Treeniä veren maku suussa..

..naudanveren nimittäin.

Keskiviikkona heräsimme viikonlopun jäljiltä ja ystävän innostamana oli sovittuna mejätreenit. Nupulle ystävä oli edellisenä iltana käynyt tekemässä jäljen, jonka kulusta minulla ei ollut mitään aavistusta. Siinä oli kaksi makausta ja kulki ennalta arvaamattomasti kuten haavakon voisi kuvitella tekevän. Nuppu teki töitä itsenäisesti ja hyvällä otteella. Se siis jäljesti sopivalla vauhdilla ja vain kerran sen piti tarkistaa missä jälki kulkee, silloinkin se nappasi jäljen ilmavainulla parin metrin päästä. Muutoin se meni pääasiassa maavainulla. Sorkalle se meni reippaasti ja nuuskutteli sitä pitkän aikaa. Aamuruoka tuli sorkalta.

Pentujen jäljet muistuttivat perinteisiä avoimen luokan jälkiä, mutta lyhyillä matkoilla. Alkumakauksella ei ollut nameja, vaan vasta toisella. Toiselta kulmalta oli jäänyt namit pois.
Armas jäljesti vilkkaana, välillä pyörähti takaisinpäin tarkistamaan jäljen ja matkalla ehti napata ihmisen paskaa evääksi. Koko jäljen se kuitenkin selvitti myös kulmat ihan kivasti. Sorkalle se meni reippaasti nuuski sitä hartaasti, söi namuset ja aamuruuan. Makaukset kiinnostivat saman verran kuin emäänsä, eli ne ilmaistiin/merkattiin mutta ei kuhnaillut niissä ylenmäärin.

Aino jäljesti taas ihan toisella tapaa. Se lähti tasaisesti ja varmasti ekaan osioon ja kulki tiukasti jäljen päällä. Jossain kohtaan tuli varvikossa jotain epämiellyttävää vastaan ja Aino poikkesi jäljeltä kiertääkseen sen. Sitten taas takasin jäljen päälle. Makaukset meinasi ensin mennä yli, mutta ne huomattuaan kuhnaille ja nautiskeli niissä pitkän aikaa. Kaivoi ja natusteli makupaloja ja veristä kunttaa. Viimeisellä osiolla Aino hieman harhaili, mutta palasi jäljelle ja löysi sorkan. Sorkka oli kiinnostava ja Ainolla tuntui olevan vaikeuksia päättää syökö ensin sorkan, namit vai aamuruuan.
Aamuruuaksi olikin sopivasti raakaa hirvenlihaa kasvistattarihöysteellä.

Usva pääsi viimeistelemään pentujen jäljet. Laskin sen autosta laittaakseni sen valjaisiin ja liinaan. Mummeli otti ja lähti siltä seisomalta Armaksen jäljelle ajoi sitä yksikseen hetken ja lähti sitten loikkumaan metsään omaksi hyviksi. Minua ei ihan kamalasti huvittanut siinä vaiheessa loittoneva mummokoira. Huutelin mutta tuntui, että vain metsä kuuli minut. Usvallahan on taito löytää porot ja puput ihan sama missä se on irti. Ne vain yhtäkkiä ovat aina tupsahtaneet sen eteen. Onneksi ei kuitenkan tällä kertaa niin tapahtunut. Usva jatkoi leikkiään hetken kunnes totesi alueen joko vapaaksi pupuista tai minun olevan jo sopivalla tuulella hänen paluulleen. Siitäpä sitten läksimme Ainon jäljelle. Usva jäljesti selkeästi Ainon kulkua jäljellä, koska teki kaikki samat mutkat ja liikkeet mitä Ainokin. Vikan osion harhalla pyysin Usvan oikealle jäljelle ja se siirtyikin sinne heti. Tiesi mokama koko ajan missä se menee. Sorkalle Usva meni reippaasti ja alkoi natustaa sitä samantien. Usvan ruuan unohdin autolle ja tarjosinkin sitä sille autossa, mutta ei kelvannut sillä hetkellä.

Treenien jälkeen oli ohjaajien vuoro saada apetta ja sattumalta ruokapaikan molemmin puolin oli eläinkaupat. Siitä tulikin sitten kallis treenireissu.

Kotona ehdimme hengähtää hetken ennen kuin oli pentuja Peto-kurssin vuoro. Armaksen ohjastajalla oli muita kiireitä joten päädyin menemään Ainon kanssa aikaisempaan ryhmään ja Armaksen kanssa meidän normiryhmään. Aino oli treeneissä aktiivinen ja innokas itsensä, meillä oli vain jäänyt edellisen kerran kotiläksyt saamatta ja saimme sitten treenailla vanhoja juttuja. Tällä kertaa tehtiin ohituksia ensimmäistä kertaa kontkatikävelyssä ja pääsin samaistumaan oppilaideni asemaan. Aino oli kovasti mukana, mutta se ei aina ollut ihan varma miten päin missä kohtaa sen tulisi kävellä kontaktissa. Hauskaa oli kuitenkin. Edelleen Aino saalistaa ja taistelee lelusta kuin vimmattu ja pääsi myös taistelemaan vieraan ihmisen kanssa.

Armaksen kanssa saapastelimme kentälle seuraavaksi ja se kulki mukana hipihiljaa ja räyhäämättä muille. Edellisen kerran keskustelu oli mennyt perille sen verran hyvin että Armasta hiukan hirvitti tuijottaa minua silmiin kun kontaktia treenailimme alkuun. Vilkuili vain sivusilmällä, mutta hyvin pian huomasi että meidän välit on kentällä yhtä ok, kuin kotonakin ja rentoutui ja alkoi tehdä töitä normaalilla innolla. Ohitukset menivät Armaksen kanssa yli odotusten. Niin hyvin, että pitää alkaa hiomaan sen kontaktikävelystä jo oikeaa seuraamisliikettä.

Treenien jälkeen oli vielä kauppa-asioita ja niiden aikana alko mieletön ukonilma. Pennut loikoilivat autossa rentoina ja kotiin saavuttua kävimme vielä pikapissit räiskeessä ilman kummenpia reaktioita. Kotona olevat olivat reagoineet Nuppua lukuunottamatta. Leksu haukkui jokaiselle jyrähdykselle ja Usvaa oli ahdistanut niin että se oli yrittänyt pois talosta ovenkarmien kautta. Se oli pistetty kevythäkkiin turvaan, mutta oli sitten repinyt häkin ovikankaaseen kuonon mentävän reiän. Tulin juuri kotiin uuden kevythäkin kanssa, jonka ostin edellisen rikkoutuneen tilalle. Taas on ehjiä kevythäkkejä yksi liian vähän. Usva rauhoittui kun muu lauma laittoi sen ympärille nukkumaan ja heti äänien lakattua se oli valmis lähtemään iltalenkille. Nupun ja pentujen kanssa kävimme tekemässä iltakävelyn jo hieman aikaisemmin.

Viikkoa kerrakseen

Tapahtumarikas viikko huipentui sunnuntain mejäkokeeseen. Saimme koepaikan ihan viime hetkellä peruutusten vuoksi. Treenaaminen oli siis jäänyt minimiin ennen koetta. Viimeksi taisimme tehdä jälkeä heinäkuussa. Torstaina totesin, että Nuppu oli alkananut kehittää kunnon valeraskautta. En siis ollut onnistunut aktivoimaan ja liikuttamaan sitä normaalia enemmän. Sain siis keskittyä jännittämään koetta, jonka tiesin menevän joko tosi hyvin tai tosi huonosti Nupun hajamielisyyden vuoksi. Pennut ja Usva pääsivät taas mökkeilemään ja Leksu oli Nupun henkivartijana koko koeviikonlopun. Mika pelasti minut yhdeltä ressiltä ja lähti tekemään minun opastettavaa jälkeä, opastaen sen sitten myös kokeessa. Minä sain keskittyä pelkästään odottamaaan omaa vuoroa.

Koe alkoi klo 7.30 ampumisella kuten aikaisemminkin. Mikan läsnäolo kokeessa teki sen, että Nuppu ei olisi halunnut jäädä yksikseen odottelemaan puuhun vaan pyrki sitkeästi autolle missä sen muu lauma oli.. Valjaat ei siinä tilanteessa ollut mikään este, vaan pieni hidaste, joista se aina vapautti itsenäsä kuin tiukasta paidasta. Onneksi olin vieressä ottamassa aina kopin siitä. Onneksi löytyi sellainen panta, missä rouvakoira sitten pysyi kuristumisenkin uhalla. Itse ampuminen ei tälläkään kertaa auheuttanut haukkumista suurempaa reaktiota, ja sai koiran taas takaisin työmoodiin.

Jäljelle pääsimme vasta klo 12.15, eli pitkän aikaa saimme taas tappaa aikaa. Aurinko paistoi ja oli kuivannut jo aamukasteen. Sunnuntaina aamukasteen aika olisi ollut kaikista ihanteellisin aika ajaa jäljet. Jäljen ikä oli 21.15, eli taisi olla vanhin kisajälki, minkä olimme ikinä ajaneet.

Aloitus sujui hyvin, paremmin kuin ikinä, se oli hallittu ja rauhallisen innokas. Ensimmäisen osan ensimmäisen kolmanneksen jälkeen Nuppu teki selkeän kulman ja jatkoi yhtä innokasta jäljestystä. Tiesin heti, että nyt ollaan jollain tuoreemmalla jäljellä. Ylitimme vanhan metsäautotien pohjan ja lopulta tuomari totesi hukan ja palautti meidät puhtaalle jäljelle. Nuppu sai hajusta kiinni, mutta otti takajäljen pyrkien palaamaan samalle jäljelle, mitä jo kerran ajoi hukkaan asti. Otimme uudelleen puhtaalle jäljelle ja tällä kertaa Nuppu veisi minut uudelleen metsäautotien pohjalle, tuijotteli läähättäen läheistä lampea ja nuuskuttaen ilmaan. Kannustin koiraa etsimään jäljen, mutta sain vastaukseksi"piip". Se oli minulle merkki, ettei koira enää jaksa. Päätin keskeyttää suorituksen siihen. Sovimme kuitenkin että teemme jäljen loppuun asti. Nuppu vietiin ekalle kulmalle, mutta makausta se ei noterannut mitenkään, tuijotteli vain lammelle. Sen jälkeen kuljimme jäljen tuntumassa koiran lepuuttaen itseään. Pienten kannustusten jälkeen se jatkoi taas hommia ja loppu kolmanneksen se kulki taas tasaisen varmaan tapaansa löytäen sorkan. Sorkalle se meni suoraan ja itselleen tyypillisesti se nuuhkaisi sitä kerran ja tököttämään sorkan äärelle odottaen minun seuraavaa liikkua.

 Kaiken kaikkiaan kokeen perusteella olen tyytyväinen siihen, miten Nuppu jaksoi taas kerätä voimansa ja pinnistää jäljen loppuun, huolimatta alun epäonnistumisesta ja siitä seuranneesta turhaumasta ja paineesta. Tämänkin kokeen aikana sain itselleni vahvistusta siitä, että osaan kuin osaankin lukea koiraani jäljellä. Kiitän itseäni siitä, että maltoin keskeyttää kokeen kun alkoi näyttää siltä, että koiran pitäisi tehdä enemmän töitä, mitä se sillä hetkellä olisi kyennyt tekemään. Kieltämättä olisi ollut kiusaus yrittää siihen huonoonkin tulokseen, mutta koulutuksellisesti se olisi saattanut tehdä koiralle enemmän hallaa kuin mitä tällä suorituksella saavutimme.



Hahmotelma jäljestä ja sen kulusta, punainen pyrkii kuvaamaan koiran liikkeitä

Seuraavaa treeniä varten olisi tarkoitus ihan oikeasti alkaa tekemään pidempää jälkeä. Ollaan siis osin aikapulan vuoksi tehty lyhyitä motivoivia jälkiä, mutta pitkäkestoinen puurtaminen on jäänyt treenaamatta. Jotain motivoivaa ensimmäiselle makaukselle pitää keksiä, koska nyt kahden viimeisen kokeen perusteella jos ekasta osiosta selvitään ilman hukkaa, niin loppu sujuu hyvin. Nupulla on siis kahdessa viimeisemmässä kokeessa ns. polttanut itsensä alussa loppuun ja pienen tuumailutauon jälkeen taas päässyt vauhtiin.

Otsikkoon viitaten, meillä on koko viikkoa sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Alkuviikko melkein meni itsensä edestä yövuoroja tehden, mutta keskiviikosta alkoi tapahtumien ketju.

Maanantai-iltana olin lähdössä kiirellä töihin. Jossain vaiheessa onnistuin kolauttamaan kalloni jomman kumman pennun kanssa yhteen. Meillä nimittäin on välillä tilanteita, jossa tuntuu että talo on täynnä pentuja, jotka vilistävät sohvalla istuessa pään korkeudelta ohi kuin mitkäkin villiintyneet oravat. Liekkö sitten menin väistämään jotain sotkien hienon lentoradan vaiko otinko peräti kopin pennusta. Joka tapauksessa päässä humisi kuin missäkin ja särky alkoi vallata mielen. Tämän hilpeähkön olotilan kanssa lähdin sitten iloisesti paukkuvalla autollani läheiseen Saleen ostamaan yöeväät. Parkkipaikalla jostain pusikosta kömpi housujaan nostellen hieman huonokuntoisempi mies vihaisesti tuijottaen. Pahaenteinen ukko marssi autoni luokse ja vaati minua avaamaan oven. Minun v-käyräni oli jo tässä vaiheessa aika hyvässä asemassa ja aukaisin oven hyvin jäätävänä. Sain ukolta vihaisen saarnan mikä minun autossani on rikki ja määräyksen tehdä asialle heti jotain muuten auto leikkaa kiinni. Minä kiittämätön ihminen tästä huolenpidosta ja lähimmäisen välittämisen eleestä vastailin vain hyvin koleasti ja marssin kauppaan ukko saarnaten perässäni. Vielä kaupassakin sain tuimia silmäyksiä kyseiseltä herralta. Jälkikäteen toki harmitti, etten kyennyt edes näyttämään ystävälliseltä, sillä mukavahan sen on kun ihmiset tulevat tiedottamaan kun autoni käyntiääni on kumma. Näitä huolestuneita kanssaihmisiä on nyt vain sattunut niin monta peräjälkeen, että suunnittelin jo tilaavani tuulilasiin tarran "Kyllä, minäkin kuulen sen äänen". Yleensä he siis olettavat etten itse kuule em. ääntä autoni käydessä. No, tästä otin onkeeni ja tiistai aamun jäljkeen en olekaan sitten enää käyttänyt autoani ennen kuin saan sen huollettua.

Tiistai taisi olla melkein tavallinen päivä, ilman mitään ylimääräistä. Tulin töistä klo 07.30 käytin koirat aamupissalla ja syötin ne ja käytin sen jälkeen aamulenkillä. Noin viiden tunnin päiväunet ja koirien kanssa uusi lenkki. Klo 17.00 luennoimana kansalaisopistoon ja sieltä klo 20.00 suunta kohti yötyöpaikkaa.

 Keskiviikkona kiirehdin pentujen treeneihin ennen yövuoroon menoa. Sovin meneväni aikaisempaan ryhmään. Päädyin menemään Armaksen kanssa kaksin uuteen ryhmään, koska mieheni oli estynyt osallistumana sillä kerralla Armaksen kanssa. Kovasti murrosikäinen Armas tarvitsi Ainoa enemmän ryhmätreeniä.

No, kiireessä ei pitäisi tehdä mitään. Armakseen tarttui mielentilani ja se oli kuin siipiä vailla, räyhäsi ja rähjäsi uudessa ryhmässä. Minä tietenkin olen sitä mieltä, ettei se ole puminpennulle sopivaa käytöstä, oli miten murkkuikäinen koira tahansa kyseessä. Näppäränä nappasin pumipoikaani lujasti kiinni ajatuksena pitää pieni palautekeskustelu. Armas kiihkossaan luki minut väärin. Onnettoman selkkauksen lopputuloksena oli syvästi pahoillaan oleva pieni pumi ja vihainen emäntä, jolla oli otsassa etuhampaiden kuvat. Pienen kehityskeskustelun ja ensiavun jälkeen palasimme kentälle treenailemaan. Armas oli sitä mieltä, ettei tuntenut enää tarvetta räyhätä kenellekään, vaan oli kuulolla ja totteli taas kuin ennen murkkuiän alkamista.  Kehityskeskustelu tuli oikeaan aikaan, sillä aikuistuva Armas on parin viime viikon aikana pienesti ja huomaamattomasti kokeillut voisiko ihmisille sanoa rumasti, voiko Usvalle sanoa rumasti ja miten rumasti Ainoa voisi hyppyyttää. Tämän yhteenoton jälkeen kaikki tämä ikään liittyvä kukkoilu on loppunut.Voin kertoa olleeni koko loppuviikon mielenkiintoinen näky, sillä naamani tietenkin turposi ja molemmat silmät mustuivat enemmän ja vähemmän.

Torstaina oli kansalaisopiston opetusta ja pumit odottelivat autossa katsellen kun muut tekivät töitä. Aino pääsi elämsä ensimmäistä kertaa mallikoiraksi ja malttoi olla mukavasti hommassa mukana. Se sai siis näyttää muille miten leikitään ja miten opitaan ottamaan katsekontaktia. Tähän asti kaikki meni hyvin, mitä nyt laastari otsassani ja muhkea otsa, nenänvarsi ja mustahko silmä saivat ihmiset epätuijottamaan. Olin hommanut kokeeksi sitruunapannan ja vaihtelevasti käytän sitä lauman eri koirilla, sen mukaan kuka missäkin tilanteessa saa muun lauman haukkumaan. Armas sai pannan autoon kaulaansa. No, Nuppu sitten kilttinä äitinä innostui tyhjentämään Armaksen pantaan. Päätin vaihtaa pannan tilanteen pääpahikselle ja tarkistaessani onko pannan virta on vai off asennossa Nuppunen tuli eteeni haukahtaen ja sain pannasta täysosuman oikeaan silmääni, siihen joka ei ollut niin pahasti vielä kipeä. Tunne oli ennen kokematon, mutta ei auttanut kuin hyptä autonrattiin ehtiäkseni seuraavaan paikkaan.

Perjantaina olo ja naama olivat niin hehkeät, että päätin pelastaa päiväni terveyskeskuksessa. Kuuden tunnin odottelun jälkeen sain varuilta ab-kuurin ja piikin olkavarteen. Sitten olikin jo lauantai ja koeviikonloppu alkoi. Olin luvannut trimmata Iineksen perjantaina, mutta viikon teeman mukaisesti olisin vähintään saanut trimmaussakset silmääni ellen olisi tk-käynnin vuoksi siirtänyt sitä. Sunnuntailta odotin vähintään saavani osuman starttipistoolista.

Nyt alkaneeseen viikkoon kuuluu loppujen pahvilaatikoiden purkamista, koirien trimmaus ja su pentunäyttely. Jäljelle olisi myös tarkoitus päästä.