Onnea rakas sinne jonnekin...

Mimmin syntymästä on tänään kulunut 18 vuotta ja sen kuolemasta reilu kaksi vuotta. Edelleen ei mene viikkoakaan etten muistelisi Mimmiä. Enää ei ole surua, vaan hyviä muistoja sekä ilo siitä, että sain elää lähes 16 vuotta elämäni koiran kanssa.

Uskon, että saamme jokainen juuri sellaisen koiran kuin kulloinkin tarvitsemme, jotta voisimme kasvaa ja kehittyä ihmisinä sekä koiraharrastajina. Mimmi oli minulle tuolloin juuri sitä mitä minä tarvitsin. Mimmi ei pelkästään ole minulle ensimmäinen koirani, vaan se myös symboloi minulle nuoruuttani ja kasvua siihen mitä olen nyt. Haikeudella muistelen sitä huoletonta aikaa (ai, kamala kun kuulostan nyt vanhalta) kun oli oikeasti vain aikaa. Ei tarvinnut olla vastuussa kuin koiristaan ja koulun käynnistä, tuossa tärkeysjärjestyksessä. Oli aikaa treenata ja tavata kavereita. Koirat kulkivat mukanani aina ja kaikkialle ja sinne kaikkialle tuli mentyä aina kävellen. Voi sitä päivää, kun täytin 18 ja sain ajokortin, auton ja myöhemmin työpaikan. Siinä loppui se vapaus ja huolettomuus asteittain. Tosin raha ja auto mahdollistivat toisenlaisen koiraelämän ja yliopisto-opiskelu työn mistä nyt niin suuresti nautin. 

Mimmi 14-vuotiaana

Silti on ikävä sitä aikaa, kun kaikilla muilla oli myös aikaa, samaan aikaan kuin minulla. Koirakantani oli tuolloin huomattavasti sosiaalisempaa kuin nyt. Lenkkeiltiin toisten koirien kanssa ahkerasti ja koirat saivat tavata ihmisiä ja kylästellä joka paikassa. Nyt on ihme, jos meille joku eksyy. Yleensä yrittäjät joutuvat toteamaan etten ole kotona. Itseasssa taitaa Karvakorvieni kasvattaja olla se ystävä, joka tiheiten käy meillä kylästelemässä. Toiselta puolen suomea. Välillä tuntuu, että sekä emäntä että koirat ovat yhtä pörröjä kun vieraita kerrankin meille saapuu. Tällä ei ole tarkoitus syyllistää teitä muita ystäviäni, sillä minkäs sille voi että nukun silloin kun muut ovat hereillä ja vapaapäivät yleensä pyhitän koirilleni ja sille miehelle, jonka kanssa näemme arkisin muutaman tunnin päivässä kotonamme. Töissä kuulin asiantuntijalausunnosta, jossa kerrottiin avioliiton voivan hyvin jos puolison kanssa viettää viikossa vähintään 15 tuntia laatuaikaa yhdessä. Tähän  toivottavasti lasketaan kaikki yhdessä vietetyt minuutit ja hetket, sekä varmasti myös ne pikaiset keskustelut koirainhoitoon liittyvistä aiheista kun vaihdamme ulko-ovella vastuun lauman arjen pyörittämisestä.

Leikki sikseen. On oikeasti myös Mimmin ansiota (Usvaa unohtamatta), että löysin itselleni koirahenkisen miehen, jonka kanssa voi harrastaa yhdessä koirajuttuja. Ehkä jonkun muun rotuisen koiran kanssa en olisi ollut niin silmiinpistävä ja tunnistettava. Mimmihän oli melkoinen persoona mitä miehiin tuli, eikä se omaanikaan päästänyt alussa ihan helpolla. Hyvän isännän se itselleen kouli. Vieläkin hymyilyttää Mimmin viimeisen vuoden aamuherätykset kun kerrankin mieheni herätti minut kertoen surkeana Mimmin olevan kuollut. No ei ollut kuollut, nukkui vain sikeästi. Sen jälkeen monena aamuna löysin ukon koirapedistä tarkistamassa hengittääkö sikeästi nukkuva mummokoira.

Koiran monisyisen merkityksen elämässään huomaa monesti vasta sitten kun koiran menetyksestä on kulunut hetken aikaa. Se, mitä menettää ei välttämättä ole pelkästään vain se rakas koira. Minulle se tarkoitti Mimmin myötä yhden elämänvaiheen päättymistä. Kasvuun kai kuuluu, että jotain on saatettava loppuun, jotta jokin muu voisi alkaa.