Meillä viikonloput ovat olleet varsin vilkkaita, ja viime viikoloppu ei poikennut kaavasta. Perjantaina saimme odotetut vieraat Kajaanista ja Iistä, eli Miia ja Uula sekä Mirjami ja Kirka saapuivat mökillemme. Ennen mökin valtausta kävimme metsässä vetämässä veristä sientä perässämme muutaman jäljen verran, sillä lauantaina oli viikonlopun kohokohta. Olin onnistunut järjestämään rotuyhdistykselle mejäkurssin, jossa meitä kuutta koirakkoa oli kouluttamassa mejätuomari Marika Ahola, joka on yksi parhaista mejäosaajista ja kouluttajista Pohjois-Suomen, ellei peräti koko Suomen, alueella.
Uula
Uula
Koska koirapaikat olivat rajalliset jäin odottamaan ensin kaikki muut halukkaat pumistit, ennen kuin laskin omat koirani mukaan kurssivahvuuteen. Omistani kurssille mahtui lopulta kaksi, joista Nuppu oli luonnollisesti ensisijainen valintani kisaavana. Mietin pitkään Ainon ja Armaksen välillä, mutta päädyin ottamaan Ainon kurssikoirakseni, koska Armas oli vielä hieman kiinnostunut Nupun juoksun rippeistä. Päätökseen vaikutti tietenkin sekin, että hyvä haltija halusi ennemmin mökkikaverikseen päivän ajaksi Armaksen, jota ei tarvitse vahtia sen ollessa aina siellä missä sitä ruokkiva ihminenkin.
Kirka
Kirka lähdössä jäljelle
Pumivieraat mahtuivat ilmeisen sopuisasti saunamökkiin ja olimme heti lauantai-aamuna virkeinä jälkihommissa, vaikka perjantai-ilta meni hieman myöhäiseen saunomiseen kaikkineen. Nuppu pääsi aloittamaan kolmantena koirana voittajaluokan harjoitusjäljen yhdessä ohjaajansa kanssa. Jäljen Nuppu oli suorittanut itselleen tyypillisesti vauhdikkaasti ajaen. Treeniohjeeksi saimme harjoitella jatkossa yli vuorokauden vanhoja jälkiä sekä tehdä sorkkaa kiinnostavammaksi koiralle. Aloitukseen pitäisi keskittyä, koska siitä lähtee aina turhaan piste pois ohjaajan antaessa koiran lähteä liian vauhdikkaasti jäljelle. Lisäksi oli ilmeisesti käyty keskustelua siitä, miten Nuppua pitää ja kestää jarruttaa jäljellä. Ilman sitä, sen kanssa saisi juosta jäljen alusta loppuun. Nuppu nimittäin palkkautuu sen verran hyvin itse jäljestämisestä, että se ajaa jälkeä melkeinpä raivokkaasti.
Ainolle teimme suhteellisen tuoreen jäljen, joka oli lopulta suunniteltua lyhyempi, koska lumien sulamisvedet olivat jääneet lojumaan metsään muodostaen satumaisen kauniin lammen. Aino onneksi hillitsi vedellä lotraamishalunsa ja suoriutui jäljellä paremmin kuin olin edes uskaltanut toivoa. Se jäljesti varsin tarkkaan välillä ajautuen voimakkaasta tuulesta johtuen jäljen sivuun, mutta selvitti hienosti itsensä aina takaisin jäljelle käyttäen ilmavainua. Periaatteessa, vaikka se jäljesti nokka matalana niin, se käytti jäljellä pääasiassa ilmaivainua. Sorkan se haistoi jo kaukaa, mutta malttoi mennä sinne jälkeä pitkin. Sorkka kiinnosti kovasti ja Aino jo kaivoi ruokalappua esiin päästessään sorkalle. Myös makaukset Aino merkkasi hyvin. Saimme ohjeeksi tehdä reilusti vanhempaa jälkeä (nyt oli noin 3 tuntia vanha) ja kokeilla jättää makaukset pois kulmista, sillä kulmien suuri verimäärä saa hajun leviämään laajalle ja aiheuttaa ilmavainuisessa koirassa turhaa laajaa haahuilua. Kulmatyönkentelyä pitää siis treenata. Lisäksi kouluttaja-tuomari ohjeisti käyttämään jäljillä maltillisesti verta, koska suurempi verimäärä leviää laajemmalle alueelle ja aiheuttaa turhan laajoja kaaria ja hapuilua jälkityöskentelyssä. Vauhti oli sopiva eikä sitä saa tulla yhtään lisää.
"Hau-kotus"
Treenipäivä oli onnistunut, vaikka tuuli oli melkoinen. Onneksi ilma oli sopivan viileä eikä itkoita ollut yhtään. Oikein harmitti, ettei täällä Rovaniemellä ole pumiseuraa jälkihommiin, vaan kaikki treenikaverit ovat kauempana. Onneksi pystyy järjestämään aina silloin tällöin näitä yhteistreenejä. Oikeasti, mikään ei ole mukavampaa kuin treenata samanmielisten ihmisten kanssa ja vieläpä oman rodun kesken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos käynnistä! Jätäthän jälkesi.