Treeniä ja kuulumisia

Huomasin tuossa, että treenien kirjoittaminen on jäänyt sitten joulukuun.

Ollaan treenailtu suhteellisen paljon, siihen nähden että töitäkin on tullut tehtyä ihan kiitettävästi. Nyt harmittaa kun treenien ylösmerkkaaminen on jäänyt täysin. En edes treenikalenteriakaan ole muistanut täyttää, saati tänne kirjoitella mitään. Onneksi muisti pelaa..aina välillä.

Joulukuussa 18.-19.12 sain järkättyä Rally-tokon alkeiskurssin seurallemme. Kouluttaja oli tuttu kesän kurssilta, missä olimme Usvan kanssa. Tälle kurssille valikoitui mukaan Nuppu. Hieman ensin mietitytti miten onnistuu suorittaminen kun en ole opettanut seuraamista läheskään sellaiseksi kuin sen haluan olevan. Nuppu keskittyi itselleen tyypillisesti täysillä tekemiseen ja minä itselleni tyypillisesti en edelleenkään osannut erottaa oikeaa ja vasenta, saati laskea askelia kun kävelen takaperin. Hauskaa se oli edelleen. Itse asiassa hauskempaa kuin minkään muun treenaaminen pitkään aikaan. Luulen sen osittain johtuvan lajin tämän hetken statuksesta. Kukaan ei ole vielä pro siinä, eikä kenelläkään ole kiirettä kilpailemaan, kun niitä virallisia kisoja ei ole vasta kuin rajan toisella puolella. Ei siis ollut minkäänlaista suorituspainetta, ei mitään suuria tavoitteiden asettamista tai ylipäätään paineita kisaamisesta. Vain puhdasta hauskanpitoa ja uuden asian opettelua koiran kanssa.

Tammikuussa saimme sitten jo ekat omat yhteistreenit käyntiin. Niihin päätin osallistua Usvan kanssa, mutta nyt Nupun videoita katsellessa mietin, miksi en jatkasi tämänkin lajin treenaamista senkin kanssa. Toisaalta Usvasta oli erityisen kivaa kun oltiin ihan kahdestaan treenailemassa. Tekee meidän keskinäiselle suhteelle hyvää olla välillä ihan kahdestaan liikenteessä. Usva tosissaan paistatteli huomioni keskipisteenä ja puhkui tekemisen tarmoa. Omaa vuoroa odotellessa naksuttelin sille, osittain pitääkseni sen hiljaisena ja osittain silkasta huvituksesta. Näppärästi se keksi  tarjota istualtaan peruttamista ja siitä sitten palkkasin sitä. Samalla tuli siis harjoiteltua takapään käyttämistä.

Tammikuussa alkoi myös Nupun varsinainen opiskelu. Sopivaa toko-ryhmää odotellessa pistin pystyyn bh-ryhmän. Tuntui heti alkuunsa aloittaa kunnon treenaaminen motivoituneiden kavereiden kanssa. Tulee itse sitten pakosta treenattua, jotta pysyisi ryhmän tahdissa. Toki omaa treenaamista hieman haittaa se että itse tavallaan vetää treenejä, mutta eka kerran antiin olin erittäin tyytyväinen. Nupun kanssa ei olla treenattu agin lisäksi mitään muuta ryhmässä ja nyt oli mahtava tilaisuus vahvistaa sen kontaktia ja häiriön sietoa samalla kun neuvoi muita. Välillä se otti häiriötä muista, mutta siiihe nähden mitä odotin niin ei mennyt hullummin. Itse sain palautetta meidän seuraamisesta. Mikä tuli tosiaan tarpeeseen. En ollut itse huomannut että sen kulkee vinossa, eli peräpää loittonee minusta liikaa. Nyt tietää keskittyä vielä enemmän oikeaan seuraamisasentoon. Bh-ryhmässä kulkeminen tulee olemaan ihan vain Nupun ja minun juttu. Sinne ei mummoja oteta mukaan..

 Nuppu Anni H:n kuvaamana



Viime postauksessa valittelin toisen kuumumisesta ja toisen tahmailusta. No, sekään ei ole enää ongelma. Usvan liiallisen räiskymisen aloin jo saada viimeisissä treeneissä kuriin olemalla topakka. Käskyttämällä kunnolla. Nupun tahmailu johtui jännittämisestä. Nyt kun ryhmä on jo tuttu se tekee töitä ihan toisella tavalla. Se on luonnostaan huomattavasti paremmin irtoava kuin Usva. Tämän asian viimeisimmässä treenissä kunnolla oivaltaneena tulen sitä siihen jatkossa vahvistamaan entistä enemmän.

Nyt jo olen tyytyväinen ratkaisuuni opettaa Nupulle kaikki esteet ja kikkailut matalammassa vireessä, mitä Usvalle aikoinaan opetin. Silloin oli muotia agilitykoiran älytön nostattaminen, ja isoksi osksi sen vuoksi Usvalla on taipumusta kaahottaa kuuntelematta. Toki sen kaahotus loppuu kun vauhtini pysähtyy, mutta hirmuinen huuto jatkuu eikä se silloin pysty vastaanottamaan käskyjä. Nuppu en ole päästänyt tekemään mitään sen ollessa äänessä tai muuten vain kierroksilla. Olen vaatinut rauhoittumisen ennen esteille pääsyä. Nyt se meinaa minulta välillä ryhmätreeneissä unohtua, kun itsellä on tunne "kiireestä". Onneksi Nupun aloitushaukku on tähän asti aina toiminut herättäjänä.

Hyöty matalammassa vireessä tekniikan opettamisesta on ollut merkittävä. Nuppu tekee huolellisesti ja tarkkaan ne asiat mitä se osaa. Vaikka alussa vaihtia ei ole ollut tarkoituksella nimeksikään, niin nyt sen vauhti vain kasvaa varmuuden myötä. Eli ei ole tullut samaa tilannetta vielä vastaan mitä Usvan kanssa: Vauhti ei syö suoritusvarmuutta. Etuna on myös se, että koira on kuulolla paremmin ja jaksaa tehdä pidempään töitä. Toki Nupun kanssa pitää uusien vaikeiden asioiden opettamisessa ottaa huomioon sen hienoinen epävarmuus. Ohjatuissakin treeneissä pitäisi muistaa pilkkoa uusi asia osiin ja treenata palanen kerrallaan. Nyt on monesti tullut vain yritettyä jotain vaikeaa kokonaisuutta kerralla ja samalla sitten epäonnistumisien kautta laskettua koiran motivaatiota työskennellä. On se vain niin vaikeaa kontrolloida omaa suorittamista..

Leksu ei ole pelkäästään keskittynyt roskakaapin oven availuun ja sohvalla makoiluun, vaan se on ollut mukana talven aikana aina kun olemme käyneet itsenäisesti treenailemassa. Sen kanssa olen keskittynyt tottelevaisuuteen ja hieman olemme myös treenailleet agilityä. Leksun kanssa on mukava puuhastella, vaikka sen alkuvirittely vaatii pumeihin verrattuna hieman enemmän aikaa ja pinnaa. Treeneissä keskettyminen on välillä hieman hankalaa, kun sillä tuppaa olemaan nartut vain mielessä. Hyvät vinkit muisten sen saa kuitenkin aina heräteltyä oikealle taajuudelle. Töitä tehdessä se on miellyttävä ja tarmokas, mutta jos itse alkaa vähääkän lepsuilemaan tai miettimään turhia juttuja, niin se uppoutuu heti tilaisuuden tulleen omaan hajujen täyteiseen maailmaansa. Miehet, yksi asia aina päällimmäisenä mielessä.

Tällä hetkellä meillä olisi siis maanantaisin Nupun bh-treenit, perjantaisin Usvan ja Nupun agility ja sunnuntaisin Usvan Rally-toko. Siinä riittää ihan nokko puuhaa tälle talvelle, kun tuohon lisää parit omatoimitreenit hallilla sekä kotosalla treenailu. Nyt odottelen Nupun juoksuja alkavaksi. Mikäli kaikki merkit pitävät paikkansa niin tässä parin viikon sisällä pitäisi tiputtelun alkaa. Koira on tunnetasolla tällä hetkellä varsinainen narttu ja reagoi herkästi kaikkiin ärsykkeisiin. Juoksujen alettua siitä tulee taas sitten yltiöhempeä sylissä kyhnääjä. Treenaamiseen sen tämän hetkinen tuuliviireys ei ole vielä vaikuttanut, mutta laumassa kanssa eläjien olon se osaa nyt tehdä välillä hankalaksi jos sen käytökseen ei puutu.

 Nuppu

Sitten hieman terveysasiaa..

Kun ei ole ollut mitään akuuttia käyntiä eläinlääkärissä, niin kehittelin sitten sellaisen. Muutama viikko sitten päätin, että Usvalle pitää viimein kokeilla Cartrophen kuuria lonkkien ja polven mahdolliseen nivelrikkoon. Lonkissa sillä on siis nivelrikkoa ja leikattu polvikin sitä mahdollisesti kehitää ihan vain jo trauman ja leikkauksen seurauksena. Usva ei ole missään vaiheessa varsinaisesti ontunut tai kipuillut. Liikkeet sillä on ollut leikkauksen jälkeen huonot koko ajan, siitä olenkin kirjoittanut. Kirmailuinto on myös hieman heikentynyt. Liekkö iälläkin osuutensa asiaan, mutta kun sattui olemaan ylimääräistä rahaa niin päätin tilata ajan meidän henkilääkärille. Yllätyin, että hoito pistosten kanssa maksoi vain alle 80 euroa. Tätä kirjoittaessa Usvalle on pistetty jo kolme piikkiä. Erona aikasempaan olemiseen on rennommat liikkeet, takapään venyttely (minkä puuttumista en ole edes tajunnut) ja parantunut mieliala. Usva on nyt jättänyt vähemmälle laumakavereidensa kurmottamisen. Toki vielä tuijottelee välillä Nuppua ja pistää sen matelemaan, mutta kavereiden turhanpäiväiset iltakurmottamiset ovat jääneet nyt pois. Lääkkeen varojasta minulla ei ole vieläkään mitään käsitystä, mutta sen selvitän viimeistään sitten kun mielin sen ilmoittaa jonnekin. Js olisin tajunnut, niin olisin ottanut sille cartrophen kuurin heti polvileikkauksen jälkeen.

Usvan kanssa jatketaan edelleen agilityn treenaamista samalla tavalla koiraa säästäen kuin ennenkin. Vaikka välillä on tuntunut hurjalta treenata kun on miettinyt sen lonkkakuvia, niin olen tyytyväinen ratkaisuuni. Joku toinen olisi lopettanut agilityn ja muun koiran rasittamisen jo ekan lausunnon jälkeen. Onneksi meillä oli eläinlääkärit viisaita sanoessaan että "vierivä kivi ei sammaloidu". Luulen, että Usva olisi ihan toisessa kunnossa nyt jos olisin sen pitänyt pumpulissa. Todennäköisesti sen nivelrikkoa olisi vaivannut jo aikaa sitten huonomman lihaskunnon vuoksi. Ennen kaikkea se olisi jäänyt paitsi kaikesta hauskasta, mitä se on päässyt tekemään, kun en ole rajoittanut sitä. Pk-esteiden treenaaminen ainoastaan lopetettiin lausunnon saamisen jälkeen. Lonkat ei tokikaan olleet siihen ainoa syy, paukkuarkuus ja pk-oikeuksien lähtiminen vaikuttivat myös. Toki olisin jatkanut laukauksien siedon opettamista samaan tahtiin kuin ennen lajin jättöä, jos kisaamaan pääseminen olisi muuten ollut realistinen vaihtoehto terveyden kannalta. Tästä siis edelleen jatketaan päivä ja treeni kerrallaan koiraa tarkkailemalla, kuten ollaan tehty jo vuodeta -04.

Mimmin vointi on edelleen ikään nähden ihmeellisen hyvä. Joku aika sitten tirautin taas muutaman luopumisen ajatuksiin liittyvän kyyneleen kun tarkkailin herkästi läähättelevää mummua. Mietin, että nytko ne patteihin liittyvät kivut sitten alkoivat.. Äitini huomautti valtavasta turkista ja niin vain läähättely loppui samalla hetkellä kun turkki lähti pois. Alta kuoriutui suhteellisen sutjakka muori, joka välillä vielä intoutuu juoksentelemaan. Aamulenkillä rivakkaa liikkumista ilmenee heti kun lenkkireitti vähänkään kaartuu ruokakupin suuntaan. Sänkyyn se ei aina meinaa päästä. Välillä makuhuoneesta kuuluu turhautuneita huokauksia kun mummelin hypystä jää muutama krittinen sentti uupumaan korkeudesta. Se kyllä jaksaa yrittää niin kauan että onnistuu pääsemään sängylle, ellei sitten huomaa pavelusväen olevan lähellä. Silloin se tulee ovensuuhun tuijottamaan tiiviisti, ja jos se auta niin alkaa tassun polkeminen ja komentaminen. Autoon se pääsee edelleen hyppäämään ja Mimmi ei millään suostu jäämään lenkeiltä pois. Lenkkien pituutta ollaan kyllä sitten jouduttu sovittelemaan muorin mukaan. Treeneissä pitää myös omasta vuorostaan edelleen topakasti kiinni. Sitä vain ei koskaan vanhojen kanssa voi tietää jäljellä olevien päivien määrää vaikka kuinka hyvältä vaikuttaisi.

Mimmiä katsoessa näkee elävänä koko oman kasvuhistoriansa 13-vuotiaasta aikuiseksi ja omassa koiraharrastuksessa kuljetun matkan. Välillä on ollut kivistä kulkea, mutta matka on ollut täynnä kullanarvoisia hetkiä. Siinä vaiheessa kun Mimmistä aika jättää, niin voi hyvällä syyllä sanoa yhden ajanjakson päättyneen omassa elämässä. Lupumista olen työstönyt monta vuotta jo, mutta ei siihen voi mitenkään ennakkoon valmistautua. Surrakaan ei voi ennakkoon, koska muuten jää kaikki mahtavat hetket kokematta. Vanhassa koirassa on vain jotain selittämättömän kiehtovaa. Viisauttako se sitten on?

Miten paljon sitä voikaan rakastaa omaa koiravanhustaan..



.