maanantai 7. maaliskuuta 2016

Ihanaa ja kamalaa


Silmääni meni roska kun fb heitti aikajanalleni tarkasteltavaksi yllä olevan muiston. Kuvani kirvoitti myös entisen pumiomistajan muistelemaan omalla seinällään rotuaan. Hänen lausahduksensa pumielämästä "ihanaa ja kamalaa" on hyvin kuvaava. Samana viikonloppuna kävin myös hyvää keskustelua aiheesta millainen pumin pitää olla ja millaisen kodin pumi ansaitsee. Sotken ne tässä nyt iloiseen ajatuksen virtaan näin yövuoron jälkeen.

Itse en hirveästi suosittele tai tyrkytä rotuani kenellekään, vaikka en mitään muuta rotua itselleni halua harrastukoiraksi ja arjen kaveriksi. Pyrin aina kertomaan rodusta faktaa ja omalta osaltani pitämään koirani edes jollain tavalla näkösällä, että ihmiset kiinnostuisivat ottamaan rodusta selvää. Koiraa etsivän pitää tarvita pumia, siis sen rotuyypillisiä ominaisuuksia, eikä tuota söpöä saksilla tehtyä ulkonäköä. Pumi taas tarvitsee ihmistä, jotka pitää sen puuhakkaana ja tarpeellisena ollen jämäkkä ja reilu koiralleen. 

Ideaalia olisi, että harrastavia koteja löytyisi entistä enemmän, sillä pumissa on potentiaalia huipulle enemmän kuin monessa muussa kisakentillä näkyvässä rodussa, jo pelkästään sen fyysisten ominaisuuksien puolesta. Pumi ei kuitenkaan sovi ihan jokaiselle ohjaajalle, ei ainakaan niille jotka haluavat perinteisen nöyrää paimenkoiraa tai arjessa hajutonta ja mautonsa kivan helppoa koiraa. Pumissa kun saa paimenkoiran kaikki hyvät puolet, mutta pumi myös itse asettaa haasteita ohjaajalleen terrierityyppisellä paimenkoiran luonteellaan.

Minun ideaalipumini on juurikin intohimoinen ja päämäärätietoisesti työmyyrä, joka ei hösellä tarpeettomia vaan on aika-paikka-tehtävä-orientoitunut ja kykyneen tekemään myös omia ratkaisuja eli ei kaikkeen kysele omistajaltaan apua. Kierroksia saa ja pitääkin tulla, mutta ohjaajan tehtävä on niitä säädellä ettei koira kuormitu liikaa. Silloin kun töitä ei tehdä, niin pumin pitää kyetä olemaan rauhassa. Omia koiriani ei juurikaan kotona huomaa silloin kun niillä on ollut tarpeeksi aktiviteettiä. Monella ihmisellä on kuitenkin pumista kuva rasittavana räksyttäjänä, joka terrorisoi ympäristöään. Nuo ovat valitettavasti useinkin niitä yksilöitä, jotka eivät saa elämältään sitä mitä pumi ansaitsee, eli tekemistä ja tarpeellisena oloa. Omistani huomasi kyllä viiden yövuoron jälkeen, jos eivät olleet päässeet kunnolla purkamaan itseään tekemisen kautta. Siinä alkoi Armasta kiinnostaa ohi ajavat autot ja Ainolla tuli kiusaus roikkua farkun puntissa ihan vaikka vain varkain.

Sitä, että voiko ainoastaan aktiivinen kisaava koti tehdä pumista onnellisen en pysty allekirjoittamaan yksiselitteisesti, vaan toteamaan sen mitä koirani kertovat minulle. Usva on koiristani se, joka on aina saanut eniten mahdollisuuksia valita ja päättää mitä tekee elämällään. Osittain siksi, ettei se ole antanut ihmisten liikaa hallita itseään. Mökillä, jos Usvalla oli vaihtoehtona treenata minun kanssa agia tai lähteä kalastamaan, kävelylle, metsästämään tai avustamaan kivien kaivamista pihamaalta, niin se aina valitsi nuo arkiset tekemiset agilityn sijaan, vaikka sitten kesken treenin. Tämä siitäkin huolimatta se on oli ja on edelleen intohimoisen kiihkeä agilitykoira. Kaupungissa taas se valitsi aina treenit ennen mitään muuta ja vielä vanhanakaan se ei missään nimessä suostunut jäämään pois matkasta, jos oli edes pieni mahdollisuus siihen että olen lähdössä treeneihin.

Kuvaan ja Mimmin syntymäpäivään palatakseni niin, Mimmiin kiteytyy kaikki se, mihin pumissa rakastuin. Viikonlopun Nose Work -kurssilla Aino vain vahvisti ajatustani siitä, että minulla juurikin se rotu minkä minä tarvitsen. Mimmi oli järkevä koira ja se teki tarvittaessa hommia joka solullaan antaen itsestään kaiken, mutta sillä oli myös oma tahto. Mimmi jos kuka osasi piinata minut hulluuden partaalle niin halutessaan. Toivottavasti jokainen saa kokea puminsa kanssa kaikki nuo ihanuudet ja kamaluudet pilke silmäkulmassa.



3 kommenttia:

  1. Olipa kiva postaus pumeista :) Rotu itsellekkin jokseenkin tuttu kun yhdellä tutulla on monta pumia ja siinä sivussa päässyt itsekkin tutustumaan rodun sielunelämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Mukavaa, että olet päässyt tutustumaan rotuun. :D

      Poista
  2. Pumi, ihana koiramme Papu eli 17 v 3 kk ikäiseksi ja vielä 12-vuotiaana luultiin pentukoiraksi leikkisän luonteensa takia. Pumin ollessa nuori ei koiran tarvinnut olla kytkettynä, vaan kulki vierellä nätisti tuli vastaan koiria tai pelkkiä tummavaateisia ihmisiä, eikä haukkunut. Mutta sitten kun tuli remmipakko, niin kytkettynä haukkui ohi kulkeviä koiria ja ihmisiä. Puolusti minua, kun oli kytkettynä. Ihana korvasienien löytäjä koira oli. Mökillä viihtyi saaressa erittäin hyvin kun oli paljon tekemistä. Viimeiselle piikille mennessä koira meni maassa olevalle pedille pitkälleen rauhallisesti, kuin oli mennyt aina hoitoa saamaan. Milloin cysta oli virtsarakossa, milloin oli oksa mennyt ihon läpi jne. toukukkaalla tytöllä. Nyt on leppäpuu-uurnassa kotona vielä. Mökille haudataan, jospa tänä kesänä korona hellittäisi että lapset ja lapsen lapset pääsevät hautajaisiin mukaan.

    VastaaPoista

Kiitos käynnistä! Jätäthän jälkesi.