Yhdessä ikuisesti

 

Elämä voi muuttua hyvinkin yllättäen. Armas "sairastui" maanantaina 4.8.2025 klo 19.15 heti iltaruuan jälkeen. Iltaruuan se kellotti itselleen normaalin vauhdikkaaseen tapaansa ja söi sen halukkaasti. Heti ruuan jälkeen Armas meni vaisuksi ja voimattoman oloiseksi. Ulkona käyminen oli vaikeaa ja se ei innostunut mistään, niin kuin oli muutamaa tuntia aikaisemmin tehnyt. Päivystykseen pääsimme vielä samana iltana. Tutkimukset eivät osoittaneet mitään vakavaa, mutta ei myöskään mitää oireita selittävää. Eläinlääkäri arvioi mahdollisen vatsapöpön kenties iskeneen tai mahdollisesti Armaksella käyneen rytmihäiriön, koska hengitys oli hetken aikaa pinnallista oireiden iskettyä. Armaksella oli keväällä todettu sivuääni sydämessä. Lääkkeeksi Armas sai tuolla käynnillä pahoinvoinniestolääkkeen ja vatsakipulääkkeen. 

Tiistaina Armaksen vointi oli jo hieman parempi ja kipulääkkeiden voimalla se oli melkein normaaliin tapaan kiinnostunut myös jääkaapilla käynnistä. Ruoka ei kuitenkaan kelvannut, mutta kaiken kaikkiaan se oli selvästi paremmassa kunnossa kuin edellisenä ilta. Olin jo hetken toiveikas, vaikka koko ajan mielessä oli Usvan viimiset päivät. Keskiviikko aamuna totesin, ettei asiat ole lainkaan hyvin, koska Armas maanantain tapaan hakeutui makoilemaan pöytien alle ja halusi selvästi olla rauhassa. Ainon käytös Armasta kohtaan oli ollut maanantaista lähtien hyvin erilaista, eli Aino kävi vähän väliä katsomassa Armasta ja vinkui myös sohvalla maatessaan huolestuneen kuuloisesti tuijotellen huoneisiin missä Armas kulloinkin oli. Aino yritti kaikin tavoin saada Armaksen tulemaan lepopaikoista pois ja saada sen mukaansa ulos. Huonolla tuurilla kaikilla klinikoilla oli ajat tiukassa ja sain vasta perjantaille eläinlääkäriajan. Onneksi soitin vielä uudelleen Tuoville ja saimme sinne viimeisen mahdollisen ajan vielä keskiviikolle.

Klinikalla Tuovi tutki Armaksen perusteellisesti verikokein, ultraten ja röntgenkuvat ottaen. Ultrassa näkyi vapaata nestettä vatsaontelossa, eli paikassa minne se ei kuulunut. Röntgenkuva näytti sitten harmaan selkeän massan, joka oli työntänyt suolia sivuun ja keuhkoissa oli myös huolestuttavia muutoksia. Katetroimalla vielä varmistettiin, ettei kyse ollut täysinäisestä virtsarakosta. Lopullinen diagnoosi oli pernassa oleva halkaisijaltaan 12 cm kasvain, joka vuoti verta vatsaonteloon. Rauhoituksessa kasvain tuntui myös selvästi käsikopelolla. Ainoa järkevä vaihtoehto tilanteessa enää oli päästää Armas pois, koska sen yleistila oli heikko ja kasvain varsin suuri. Armaksen loppu oli siis tismalleen samanlainen kuin Usvalla ja täydellinen shokki meille kaikille.

Ainon lähtöön olin jo pitkään yrittänyt varautua, sen jälkeen kun sillä meni toisesta polvesta eturistiside kevättalvella ja polvissa todettiin 2/3 luksaatiot ja vakava nivelrikko. Tuolloin teimme siis päätöksen, että emme lähde polvia enää korjaamaan 12-vuotiaalta koiralta, jolla oli jo kasvaimia ympäri kehoa. Keväällä Ainolta leikattiin kainalosta iso patti, jotta sen liikkuminen oli helpompaa. Päivittäisellä kipulääkkeellä ja kuukausittaisella Librela-pistoksella Aino pärjäsi hyvin polviensa kanssa. Oikealle polvelle se ei juurikaan varannut painoa, mutta pystyi juoksemaan ja vielä leikkimään Armaksen kanssa.

Armaksen kuoltua olimme ihan hukassa ja Aino oli vielä tavallista enemmän kainaloisena. Kuitenkin yksinolo alkoi sujumaan ja näytti, että meillä vielä olisi uusi erilainen arki muodostumassa. Kohtalo päätti kuitenkin toisin. Aino juoksi innoissaan 18.8 sisälle takapihalta ja takaoven portaissa näin selvästi miten se potkaisi tyhjää vielä toistaiseksi ehjemmällä jalallaan samalla kiljaisten. Heti oli selvää, että toinenkin takajalka oli poissa pelistä ja Aino joutui varaamaan aikaisemmin huonommalle jalalle. Iltapäivä sillä meni pötkötellessä kotona isännän kanssa ja sain onneksi eläinlääkäriajan heti töiden jälkeen. Tutkimuksissa kävi ilmi, kuten pelkäsinkin, että myös toisesta polvesta oli eturistisiteet menneet eikä kummassakaan polvessa enää ollut minkäänlaista pitoa tai mahdollisuutta elää normaalia elämää. Olin luvannut Ainolle, että matka loppuu siinä kohtaa kun ei ole enää kivaa eikä toivoa paremmasta.

Armaksen ja Ainon lähtö tuli liian varhain, liian yllättäen ja edelleen tuntuu kuin sydän olisi revitty rinnasta. Lohduttaudun sillä, että he saivat elää ja lähteä yhdessä. Viimeinen yhteinen kesä oli myös erityisen hyvä ja koirat saivat tehdä asioita, joista nauttivat. Ainon ja Armaksen myötä yksi merkittävä ajanjakso meidän elämässä päättyi.

Nuppu 2009-2021

FI JVA, C.I.B, POHJ, FI, SE, NO MVA

Karvakorvan Friidu

"Nuppu"

22.3.2009-20.1.2021

Kiitos Nuppu kaikesta mitä annoit ja opetit.

Ilman sinua moni unelma olisi jäänyt toteutumatta.

 

Elämä heittelee

Minulla oli keskeneräisissä postauksissa mammakoiran kuulumisia, mutta toivoin sitten saavani suoraan tehdä pennuista uutisia enkä sitten lopulta julkaissut sitä. Kaikki ei mennytkään sitten niin kuin piti. Tästä tuleekin surkea alku sille tarinalle, miten toivutaan kun koko pentue menetetään.

Aino alkoi juhannusaattona supistelemaan noin klo 10.00 selkeästi ja säännöllisesti pysyen koko ajan rauhallisena ja hyvävointisena supistusten ajan ja niiden välissä. Kätilämme pääsi heti paikalle avuksemme. Klo 14.30 se ilman ponnisteluja hulautti ulos pienen pienen kuolleen pennun, jonka paino oli alle 100g, kun verrokkina Aino itse painoi syntyessään 275g. Pentu oli sen näköinen, että se oli ollut jo jonkun aikaa kuolleena kohdussa. Tämän jälkeen supistelut jatkuivat tasaisesti noin klo 18.30 asti. Olimme koko ajan synnytyksen alusta yhteydessä eläinlääkäriimme tekstiviesteillä ja lopulta sovimme treffit klinikalle klo 20.00. Ultrassassa ei saatu enää mahdollisten pentujen sydänääniä kuuluville ja koska oksitosiini ei aiheuttanut toivottua tulosta päädyttiin keisarinleikkaukseen. Periaatteessa olisi voitu vielä odottaa, mutta en halunnut missään tilanteessa riskeerata Ainon terveyttä. Kohdusta löytyi yksi kuollut pentu, joka myös oli ollut jo hyvän aikaa kuolleena ja oli jo kiinnittynyt kohdun seinämään eikä siksi tullut normaalisti ulos. Tämän pennun paino oli n. 140g ja se oli muuten ihan hyvin kehittynyt tyttöpentu.

Ainon kanssa kävimme vuorokausilla 47 ensimmäisen kerran kokeilemassa rtg-kuvia, mutta kuvasta ei saanut mitään selvää. Ultrassa tuolloin löytyi selkeät sykkeet pennuilta. Alla olevat kuvat otettiin vuorokausilla 57-58, ja niissä nyt jälkeenpäin (jälkiviisaana) voi nähdä tuon jo silloin kuolleena olleen isomman pennun pitkänä rentona pötkönä ja pienemmän epämääräisemmän pennun, eli tuon ensiksi ulostulleen.

Näin jälkikäteen ajateltuna huomioni siitä, miten Ainon maha ei kasvanut viimeisellä viikolla lainkaan piti paikkansa, mutta tuolloin selitin mahan koon itselleni pienellä pentueella. Kahden pennun pentue ei välttämättä kovin helposti näy ulospäin, kun vertaa emänsä isompaan pentueeseen. Onneksi tuo pieni pentu tuli ulos eilen ja päädyimme sektioon, koska huonolla tuurilla olisimme vain odotelleet supistusten vahvistumista ja lopulta saattaneet menettäneet myös Ainon. Omaan vaistoonsa ja kokeneen kätilön neuvoihin kannattaa luottaa.

Aino tosiaan leikattiin, mutta sen kohtua ei avattu, vaan lääkäri sai taitavasti avustettua pennun luonnollista tietä ulos. Uskoisin ja toivoisin sen nopeuttavan Ainon toipumista. Tällä hetkellä Ainolla on mustan vihreää vuotoa ja lämpöä täytyy tarkkailla. Se saa kipulääkkeitä ja antibioottia. Aino oli ensimmäisen yön levoton ja äänekäs, eli yö jäi minulla hyvin vähäuniseksi. Päivällä äitini oli sen aikaa Ainon seuraneitinä, että pääsin käymään näyttelyssä toteamassa, että palkintopiste oli loistavasti muilla hallinnassa ja sain sen puolesta keveän mielen. Olen samaan aikaan synnytyksen kanssa hoitanut vasemmalla kädellä osuuttani näyttelystä palkintojen ja talkoolaisten osalta.

Tällä hetkellä Aino nukkuu paljon, mutta herätessään on levoton ja ikään kuin etsii jotain. Voi, kun tietäisi mitä koiran mielessä liikkuu tällaisen jälkeen. Itselläni on päälimmäisenä tunteena huoli Ainon toipumisesta ja jossain taustalla suunnaton suru siitä, etten vieläkään saanut itselleni Ainon pentua. Ainon järkevä ja reipas käyttäytyminen koko tämän prosessin ajan on vain vahvistanut minun ajatustani siitä, millainen kultakimpale minulla on käsissäni.

Tämäkin koettelemus taas muistutti minua siitä miten mahtavia ihmisiä minulla on ympärilläni. Kätilomme Iippa (kennel Goldwäscher) oli meidän kanssa koko päivän auttaen, neuvoen ja tukien. Saimme myös uskomattoman hyvän tuen ja avun eläinlääkäriltämme Tuovilta sekä Maikilta, joka tuli kesken juhannuksen vieton auttamaan Ainon leikkauksessa. Puhumattakaan kaikista ihmisistä, jotka ovat osoittaneet myötäelämistä ja joilta olemme saaneet lohduttavia sanoja. Tällaisen epäonnen keskellä sitä voi tuntea itsensä myös onnekkaaksi.

Nyt on sitten purettava pentuhuoneen sisustus ja varastoitava pentutavarat tulevaisuutta varten. Hetken sallin itseni velloa murheessa ja maanantaina viimeistään on taas katse kohti uusia juttuja.

Minä Sinua vaan

Usva 

14.3.2001 - 11.5.2016

Kuin karhuemo pentujaan ja luoja luomiaan
Niin minä sinua vaan
Vaik leipä loppuis vesikin yksi pysyis kuitenkin
Minä sinua vaan

Ja jos joskus syliin mustan maan
Mä sua joudun kantamaan
Niin minä sinua vaan

Jenni Vartiainen

Legenda jo eläessään

Vanhustenosaston viimeinen yhteiskuva
Lex 10,5 vuotta ja Usva 14,5 vuotta

Leksan kuolemasta on kulunut pian viikko ja huomaan ajattelevani sen edelleen arkeen mukaan. Ruokia laittaessa etsin katseellani isoa kuppia ja omia eväitä tehdessä olen aina ottamassa koiraveron syrjään Leksua varten. Meillä on selkeästi iso koira hukassa.

Leksan lopettamista en jossittele, sillä se oli ainoa mahdollisuus viime perjaintain koitettua lohduttomana. Leksahan alkoi keskiviikkona (26.8) oksentelemaan rajusti yötä vasten. Ensin se oksensi aamulla ulkotarhassaan. Tuolloin ajattelin oksentamisen olevan vain sattumaa, mutta kiinnitin huomiota siihen, ettei pissa kulkenut kunnolla. Soitinkin koiralle lääkäriajan samalla päivälle, mutta jonka sitten peruin pissaaminen palauduttua normaaliksi. Ajattelin sen vain liittyvän Leksun eturauhaseen. Illalla myöhään Leksa alkoi sitten oksennella kunnolla ja sitä kesti koko yön 15-30 minuutin välein. Leksulla oli hirveä jano ja se okseni hetikohta juomansa veden. 

Torstaina sain heti aamuajan kaupungin eläinlääkärille. Siellä todettiin koiran olevan jo kuivunut sekä sen vatsalaukun laajentuneen huomattavasti. Kiertymää ei kuitenkaan ollut. Leksa sai toista litraa nestettä nahan alle ja me aloimme soittamaan aikaa sellaiselle klinikalle, jossa olisi mahdollista ottaa koirasta röntgenuvat. Tässä vaiheessa minulle konkretisoitui miten huonosti Rovaniemen kaupunki on varustanut eläinklinikkansa, eli kaupungin eläinlääkäreillä (+ päivystävällä) ei ole röntgenlaitteita käytössä!

Siirryimme Univetille ottamaan koirasta kuvat. Kuvissa näkyi laajentunut vatsalaukku ja maksassa muutoksia. Sivulöydöksenä löytyi selästä spondyloosi, joka oli sillottunut. Mahdollista vieresesinettä ei siis löytynyt röntgenkuvilla. Verikokeissa tulehdusarvot olivat normaalin rajoissa, mutta maksa yms. arvoja ei näytteistä saanut, sillä veri oli niin rasvaista. Tämä oli huolestuttavaa, sillä koira oli viimeksi syönyt toista vuorokautta aikaisemmin. Vaihtoehdoiksi jäi vierasesine (pehmeä), kasvain malaukussa. haiman pettäminen tai maksan sairaudet. Myöskään myrkytystä ei voitu täysin sulkea pois. Koira oli kivuliaan oloinen ja ääreisverenkierto oli heikko laajentuneen vatsalaukun painaessa sisäelimiä. Leksulle pistettiin kipulääkkeet, oksennuksenestolääkettä ja nestettä suoneen. Kaupungin eläinlääkärillä oli myös aamulla annettu lääkettä pahoinvointiin. Pääsimme lähtemään kotiin suunnitelmana koittaa hoitaa tilaa haimatulehduksena. Pahoinvointilääkkeet eivät pitkään tehonneet ja iltasella Leksu alkoi uudelleen oksentelemaan. Jano oli edelleen ihan hirveä. Voimakkaasta opiaattipohjaisesta kipulääkkeestä johtuen koira oli kepeissä tunnelmissa koko illan ja meidän piti vahtia ettei se huku vesikuppiinsa. Sen verran huonon näköisenä se nojaili vesikuppia vasten välillä juoden ja oksentaen. Toinen yö alkoi siis samoissa tunnelmissa. Yötä vasten olisi pitänyt saada menemään lisää särkylääkkeitä, mutta koiralla ei pysynyt mikään sisällä, se ei halunnut syödä mitään ja lääkkeitä ei saanut tuonnettyä kurkkuun nielun limaisuuden vuoksi. Toki ne olisivat tulleet heti ulos oksennuksen mukana.

Aamulla Leksu oli väsynyt ja oksentelu jatkui. Yöllä se oli saanut nukuttua jonkin verran. Metsässä aamupissalla se kaiveli vain sammalia. Irti olleessaan se olisi varmasti käpertynyt jonkin kuusen alle odottamaan kuolemaa. Sain eläinlääkärin kiinni ja sovimme tulevamme klo 10.00 klinikalle. Leksu nukkui odotteluajan pinnallisesti hengittäen omalla paikallaan, ja lähdön tullessa tuntui ettei jalatkaan enää kunnolla kantaneet vaan koiran sai nostaa autoon. Klinikalla lääkärit tukivat päätöstämme päästää Leksu pois, sillä vanhaa koiraa emme halunneet alkaa avata ja kiusata enää tarpeettomilla toimenpiteillä. Leksu nukkui pois 28.8 klo 10.30 isäntänsä silitellessä sitä juuri niin kuin Lex tykkäsi tehtävän.

Leksa oli koira, joka ei jättänyt ketään kylmäksi ja se tuntui olevan legenda jo eläessään, ainakin hoitolatyttöjen keskuudessa. Harva sitä oikeasti ymmärsi ja osasi käsitellä. Leksu käytti siis hyväuskoisia hyväkseen ja totteli vain niitä joilla oli pokkaa sitä käskyttää. Se oli vietikäs ja hallitseva sekä tämän vuoksi ajoittain varsin rasittava tapaus. Lex oli onneksi myös hirveän avoin ja ystävällinen kaikille kohtaamilleen ihmisille. Rehellinen ja mutkaton koira, joka töitä tehdessään oli jotain käsittämättömän mahtavaa. Leksan pää kesti myös ajoittaisen tekemättömyyden ja se osasi nauttia elämästä, vaikka sitten sohvalla maaten ja kattoon syljeskellen.

Leksa tuli meille aikoinaan hollannista näennäisen hyvään aikaan ja sen kanssa päästiin tekemään hyvät pohjat tottiksen ja ihmisjäljen kanssa ennen kuin meillä alkoi taloprojektit, jotka sitten kestivät enemmän ja vähemmän seuraavat kymmenen vuotta. Isäntä joutui siis uppoutumaan kodin rakentamiseen meille ja minun tehtäväksi jäi koirien aktivointi. Minulla ja Leksalla oli alkuun monesti sukset ristissä arjessa ja yritin vääntää sitä haluamaani muottiin. Onneksi jossain vaiheessa tajusin, että Lex on juuri sellainen millaiseksi se on jalostettu. En saa vahvaa käyttölinjaista koiraa, joka on jalostettu yhtä asiaa varten, muuttumaan ns. peruspiskiksi. Minun tuli muuttua sellaiseksi ohjaajaksi mitä koira vaati, koska koira ei taipunut. Tämän tajuttuani meillä alkoi yhteistyö luistaa ja arki muuttui sujuvaksi. Leksun kanssa treenaaminen ryhmässä oli haastavaa, koska en alkuun osannut käsitellä sitä korkeassa vireessä. Malinoisin kanssa treenatessa ymmmärsin kuitenkin miksi ihmiset niitä itselleen laittavat. Leksun (ja pumien) jälkeen ei mikään perässä vedettävä koira tule riittämään minulle. Minulla ei ollut Leksan kanssa ikinä kisatavoitteita, mutta sen kanssa koin toisenlaisia elämyksiä treeneissä ja opin siltä suunnattomasti.

Ei ole enää iloista ja rentoa malinoisia, sellaista joka osuu kerran elämässään kohdalle. Sanotaan, että toisen arvon ymmärtää vasta kun sen menettää. Minä tiesin koko ajan millainen kultakimpale minulla oli. Lepää rauhassa rakas.

Ihan liian aikaisin..

..ihan yllättäin

Lex 

11.3.2005-28.8.2015

Koskaan ei tiedä

onko aikaa paljon

vai vähän,

yht´äkkiä huomaa

se päättyikin tähän.

On paikkasi tyhjä ja

korvaamaton, ja

kaipuu suuri

sanaton.

Liian suuri menetys

Usvan Oma Ihminen, isäni
1947-2014

Hiljentynyt on sydän kallis,
sammunut on katse hyvä,
lepää käsi apuun valmis,
meille jää vain suru syvä.

Mökki on hiljentynyt. Jäljelle jäivät vain rakkaat muistot ja uskollinen vahtikoira

Rakkauden hintana on suru

Teräsvillan Aivan Ihana 

"Iines" 

21.1.2013- 27.5.2014

Älä elämää pelkää,  älä sen kauneutta kiellä.  Suo sen tupaasi tulla  tai jos liettä ei sulla,  sitä vastaan käy tiellä,  älä käännä sille selkää.  Älä haudoille elämää lymyyn kulje:  Ei kuolema sinulta oveaan sulje. Kuin lintu lennä,  älä viipyen menneen rauniolla  nykyhetkeä häädä.  Suo jääneen jäädä,  suo olleen haudassa olla,  tulevaa koe vastaan mennä.  Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:  On kuoleman portti aina avoin. Älä koskaan sano:  "Tämä on iäti minun."  Elon maljasta juovu,  taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.  On maailman rikkaus sinun,  kun mitään et omakses ano.  Elä pelotta varassa yhden kortin:  Näet aina avoinna kuoleman portin. Kaarlo Sarkia

Iines oli onnellinen pieni koira, joka rakasti juoksemista yli kaiken. 

Se eli hetkessä ja vain hetken. 

Nyt Iines saa mennä rajattomasti mukana tuulen.

Minun piti tehdä tämä seuraava postaus Nupun viikonlopun mejäkokeesta, mutta koskaan ei tiedä mitä elämä tuo eteen. Sain tiistai aamuna työvuoroani lopetellessa puhelin Iines-kasvattini jääneen auton alle. Enempiä miettimättä hyppäsin autoon ja ajoin tapahtumapaikalle. Näkymä oli lohduton ja totesin koiran kuolleeksi. Iines oli ollut pupujahdissa ja hetken huumassa ylittänyt tien osuen rekan takarenkaaseen. Kuolema oli tullut heti, eikä koira varmasti ollut ehtinyt kärsiä hetkeäkään. Iines pääsi tuhkattavaksi ja meidän jäljelle jääneiden on vain kestettävä menetys. Minun suruni kasvattaja on pohjaton ja voin vain kuvitella Iineksen oman ihmisen surun määrää. Olen onnellinen, että sain elää kiinteästi mukana Iineksen elämässä loppuun asti, kukaan ei vain arvannut päivien määrää. Iineksen puolesta olen onnellinen, siitä että sillä oli paras mahdollinen emäntä, surullista että heidän yhteinen taival jäi niin lyhyeksi
.

Lunastettu lupaus

Mimmi 7.3.1997-4.2.2013

Jos sua ei ois ollut, olisin keksinyt sut..

Nyt tuli vastaan se pelätty aika, jolloin huonoja hetkiä oli enemmän kuin hyviä, ja Mimmin silmien loiste ja palo oli himmentynyt merkittävästi. Vielä keskiviikkona haettiin uudet särkylääkkeet, hoidettiin korvat ja kynnet kuntoon. Päätös oli jo tehty, mutta ajankohta varmistui vasta illan aikana koiraa hoitaessa. Kiirettä ei kuitenkaan ollut ja päätimme odottaa, että pääsemme Mimmin oman  lääkärin vastaanotolle. Ulla on nyt hoitanut Mimmin ekasta rokotuksesta viimeiseen palvelukseen.

Usva pääsi mukaan vastaanotolle saattamaan Mimmiä, muutama nuuskaisu ja se totesi siskonsa olevan poissa. Kotonakaan Usva ei enää etsinyt eikä kaivannut toista. Sain aikaa hyvästellä Mimmin ihan rauhassa ja viimeisen suukon kirsunpäähän annettuani olimme valmiit kotimatkalle. Viimeinen muistikuva koirasta on rauhallinen hahmo lääkärin pöydällä. Nyt Mimmin on hyvä olla, kuten loistonsa aikoina. Olen onnellinen siitä, että saimme tehtyä päätöksen juuri oikeaan aikaan, ei liian aikaisin eikä liian myöhään. Silti...

...ei löydy sanoja kuvailemaan menetyksen tuskaa.

Kiitos kaikesta rakas..

Menetyksiä onnen keskellä

Pentuja on enää neljä. Kaksi pienintä todettiin eläinlääkärin toimesta sen verran kehittymättömiksi, ettei niistä ollut eläjiksi. Pikkuisista tuli siis koiraenkeileitä tortaina aamupäivällä. Neljä jäljelle jäänyttä kasvavat ja kehittyvät nyt sitten pientenkin edestä.Tällä hetkellä isoin on jo ylittänyt 500g gramman ja muut tulevat kovaa vauhtia perässä.

Poika2, Poika3, Tyttö2 ja Tyttö3

Narttu1 ja Uros1 syntyivät heti ensimmäisinä ja olivat jo syntyessään porukan pienimpiä ja hyvin erityisiä. Niistä näki, että eivät olleet päässeet kehittymään kohdussa yhtä hyvin kuin muut pennut. Tyttöpennussa erityisesti huomio kiinnittyi sen jalkoihin, jotka olivat vääntyneet ranteista ja polvista. Pojalla oli myös samaa vikaa. Ajattelimme kuitenkin katsoa, josko kyse oli vain siitä että olivat niin heiveröisiä muihin pentuihin nähden. Pennut eivät pystyneet imemään nisältä yrityksistä huolimatta, joten syötin näitä kahta pienintä tehostetusti emonvastikkeella ja Nuppu yritti parhaansa mukaan pitää pennut lämpiminä ja puhtaina. Se piti tarkkaan huolen, että pienimmät pysyivät sen lähellä lämpöisessä. Kaikesta hoidosta huolimatta pentujen painot eivät lähteneet alkulaskusta nousemaan. Paino jatkoi siis tippumista, vaikka pentuihin sai menemään ravintoa.
Keskiviikon ja torstain välisenä yönä tuli käänne huonompaan poikapennun osalta. Se alkoi kolmen jälkeen yöllä huutamaan lähes taukoamatta, vaikka kaikki fyysiset tarpeet koitettiin täyttää kaiken aikaa. Emon kainalossaa ja pään alla kyhjöttäminen rauhoitti sen aina pieneksi hetkeksi, mutta sitten valitus alkoi uudeellen.

Aamulle olin joka tapauksessa aikeissa soittaa Nupulle lääkäriin ajan ärtyneen nisän vuoksi, joten pakkasin myös pienet pentuset mukaan. Tiesin jo siinä vaiheessa, ettei pieni poikapentu tulisi takaisin. Se meni yön aikana sen verran heikkoon kuntoon. Syötin vielä molemmat pennut ennen lähtöä, hyvästelin ne ja pakkasin lämpölaatikkoon. Mika käytti porukan lääkärissä minun jäädessä kotiin vahtimaan neljää muuta pentua.

Lääkäri soitti hetken kuluttua ja kävimme läpi pentujen tilanteen ja ennusteen. Tyttöpentu ei todennäköisesti olisi koskaan pystynyt liikkumaan kuten terve pentu. Sen verran väärät sääret sillä oli ja poikapentu olisi saattanut nesteytyksellä, mahaletkulla sekä lämpöhoidoilla ehkä jäädä henkiin. Sen raajat eivät olleet ihan niin väärän malliset kuin tyttöpennun, mutta niissäkin oli epätyypillisyyttä huomattavissa. Eläinlääkäri epäili samaa mitä mekin, eli pentujen istukoissa olisi ollut jotain vikaa ja aiheuttanut ko. vammat. Sen lisäksi oli epäilys että myös aivojen kehityksessä saattaisi olla vikaa samasta syystä. Pentujen lopetuspäätös oli loppujen lopuksi helppo, silläö ajattelin ensisijaisesti pentujen parasta, mutta sitäkin kipeämpi sillä niihin ehti kiintyä kovasti muutaman vuorokauden aikana, minkä elimme tiiviisti yhdessä.

Tyttö1 ja Poika1 valmistautuvat lähtöön..tähdiksi taivaalle.

Pienten pentujen poistumisen myötä näin Nupunkin nukkuvan kunnolla ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen. Pentulaatikossa vallitsee ihan erilainen rauha ja tyyneys kuin aikaisemmin. Neljä jäljelle jäänyttä pentua kehittyvät normaalisti ja osoittavat jo nyt olevansa kaikki omia persoonia sen suhteen miten reagoivat ympäristön muutoksiin. 

Edelleen syksy..

Toissa viikonloppuna satoi hetken aikaa ensilumi. Olimme silloin mökillä, ja kummasti piristi kun maa oli hetken vaaleansävyisenä. Nyt ollaan sitten laitettu pihaa melkein urakalla talvea varten. Melkein vain..isot kukkapenkit ja kasvimaa jäävät todennäköisesti keväälle. Haravoiminen on yllättävän rankkaa puuhaa, kun sitä tulee harrastettua vain harvoin.

  Nuppu ja Mimmi

Tytöille kuuluu edelleen hyvää. Usva kanssa olimme ensimmäistä kertaa yli vuoteen ohjatuissa agilitytreeneissä. Nuppu oli toki myös mukana. Molemmat menivät ihan kivasti, parannettavaa jäi mm. minun ohjaamisessa. Miten ihmeessä olen alkanut käyttää käsiäni niin kummasti?

Usvan ja Nupun suurimmat erot huomaa parhaiten treenatessa. Siis toki niissä on muutenkin eroa kuin yöllä ja päivällä, mutta agilityssä ne tulevat esiin parhaiten. Nupun kanssa olen tyytyväinen päätökseeni kouluttaa sen matalassa vireessä, sillä siitä löytyy potkua vaikka kuinka paljon, mutta nyt on kiva kun se pysyy hanskassa ja on rauhallinen. Vauhti sillä kasvaa koko ajan mitä estevarmemmaksi se kehittyy. Usva on koulutettu agilityyn virittämällä se huippuunsa ja antamalla sitten liikaa vapauksia. Kun se ei heti pääse tekemään tai en osaa ohjata sitä ymmärrettävästi, nousee sillä volyymi kattoon ja keskittyminen kärsii. Noissa tilanteissa minun pitäisi vain muistaa/tajuta keskeyttää treeni samantien ja viedä koira rauhoittumaan.

Suurin ero on lähdöissä, eli esteen taakse jättämisessä. Jos Nuppu ei mitään muuta osaa, niin ainakin lähdöt ja A:n kontakti onnistuvat. Nuppu on totinen puurtaja, ja sen kanssa minun pitäisi muistaa hankkia ennen kaikkea niitä onnistuneita suorituksia. Nuppu tykkää tehdä niitä asioita mitä se oikeasti osaa, mitä siis ollaan treenattu paljon. Jos ratapätkällä on jokin vaikeampi kohta, mitä joudumme hinkkaamaan erityisen paljon, alkaa se helposti tarjota minulle sellaista estettä minkä se osaa hyvin. Yleensä aina se on A tai puomi.

Molemmat koirat on tosiaan nyt samassa ryhmässä. Mietin hetken sen järkevyyttä, mutta ajankäytöllisesti päädyin ilmoittamana ne kuitenkin samaan ryhmään. Nyt ekan kerran jälkeen pidän sitä vielä loistavana ratkaisuna. Ryhmä on möllitasoinen, mutta Usvan kanssa ei haittaa vaikka tekisimme helpompia juttuja alkuun. Usva oli ihan liikuttavan onnellinen sen tajutessa olevansa agilitytreeneissä. Olemme toki keskenämme treenailleet polvileikkauksen jälkeenkin, mutta Usvan mielestä ryhmätreenit näyttävät olevan jotain extra-ihanaa. Oli mukava nähdä se niin onnellisena. Nuppu ei ollut niin järin onnellinen Usvan mukanaolosta. Se tiesi sille enemmän pinkissä mökissään majailua. Antoipa se sitten hiukan huutiakin meille siitä hyvästä. Usva päästeli täysillä treeneissä, mutta minulta jäi sen seuraavan päivän liikkuminen näkemättä. Lähtivät nimittäin mökille viikonloppuvapaille. Soittelin perään, mutta kukaan ei ainakaan myöntänyt sen ontuneen lauantaina. Lihaskunto sillä palautui viimein kesän aikana leikkausta edeltäneeseen kuntoon. Se olikin suurin syy miksi uskalsin jatkaa agilityn treenailua. Nyt olisi tarkoitus tilata molemmille aika fysioterapeutille. Nupussa ei vaikuta olevan mitään vikaa, mutta sitähän saattaisi löytyä jotain lihasjumeja kun oikein tutkitaan. Siis ajattelin viedä sen "katsastettavaksi" ennen kuin aloitamme kisaamisen agilityssä. Usvan on hyvä käydä muuten vain hierottavana.

Mimmi kävi pari viikkoa sitten hierojalla. Sen selkä ja niskat olivat hieman jumissa, muuten fysioterapeutti piti sitä hyväkuntoisena ikäisekseen. Se on hirmuisen pirteä, ja vaikka remmilenkit eivät aina sitä innosta niin metsässä riittää vielä vauhtia. Agilitykepit ovat sen viimeisin hulluttelun kohde. Otin Nupulle verkot käyttöön kepeillä ja kokeilin niitä myös mummoikäisille. Mimmi ihastui niihin heti siinä missä Usva ei luottanut moisiin kyhäelmiin alkuunkaan.

 Mimmi

Lexun kuulumisia ei olekaan ollut täällä hetkeen. Sillekin kuuluu mukavia. Leksu on kulkenut isäntänsä mukana metsällä koko syksyn. Lex on keskittynyt kivien keräämiseen ja isäntä linnustukseen.

 Nuppu

Sitten surullisiin uutisiin.

Nupun veli Fuusio siirtyi ajasta ikuisuuteen 12.10.2011. Harvoin jää mieleen pyörimään ystävien koirat, mutta Fuusion lähtö pysäytti. Olin onnekas ja ehdin tutustua Fuusioon ja todeta se varsin hauskaksi pumipojaksi. Tarkemmin asiasta F-jengin kotisivuilla.

Kesällä kerran Saarijärvessä.



Matka jatkuu,

muistot karttuu,

parhaat niistä mieleen tarttuu.

Jussi..

Choice Just  Do It

23.4.1996-25.2.2008



Kiitos Jussi, että olit olemassa ja näytit miten mielettömän hienon harrastuskoiran afgaanista saisi.