Ihminen tarvitsee tilaa

Kärsin kauniin talvipäivän ahdistuksesta. On perjantai ja viikonlopulle on luvattu kaunista säätä. Jos elämä olisi niin kuin vuosi sitten, keskustelisimme tässä vaiheessa päivää mieheni kanssa lähdemmekö tänä iltana vai huomenna mökille ja menemmekö sinne yhdellä vai kahdella autolla. Mehän elämme laumamme kanssa sitä realismia, että viikonloppukamppeet ja viisi/neljä koiraa eivät mahdu yhteen autoon. Ainakaan kovin mukavasti. 

huhtikuu 2014

Vaan tänä talvena ei ole ollut pääsyä mökille. Isäni kuoleman jälkeen ei ole ollut ketään pitämässä tietä auki. Haavemaailmassa voisi toteutua ajatus minusta hiihtämässä sinne (5km umpista) kaikkien koirien kanssa vetäen perässäni ahkiota, jossa siis olisi kaikki tarvittava rompe ja kampe kyydissä. Todellisuudessa, ennen puolta väliä hiihtoretkeä, olisivat urokset syöneet toisensa tai vähintään suksisauva olisi purtu turhautuneena poikki. Nartut olisivat hävinneet porotokan perään ja Usva olisi rampautunut lumipaakkujen vuoksi ja minun välilevyni olisi pullistunut ja poksahtanut kaiken tarvittavan perässä kiskomisesta. Ilman aurattua tietä tai sitä moottorikelkaa ei siis ole kulkua. Tässä vaiheessa, jos mökille jollain keinoa pääsisi saisimme todeta sen uinuvan suloista talviunta lumivaipan sisällä. Kyläläiset ovat pitäneet tiluksiamme silmällä ja tiedossa on, että pihaporttiakaan ei saa auki ennen lumien sulattua. Mikäli vanha laskukaava pitää paikkansa niin kaupungissa metri lunta tarkoittaa mökillä puoltatoista metriä lunta.

Töpselinokka (huhtikuu 2014)

Minä olen siis kärvistellyt koko talven kaupungissa. Joulu-tammikuussa ei tuntunut vielä pahalta, mutta mökkiahdistus on pahentunut sitä mukaa kun valon määrä on lisääntynyt. Asumme nyt metsän laidalla, mutta se ei korvaa metsässä asumista. Minua ahdistaa koirien puolesta se, etteivät ne voi kaupungissa vapaasti kulkea ovesta sisään ja ulos miten lystäävät. Mökillä ovi käy jatkuvasti. Asumme kyllä omakotilalossa, mutta pihaa ei ole aidattu ja naapurit ovat iholla. Metsässä kukaan ei ahdistu ilakoivista koirista. Täällä, toisen naapurini tietäen, meillä olisi poliisi ovella heti, jos päästäisin lauman ulos leikkimään. Ahdistuvathan he jo pelkästään siitä, että malinois on jaloittelutarhassa muutaman tunnin päivässä. Ihmiset, tai niiden puuttuminen, on yksi merkittävä asia mitä kaipaan metsän keskellä piilottelussa. Työssäni olen ihmisiä varten ja kotona toivoisin voivani valita ketä ihmisiä näen. Valitettavasti minusta tuntuu pihalle mennessäni että en ole koskaan yksin. Naapurit joko näkyvät tai kuuluvat. Ei siinä, meillä on mukavat naapurit sitä yhtä poikkeusta lukuunottamatta ja heidän kanssaan tulee juttuun mukavasti. Mökillä huonolla tuurilla naapurin näkee kerran vuodessa, ja ne satunnaiset ohikulkijat ovat piristystä mökkiarkeen ja ovat yleensä joko ystäviä tai sukulaisia.

Mökki on siis minun/meidän henkireikä. Tämänkin asian arvon ymmärsi vasta sitten kun sen tilapäisesti menetti. Itseasiasiassa olen tässä puolen vuoden aikana tajunnut kokonaisuudessaan miten paljon menetin isäni myötä, mutta se on osa suruprosessia ja kuuluu asiaan ottaen aikaa. Blogin taustakuvaksi vaihtui nyt laudoitus, mistä tulee elävästi mieleen mökin terassin lattia. Miten mielelläni näkisinkään itseni nyt istumassa terassilla viinilasi kädessä katsellen tuttua vaaranlaitaa ja kuunnelleen pumien iloista riekkumista taustalla.

Koko lauma potkuttelemassa (huhtikuu 2014)

Leksa keksi miten pääsee käsiksi ikkunan ja sääskiverkon väliin säilöttyyn makkarapakettiin. Jääkaapin puuttuessa paketin oli siis tarkoitus olla viileässä ja turvassa. (kuva huhtikuu 2014)

Mökkitontti on aidattu lähes kokonaisuudessaan koirille. Lammasverkko pitää hyvin pumit ja malinoisin sisällään. Porteista jälkimmäinen kulkee miten haluaa.. (kuva huhtikuu 2014)

Viereinen suo pursuaa tupasvillaa, joka on pajunkissojen jälkeen söpöintä mitä kasvikunta voi tarjota.