Sopii kuin hansikas käteen!

Tämä postaus on pitkään odottanut viimeistelyä ja sainkin viimein inspiraation kirjoittaa tämän loppuun. Säännöllisesti kuulen ja tulen lukeneeksi miten ihmiset kertovat sopiiko jokin koira heidän käsiinsä miten hyvin tai huonosti. Se pistää miettimään monia asioita. Ensin tietenkin niitä koiran ominaisuuksia, joita on joko liikaa tai liian vähän koiran käyttötarkoituksesta riippuen. Milloin koira on liian pehmeä tai liian jähmeä. Koira ei siis muokkaudu sellaiseksi kuin ohjaaja haluaisi, tai koira ei kestä sitä muokkausta oireilematta. Toisekseen sitä miettii, miten realistiset odotukset koiran hankkineella ihmisellä on koirasta eläimenä, ja lopuksi onko ihmisen omat ominaisuudet sopivia harrastukseen. Ihmisillä kun on omassa luonteessa ihan samanlaisia puutteita kuin koirillakin. Täydellistä luontokappaletta kun ei ole, vaikka kuka mitä väittäisi.

Minulla on ollut omassa laumassani yksi käyttömalinois ja viisi pumia, joista luojan kiitos on vielä neljä jäljellä. Kaikki erilaisia ominaisuuksiltaan ja olen kokenut koiranomistajana ja ohjaajana suurinpana haasteena olla jokaiselle koiralle juuri sellainen kouluttaja, mitä kyseessä olevan koiran ominaisuudet ovat vaatineet. Koira ei kykene muuttamaan itseään tietoisesti sellaiseksi millainen sen pitäisi olla, jotta se sopisi omalle ihmiselleen edes melkein täydellisesti. Ihmiselle on onneksi luotu itsesäätelyä huomattavasti enemmän. Helppoa se ei kuitenkaan ole.

Itse olen perusluonteeltani rauhallisen lempeä ja pitkämielinen, mutta samoissa treeneissä olen joutunut opettelemaan olemaan yhdelle koiralle ehdottoman tiukka jyrä ja heti 15 minuutin päästä käsittelemään toista lempeän rauhallisesti ilman painostuksen häivääkään. Mimmin kanssa kaikki meni harjoittelusta ja vasta jälkikäteen tajusin millainen helmi minulla olikaan ollut käsissäni. Malinoisini puolestaan olisi ilolla rallatellut omiaan treeneissä ja arjessa haastanut minut taisteluun vaikka roskakaapista, jos olisin sen kanssa ollut löysin rantein. Leksun kanssa siis pärjäsi hyvin kun asiat joko olivat tai eivät olleet. Ohjeiden piti tulla ehdottoman selkeästi ennen kuin koira teki omat ratkaisunsa. Se teki ja totteli kun ohjaaja/koiran käsittelijä oli sellainen kun koiralle piti olla. Se oli painajainen sille, joka siihen ei kyennyt. Usva taas ei tehnyt töitä tippaakaan, jos vähänkään olisin kovistellut sitä. Se osasi hienosti sulkea kaiken epämieluisan ulkopuolelleen ja passivoitui heti jos vaatimukset eivät vastanneet palkkaa. Luoja, että se joskus turhautti, mutta silti Usvan kanssa oli rennompi harrastaa, koska se oli huippu niissä asioissa joista se motivoitui jo pelkästään tekemisestä. Sen kanssa ei tarvinnut (ei pystynyt) vääntää asioista, ja se on muutenkin ollut kaikista helpoin koirani arjessa, mutta se taas johtui muista sen ominaisuuksista. Kirjoitan imperfektissa, koska Usvaan ei enää kohdistu mitään vaatimuksia, vaan huonokuuloisena mummona se elää juuri miten itse haluaa. Kuten se on tähänkin asti pääasiassa tehnyt..

Nykyisissä treenikavereissani on myös suuresti eroavaisuuksia. Nupulla kasvaa sarvet päähän jos sitä paineistaa liikaa, mutta se rakastaa käskyjä ja niiden orjallista noudattamista. Sen kanssa siis kuljetaan koppalakki päässa ja silkkisormikkaat käsissä. Armas partiolaisena tekee iloisesti töitä ja rakastaa mielipuolisesti toistoja, mutta sen saa valitettavan helposti keikkumaan hulluuden ja nerouden rajalla. Aino rakastaa tehdä töitä, mutta sitä ei huvita tehdä samaa asiaa kahtakymmentä kertaa peräkkäin. "Kohtuus kaikessa" sanoo Aino, kun kerta vähemmälläkin oppii. Veljestään poiketen Ainoa en ole saanut, onneksi, vielä paineistumaan treeneissä tavallista kummemmin. Näiden kolmenkin kanssa vaaditaan siis ihan erilaista ohjaajuutta, mutta silti ne kaikki ovat minulle juuri sopivia, vaikka niistä yksikään ei ole täydellisiä ominaisuuksiltaan. Ihmisen pitäisi kai olla koiria kouluttaessa kuin sipuli, ei siis yhtä myrkyllinen, vaan omata yhtä monta kuorta kuin sipulissa on.

Kuinka helppoa se olisikaan jos jokainen koira olisi juuri sopivan kova tai pehmeä, saalisviettinen ja mitä vielä. Siis sellainen, jonka kanssa ei tarvitsisi kuin kouluttaa omaan totuttuun tyyliin miettimättä mitä, miksi ja miten. Ei siis koskaan tarvitsisi oikeasti miettiä miten oma käyttäytyminen vaikuttaa juuri siihen nimenomaiseen koirayksilöön, ja sitä miten omaa käyttäytymistä ja olemista voisi /pitäisi muuttaa paremman lopputuloksen saamiseksi. Itse koen oppineeni eniten juuri niiltä koirayksilöiltä, joiden kanssa olen joutunut laittamaan itseni ihan oikeasti peliin koko persoonaani myöten, ja olen joutunut pakon edessä opettelemaan uudenlaisen tavan työskennellä kyseisen koiran kanssa.

Toisaalta, olen sanonut niille, jotka minulle ovat valittaneet ettei koiran kanssa kemiat kohtaa, ettei omaa elämää ja koiran elämää kannata pilata, jos muutos ei ole mahdollista. Meillä jokaisella on vain yksi elämä ja harrastuksen noin periaatteessa pitäisi olla ihmiselle voimauttavaa ja elämelle stressitöntä. Elämäntapa on sitten eri asia, sen edestä voi ihminen vähän kärsiäkin.