yllätyksiä. Tämä vuosi on ollut turhan raskas kaikkinensa, vaikka hyviäkin asioita on tapahtunut yhtenään. Tällä hetkellä parhaiten voimaannun perheen/lauman, ystävien ja ihanien harrastuskavereiden seurassa. Kiitos taas kerran kun olette olemassa!