Legenda jo eläessään

Vanhustenosaston viimeinen yhteiskuva
Lex 10,5 vuotta ja Usva 14,5 vuotta

Leksan kuolemasta on kulunut pian viikko ja huomaan ajattelevani sen edelleen arkeen mukaan. Ruokia laittaessa etsin katseellani isoa kuppia ja omia eväitä tehdessä olen aina ottamassa koiraveron syrjään Leksua varten. Meillä on selkeästi iso koira hukassa.

Leksan lopettamista en jossittele, sillä se oli ainoa mahdollisuus viime perjaintain koitettua lohduttomana. Leksahan alkoi keskiviikkona (26.8) oksentelemaan rajusti yötä vasten. Ensin se oksensi aamulla ulkotarhassaan. Tuolloin ajattelin oksentamisen olevan vain sattumaa, mutta kiinnitin huomiota siihen, ettei pissa kulkenut kunnolla. Soitinkin koiralle lääkäriajan samalla päivälle, mutta jonka sitten peruin pissaaminen palauduttua normaaliksi. Ajattelin sen vain liittyvän Leksun eturauhaseen. Illalla myöhään Leksa alkoi sitten oksennella kunnolla ja sitä kesti koko yön 15-30 minuutin välein. Leksulla oli hirveä jano ja se okseni hetikohta juomansa veden. 

Torstaina sain heti aamuajan kaupungin eläinlääkärille. Siellä todettiin koiran olevan jo kuivunut sekä sen vatsalaukun laajentuneen huomattavasti. Kiertymää ei kuitenkaan ollut. Leksa sai toista litraa nestettä nahan alle ja me aloimme soittamaan aikaa sellaiselle klinikalle, jossa olisi mahdollista ottaa koirasta röntgenuvat. Tässä vaiheessa minulle konkretisoitui miten huonosti Rovaniemen kaupunki on varustanut eläinklinikkansa, eli kaupungin eläinlääkäreillä (+ päivystävällä) ei ole röntgenlaitteita käytössä!

Siirryimme Univetille ottamaan koirasta kuvat. Kuvissa näkyi laajentunut vatsalaukku ja maksassa muutoksia. Sivulöydöksenä löytyi selästä spondyloosi, joka oli sillottunut. Mahdollista vieresesinettä ei siis löytynyt röntgenkuvilla. Verikokeissa tulehdusarvot olivat normaalin rajoissa, mutta maksa yms. arvoja ei näytteistä saanut, sillä veri oli niin rasvaista. Tämä oli huolestuttavaa, sillä koira oli viimeksi syönyt toista vuorokautta aikaisemmin. Vaihtoehdoiksi jäi vierasesine (pehmeä), kasvain malaukussa. haiman pettäminen tai maksan sairaudet. Myöskään myrkytystä ei voitu täysin sulkea pois. Koira oli kivuliaan oloinen ja ääreisverenkierto oli heikko laajentuneen vatsalaukun painaessa sisäelimiä. Leksulle pistettiin kipulääkkeet, oksennuksenestolääkettä ja nestettä suoneen. Kaupungin eläinlääkärillä oli myös aamulla annettu lääkettä pahoinvointiin. Pääsimme lähtemään kotiin suunnitelmana koittaa hoitaa tilaa haimatulehduksena. Pahoinvointilääkkeet eivät pitkään tehonneet ja iltasella Leksu alkoi uudelleen oksentelemaan. Jano oli edelleen ihan hirveä. Voimakkaasta opiaattipohjaisesta kipulääkkeestä johtuen koira oli kepeissä tunnelmissa koko illan ja meidän piti vahtia ettei se huku vesikuppiinsa. Sen verran huonon näköisenä se nojaili vesikuppia vasten välillä juoden ja oksentaen. Toinen yö alkoi siis samoissa tunnelmissa. Yötä vasten olisi pitänyt saada menemään lisää särkylääkkeitä, mutta koiralla ei pysynyt mikään sisällä, se ei halunnut syödä mitään ja lääkkeitä ei saanut tuonnettyä kurkkuun nielun limaisuuden vuoksi. Toki ne olisivat tulleet heti ulos oksennuksen mukana.

Aamulla Leksu oli väsynyt ja oksentelu jatkui. Yöllä se oli saanut nukuttua jonkin verran. Metsässä aamupissalla se kaiveli vain sammalia. Irti olleessaan se olisi varmasti käpertynyt jonkin kuusen alle odottamaan kuolemaa. Sain eläinlääkärin kiinni ja sovimme tulevamme klo 10.00 klinikalle. Leksu nukkui odotteluajan pinnallisesti hengittäen omalla paikallaan, ja lähdön tullessa tuntui ettei jalatkaan enää kunnolla kantaneet vaan koiran sai nostaa autoon. Klinikalla lääkärit tukivat päätöstämme päästää Leksu pois, sillä vanhaa koiraa emme halunneet alkaa avata ja kiusata enää tarpeettomilla toimenpiteillä. Leksu nukkui pois 28.8 klo 10.30 isäntänsä silitellessä sitä juuri niin kuin Lex tykkäsi tehtävän.

Leksa oli koira, joka ei jättänyt ketään kylmäksi ja se tuntui olevan legenda jo eläessään, ainakin hoitolatyttöjen keskuudessa. Harva sitä oikeasti ymmärsi ja osasi käsitellä. Leksu käytti siis hyväuskoisia hyväkseen ja totteli vain niitä joilla oli pokkaa sitä käskyttää. Se oli vietikäs ja hallitseva sekä tämän vuoksi ajoittain varsin rasittava tapaus. Lex oli onneksi myös hirveän avoin ja ystävällinen kaikille kohtaamilleen ihmisille. Rehellinen ja mutkaton koira, joka töitä tehdessään oli jotain käsittämättömän mahtavaa. Leksan pää kesti myös ajoittaisen tekemättömyyden ja se osasi nauttia elämästä, vaikka sitten sohvalla maaten ja kattoon syljeskellen.

Leksa tuli meille aikoinaan hollannista näennäisen hyvään aikaan ja sen kanssa päästiin tekemään hyvät pohjat tottiksen ja ihmisjäljen kanssa ennen kuin meillä alkoi taloprojektit, jotka sitten kestivät enemmän ja vähemmän seuraavat kymmenen vuotta. Isäntä joutui siis uppoutumaan kodin rakentamiseen meille ja minun tehtäväksi jäi koirien aktivointi. Minulla ja Leksalla oli alkuun monesti sukset ristissä arjessa ja yritin vääntää sitä haluamaani muottiin. Onneksi jossain vaiheessa tajusin, että Lex on juuri sellainen millaiseksi se on jalostettu. En saa vahvaa käyttölinjaista koiraa, joka on jalostettu yhtä asiaa varten, muuttumaan ns. peruspiskiksi. Minun tuli muuttua sellaiseksi ohjaajaksi mitä koira vaati, koska koira ei taipunut. Tämän tajuttuani meillä alkoi yhteistyö luistaa ja arki muuttui sujuvaksi. Leksun kanssa treenaaminen ryhmässä oli haastavaa, koska en alkuun osannut käsitellä sitä korkeassa vireessä. Malinoisin kanssa treenatessa ymmmärsin kuitenkin miksi ihmiset niitä itselleen laittavat. Leksun (ja pumien) jälkeen ei mikään perässä vedettävä koira tule riittämään minulle. Minulla ei ollut Leksan kanssa ikinä kisatavoitteita, mutta sen kanssa koin toisenlaisia elämyksiä treeneissä ja opin siltä suunnattomasti.

Ei ole enää iloista ja rentoa malinoisia, sellaista joka osuu kerran elämässään kohdalle. Sanotaan, että toisen arvon ymmärtää vasta kun sen menettää. Minä tiesin koko ajan millainen kultakimpale minulla oli. Lepää rauhassa rakas.