Pakko viimein uskoa, että kesä on tullut! Varovaisesti katselin jo kesävaatteita kaapista esiin, mutta toppatakkia en uskalla laittaa varastoon ennen kuin olen juhannusnäyttelyn talkoista selvinnyt. Viime juhannus meni näyttelyn palkintoteltassa toppatakki päällä värjötellen. Nyt toivottavasti on edes hitusen lämpimämpää luvattu. Vettä tuli vielä alkuviikosta ihan kiitettävästi, mutta viikonloppua kohden kelit alkoivat suosia. Tietenkin minulla alkoi juuri silloin taas yöputki, mutta mikäs sen parempi kuin nukkua olohuoneessa ison ikkunan edessä auringon helliessä ikkunan läpi. Yöt ovat olleet täydellisiä kesäöitä, näin yötyöläisen näkökulmasta katsottuna.
Koirien kanssa olemme yrittäneet nautiskella ulkona olemisesta sen, mitä noin normaalisti ehdin yövuorojen välissä niiden kanssa kulkea ja tehdä. Tämän viikon tavoitteena oli saada kaikki kammattua ja sunnuntaina toivottavasti trimmattua. Viikon päästä olisi kehään meno, enkä halua jättää turkin laittamisia tällä kertaa viimeiseen yöhön ennen näyttelyä. Torstaina alkaa näyttelyalueen rakentaminen ja sitä ennen on vielä palkintojen kanssa touhuamista ihan nokko. Tulossa on siis hyvin kiireinen viikko.
Nuppu on ollut nyt kotona viikon verran ja palautuu äitini kaveriksi loppuviikosta. Nuppu sopeutui ihan mukavasti takaisin osaksi laumaansa, mutta luulen kuitenkin Usvan ja Ainon huokaisevan helpotuksesta kun äitini palaa lomareissultaan. Nupusta näkee kyllä, että sekin alkaa olla pikkuhiljaa kypsä palaamaan takaisin rauhalliseen ja rytmitettyyn arkeensa. Nupun läsnäolo takaa mattojen pysymisen paikoillaan ja Ainoa se komentaa varsin taitavasti olemaan kiusaamatta Leksaa. Haasteet Nupun ja muun lauman kanssa tulee siirtymätilanteissa, joissa Nupun mielestä muut koirat ovat aina väärässä paikassa ja pahimmillaan sen tiellä.
Nuppu haluaa siis elää tiettyjen rutiinien mukaan, ja esimerkiksi olla aina tietyssä kohdassa eteisen mattoa kun ulkovermeitä aletaan laittamana koirille. Mikäli tottuihin rutiineihin tulee poikkeus niin Nuppua ei paljoa naurata ja muillakin saattaa hymy hyytyä. Aino tietää varsin hyvin, että eteiseen kannattaa tulla vasta kutsusta, mutta Usva ei aina muista missä sen pitää olla niin etteivät Nupun rutiinit sekoa. Nupun puolesta Armas saa hillua miten haluaa, koska Armas ei hyväksy emoltaan tarpeetonta komentelua. Sanoa saa asiasta, mutta ylimääräisiä se ei kumartele Nuppua. Äiti ja poika ovat siis kerran elämässään ottaneet yhteen ja se riitti tasapainottamaan heidän suhteensa.
Usvan oli tarkoitus osallistua juhannuksena vielä näyttelyyn, mutta Ainon juoksun pahimpina päivinä Usvalla ja Armaksella sattui valitettava yhteentörmäys. Usva vouhotti ja otti Ainon juoksun huumasta kaiken ilon irti ja se jäi sitten Leksan ulossiirtymätilanteessa Armaksen jalkoihin. Urokset olivat varsin kiihkeinä kahden päivän ajan Ainon juoksun parhaiden päivien alkamisesta. Aino lähtikin sitten muutamaksi päiväksi Nupun kaveriksi mökkeilemään. Takaisin palattuaan Aino kertoi pojille juoksunsa olevan ohi. Itse juoksu meni varsin kivuttomasti, mutta Usva sai siis kiitettävän kokoisen kulmahampaan kuvan silmäkulmastaan sentin kirsuun päin. Tietenkin oli lauantai ja tuli lähtö päivystykseen tarkistuttamaan haava. Selvisimme onneksi ilman rauhoitusta ja tikkejä mutta palasimme antibioottikuurin ja kaljun naamanpuolikkaan kera kotiin. Haava parani nopeaa ja jopa Aino antoi Usvan naaman olla rauhassa, vaikka normaalisti sen tehtävä on puhdistaa Usvan silmät. Minä yritän aina olla asiassa Ainoa nopeampi, mutta harvoin onnistun.
Nyt siis Usvalla ei ole näyttelyitä tiedossa, joten saan tehdä sille kunnon kesäturkin ja naamakarvat saavat kasvaa ihan rauhassa takaisin. Voihan olla, että Usva ei edes mene enää ikinä virallisiin kehiin, sillä vannoin maailmanvoittajan olleen sen viimeinen näyttely. Saa nähdä missä kaikkialla Usva vielä nähdään.
Nyt siis näyttelysuunnitelmat pyörivät ihan täysin Ainon ja Armaksen ympärillä. Arnaksen kanssa menimme näyttelyesittämiskurssille, jossa heti ensimmäisellä kerralla pureuduimme ympyrää juoksemiseen ja vireen hallintaan. Armaksen vire tahtoo nousta ravissa yhtä korkealle kuin agilityradalle, joten tavoitteena olisi opettaa sille tässäkin asiassa oikea viretila, missä se vasta pääsee työskentelemään. Ei uskoisi, että suoraan juokseminen voisi ollakin niin vaikeaa. Jos koira kerrankin kykenee menemään suoraan, niin silloin ohjaaja ei pääse edes sinne päinkään. Ensimmäisellä kerralla kuvasimme kaikista videon, jonka avulla jokainen voi seurata omaa edistymistään. Ihan mielenkiintoista vertailla kursin jälkeen miten kävi.
Muuten, tuota näyttelytreeniä lukuunottamatta, meillä on kesäkuu näyttäytynyt hyvin kiireisenä enkä ole ehtinyt edes Armaksen kanssa ohjattuihin. Ainohan sai ihan luvan kanssa olla treeneistä pois, mutta Armaksen kohdalla ei ole muuta selitystä kuin hoppu ja ohjaajan stressi arjen pyörittämisestä. Tiistaina alkaa minulla taas kesäloma, jonka toivottavasti saan pyhittää ihan täysin koiraharrastukselleni ja erityisesti omille koirilleni. Se kuuluisa kukkapenkki tosin vielä odottaa tekijäänsä...
