Syyskuu paketissa

Aino

Minulla on taas ollut kiireen tuntu elämässä, johtuen tiukasta työkuukaudesta. Välillä tuntuu etten olisi ehtinyt syyskuussa tehdä koirien kanssa juuri mitään, mutta onneksi se on vain tunne. Olen yrittänyt parhaani mukaan pitää Ainon ja Armaksen kiireisinä, sillä kaksi energistä pumia voi äkkiä sisällä tuntua laumalta. Olemme käyneet treenailemassa ja opiskelleet myös kotona kovasti. 

Usva on siis ollut nyt lähes koko syyskuun mökkeilemässä Nupun ja äitini kanssa. Mökkielämä on aina ollut Usvan juttu ja olen onnellinen, että edes meistä se pääsee hengähtämään luonnon keskelle. Tiistaisin Usva aina tulee kotiin ja viime tiistaista se lähinnä vain nukkui torstaihin asti taljansa päällä. Toisella puoliskollani oli jo huoli sen kunnosta, mutta onneksi mökkeilyn rasittava vaikutus on tiedossa eikä mummo suinkaan tehnyt kuolemaa. Torstaina yöpissan jälkeen mummeli oli taas virkeä kuin mikäkin ja hyppi ja pomppi kuin kumipallo pitkin keittiötä. Yö onkin sopiva aika hillumiseen. Eilen minun piti saada taas mummoni kotiin, mutta olikin tullut muutoksia suunnitelmiin. Ikävä on kova, vaikka sitä tietää  Usvan olevan kaikista parhaassa seurassa ja kuinka se nauttii äitini perässä tepastelusta. Silti minulla on aina tietty huoli siitä. Sille ei voi mitään.

Suihkunraikkaana

Parin viime viikon treenit ovat keskittyneet lähinnä perusasentoon + seuraamiseen, rauhoittumiseen ja A:n alastulon kontaktiin. Nyt kun treeniryhmät ovat siirtyneet halliin on näppärä aina ohiajaessa käydä tekemässä pikatreenit kentällä. Kontaktien treenaamista olen aina siirtänyt ja siirtänyt. Noiden kanssa pitää olla tietty mielentila itsellä, sillä koirien eteenpäin pyrkimiseen lähtee mielellään mukaan ja vaatiminen unohtuu. Meillähän on siis työn alla pysäytyskontaktit, vaikkakin läpijuoksun opettaminen houkuttelisi. Ihan siis vain sen prosessin läpikäyminen. Pysäytyskontaktit sain opetettua Nupulle pomminvarmaksi eli se menetelmä on jo nähty opettamisen näkökulmasta. Kokonaisuutta kun radalla miettii ja minua ohjaajana, niin pysäytyskontaktit ovat järkeveämpi valinta. Saatan niiden avulla keretäkin joskus tapahtumapaikoille. Tosin, kisaaminen ei tällä hetkellä ole lainkaan mielessä, sillä valitettavasti jo 15 minuutin treenit kääntyilyineen saa selkäni huutamaan apua. Onneksi koiran kouluttaminen ja yhdesssä tekeminen on minulle se juttu agilityssä, muuten tässä olisi jo varmasti luopunut koko lajista. Jännä miten, ennen kisaaminen oli henki ja elämä, mutta nykyään harvoin edes kisoissa tulee sellaista oloa, että olisipa kiva osallistua. Tähän vaikuttaa myös se kun treenaan nykyään agilitya pääasiassa yksin, niin ei ole enää sellaisia treenikavereita joiden kanssa potkisimme toisiamme eteenpäin ja sinne kisoihin. Yhteisöllisyys puuttuu minun agilityharrastuksestani nyt kokonaan. Siinä on omat hyvät ja huonot puolensa, onneksi kaikki on omaa valintaa.

Armaksen mielentila agilityradalla alkaa jo olla mukavasti hallinassa ja koira on itsekin jo oppunut laittamaan maate jos kierrokset nousevat väärissä tilanteissa. Meillä siis suoritus aina alkaa rauhasta ja päättyy rauhaan makuuasennossa, ellei palkkana ole lelu. Tosin lelupalkankin lopetusasento on makuulla. Tällä tavalla ollaan päästy siihen, että koira keskittyy suoritukseen. Tekee sen täysillä eikä minulla ole reidet mustelmilla treenien jälkeen. Armaksen ja Ainon työskentely on sen verran erillaista, että välillä itsekin vain hömppää Ainon kanssa ja Armaksen kanssa olen sitten skarppina. Tosin, kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut itselleni auki, niin Ainon kanssa ei ole mitään syytä hömppäillä ja löysäillä. Siinä on pikkukoira, joka tietää että söpöillä on erioikeudet kuin isoilla poikakokoirilla..peeveli.

Ainon kanssa ollaan keretty syyskuussa ohjattuihin spanielirallyihin vain kaksi kertaa. Kolmas kerta meni koirakokouksessa ja neljännellä kerralla taisin olla koomassa yövuoron jälkeen. Tällä viikolla oli viimeinen kerta, mutta sekin missattiin. Ainolla oli viikko sitten pientä flunssan alkua ja Armas tuhisi samaan malliin ennen treenejä. Jäätiin siis varuiksi kotiin koko sakki. Spanieleiden kanssa on ollut mukava treenata pelkästään jo leppoisan seuran vuoksi, mutta myös kouluttajan vuoksi. Tykkään siitä, että minulle sanotaan suoraan mikä menee pieleen. Viime vuosina on monissa ryhmissä, missä olen treenannut, välillä tuntunut etten saa tarpeeksi totuudenmukaista/raakaa palautetta mahdolliseti tai osin sen vuoksi, että olen saattanut itse kouluttaa aikoinaan ryhmän vetäjää. Se on turhauttavaa, kun tietää itse omaavansa erilaisia maneereja, palkkaavansa liian usein, päästävänsä itsensä ja koiransa liian helpolla jne, mutta ei aina huomaa tekevänsä niitä. Palautteena "se meni ihan hyvin" ei aina riitä.

Rehellisesti syyskuun oikeasti suurimpia saavutuksia oli varmasti auton siivoaminen kesän ja Leksan jäljiltä (karvaa ja räjäytettyjä leluja sekä alustojen palasia) sekä koko lauman peseminen ja trimmaaminen. Tosin kiitos siitäkin kuuluu osin avustajilleni.

Koira-auton sisuskalut. On häkkiä ja treenikampetta. Kaikki tarpeellinen aina mukana.

Syyskuun viimeisenä maanantaina pistäydyin kiireessä Mustin ja Mirrin kasvattajaillassa. Onneksi luennot olivat lyhyitä ja koko homma oli jo tunnissa ohi. Ehdin siis shoppailla hyvillä alennuksilla ruokaa ennen töihin menoa. Lahjakassit ovat aina kivoja ja tästäkin paljastui kaikkea mukavaa. Trimmauslahjakortti oli mahtava yllätys, mutta aiheutti hetken pähkäilyä. Onneksi sille löytyi pikapikaa käyttäjä. Omat kun eivät tarvitse ulkopuolisen puunausta, vaikka sekin voisi olla hyvää harjoitusta, joten saan ilahduttaa lahjakortilla erästä kääpiösnautseri herraa. Käsittelylahjakortissa taas ei ollut viimeistä käyttöpäivää vain ikäraja, joten jospa se säilyisi tuoreena tulevaisuutta varten.

 Nyt vain reippaana ja ahkerana kohti lokakuuta!

-