Hurahdus

Toukokuussa sain pitkällisen haaveen päätökseen ja mieheni kantoi meille akvaarion tupaan. Olen miettinyt ja puntaroinut akvaarion laittamista jo ennen kuin sain ensimmäisen koirani. Noin viiden vuoden välein haave on aina nostanut voimakkaammin päätään ja tuolloin olen tarttunut akvaariokirjoihin. Nyt allaspaketti ostettiin ihan päähänpistona. Lohduttaudun sillä, että jos johonkin on valmistautunut koko ikänsä niin voiko se olla silloin spontaani hankinta? Minä nimittäin vastustan viimeiseen asti minkään elollisten hankkimista ilman kunnon harkintaa.

No, tuossa vaiheessa oli onneksi kyse vain lasipurkista ja tykötarpeista. Suunnittelin ja hankin sisustuksen. Kypsyttelen altaan pitkän kaavan mukaan. Kävin melkein joka toinen päivä eläinkaupassa kyselemässä kaloista samalla kun tarkkailin altaan arvoja tuhkatiheään. Onneksi ystävälliset ihmiset jaksoivat vastailla tyhmiinkin kysymyksiini. Kalaston suunnitteluvaihessa ngelmana oli purkin koko. Halusin alkujaankin pienen akvaarion tietäen sen ongelmat. Altaani on siis 60 litraa ja laskelin ettei siihen montaa kalaa mahdu, jos haluan niiden voivan oikeasti hyvin. Alunperinkin ajattelin, että minulla olisi altaassa kasvit pääosassa. Lopulta pitkän harkinnan jälkeen valitsin asukkaiksi kuusi kirsikkabarbia ja kirsikkasukarapuja.

Ensimmäistä sukupolvea

Oikeasti minusta tuntui tuolloin, että koiranpennunkin hankinta on keveämpää kuin juuri oikeiden kalojen valitseminen altaaseen. Tämä johtui puhtaasti siitä, että koirista ja niiden hyvinvoinnista minä jotain ymmärrän, mutta kalojen sielunmaisena oli vielä tuolloin ihan vieras. Mistä minä tietäisin milloin kalani voivat hyvin ja milloin huonosti? Tykkäisivätkö ne vieraasta kalalajista, jonka kanssa jakavat altaan tai onko hiekka niille oikean väristä tai laatuista?

Toinen sukupolvi. Kirsikoiden väreissä on kovasti vaihtelua.

No, nyt kaikki on hyvin. Kalat voivat hyvin, ravut lisääntyvät ja kasvit kasvavat kohisten. Kalatkin yrittävät kovasti lisääntyä, mutta niille näyttää liian hyvin maistuvan niiden oma mäti. Minulla oli kalaston valinnassa kriteerinä myös se, ettei kalat ja kumppanit ole kovin ahkeria lisääntymään. Kirsikkasukaravut kyllä kertautuvat ihan kiitettävästi, mutta niiden hankinta oli lopulta tietoinen valinta ja kompromissi. Ostin niitä kesäkuussa kuusi ja nyt niitä on 20 yksilöä. Ravuille täytyy hommata ns. uutta verta altaaseen, jotta niiden kanta pysyisi geneettisesti moninuotoisena. 

Kyllä minulla hieman vastustikin alkuun vaikka nyt olen levollisempi kuin alussa allaselämän suhteen. Kirsikkabarbien voimakas reviirikäyttäytyminen yllätti minut. Kolme urosta ja kolme naarasta ja "paljon" tilaa saivat aikaan kukkotappeluita. Yhden uroksen kylki oli välillä pahasti auki. Tein altaan sisustukseen muutoksia jotta kaikilla olisi ns. omaa tilaa, mutta se ei vaikuttanut asiaan merkittävästi. Tein riskiratkaisun ja ostin kaksi naarasta lisää. Tappelut loppuivat siihen ja vastoin pelkoani pahasti pureskeltu uroskin toipui kuntoon tiheämmällä vedenvaihdolla.  Päätin heti alkuun etten ala mihinkään kalojen lääkitsemiseen, sillä eristäminen ja turha käsittely vain lisäävät eläimen stressiä. Tähän päätökseen vaikutti myös se, että saamani tiedon perusteella pienimpien kalojen vaste hoitoihin ja lääkityksiin on huono.

Toinen kalaongelma tuli vastaan heinäkuussa, jolloin yksi naaras turposi yhtäkkiä palloksi ja suomut olivat pörröllään. Tein diagnoosiksi vesipöhön, joka voi olla oire monestakin eri ongelmasta. Vesiarvot olivat kunnosssa eikä mitään uutta ollut tullut altaaseen viikkoihin. Kalan vointi ei kääntynyt vuorokaudessa parempaan, joten päästin sen tuskistaan. Ensimmäinen kalan lopetus ei ollutkaan tunnetasolla niin kevyt juttu kuin ajattelin. Murehdin kalan vointia ensin kovasti, mutta lopetuspäätöksen tein nopeaa. En sentään itkenyt, mutta asettelin kuolleen kalan hellästi roskikseen saatesanoin. Kummasti sitä kykenee onkimaan ja kalastamaan, mutta akvaariokala on yhtäkkiä ihan eri asia.

Nyt siis altaassa ui neljä naarasta ja kolme urosta. Urosten välinen kähinä alkoi uudelleen edellä mainitun traagisen menetyksen jälkeen, joten täytyy hommata altaaseen se tasapainottava viides naaras. Senkin kalan yritän löytää siten, että se edes teoriassa olisi erisukuinen kuin olemassa olevat kalat. Ihan siltä varalta, jos sattuisivat joskus onnistumaan lisääntymisyrityksissä. 

Akvaarioelämää on siis takana toukokuun 10. päivästä lähtien. Muutama hassu kuukausi vasta. Paljon on jo tullut opittua, mutta vielä on todella paljon asioita mitä pitäisi omaksua. Jos olisin etukäteen tiennyt miten paljon huolta altaasta on, niin olisin ehkä pysynyt pelkästään koirissa. Työtäkin siinä on, mutta se on hauskaa ja vaivatonta nyt kun välineet alkavat olla kunnossa ja tietää mitä tekee. Pois en tuota purkkia mistään hinnasta laittaisi ja toinenkin on jo salaisesti haaveissa.  Aamulla ensimmäisenä kalat ovat koirien kanssa kyselemässä aamupalaa ja niidenkin ruokkiminen rytmittää mukavasti päivää. Altaan äärellä tulee vähän väliä vietettyä hiljaisia hetkiä vain tuijotellen lumoutuneena sen elämää ja tarkkailen kalojen keskinäistä touhuilua.